IV.
Kauan kylmillä ja tyhjänä olleessa kodissamme Nikolskissa oli taas elämää. Kuitenkaan ei herännyt elämään kaikki, mikä siellä ennen meille eloa henkäili. Sergein äiti oli jo poissa, ja me elimme kahden yksinäistä elämäämme. Mutta nyt ei enää ollut meille yksinäisyys tarpeen, se oli meille päinvastoin rasittavaa.
Talvemme meni huononpuoleisesti. Olin kipeänä ja virkistyin vasta toisen poikamme synnyttyä. Suhteemme pysyi ystävällisen kylmänä, jollaista se oli jo ollut kaupunkielämässämme. Täällä maalla vain jokainen lattiapalkki, joka seinä, huonekalu, kaikki muistutti mieleeni, mitä Sergei oli minulle ennen ollut ja mitä olin kadottanut. Ikäänkuin välillämme olisi ollut anteeksiantamatonta loukkausta ja ikäänkuin Sergei olisi tahtonut minua rangaista jostakin rikoksesta, vaikka hän samalla koetti näyttää, ettei muka välillämme ollut mitään estettä ystävyytemme uudistumiseen.
Mistäpä oli minun pyytäminen anteeksi oikeastaan? Hänhän rankaisi minua sillä, ettei antaunut enää kokonaan minulle, ei koko sydämmestään, niinkuin ennen; hän ei antaunut enää kenellekään ihmiselle, ei millekään asialle, — ikäänkuin ei hänellä enää olisi sydäntä ollutkaan.
Välistä ajattelin, että hän käyttäysi noin vain minua kiusatakseen, että hänessä elävät kyllä vielä entiset tunteet. Koetin saada niitä elähdytetyiksi ja nähtäville, mutta joka kerta tätä yrittäessäni näytti hän välttävän suoraa selvyyttä, osoittavan epäluuloista käytöstä ja pelkäävän jokaisen tunteenilmauksen naurettavaisuutta. Hänen katseensa ja äänensä ilmaisi minulle: "Minä tiedän, tiedän kaikki, kaikki, mitä sinulla on sanottavaa. Tiedän senkin, että puhut toista, ja toista ajattelet — — —"
Ensimältä tuo hänen avomielisyyden pelkonsa loukkasi minua; lopulta totuin siihen ja aloin käsittää, ettei tämä ole avomielisyyden, vaan avomielisyyden tarpeen puutetta minua kohtaan.
Minä puolestani en olisi myöskään voinut äkkipäätä sanoa hänelle, että rakastan häntä, pyytää häntä kanssani rukoilemaan tahi kuulemaan soittoani. Välillämme olivat jo tuntuvissa varmat rajansa. Elimme kumpikin omaa elämäämme, Sergei omissa tilustoimissaan, joihin osaaottavaisuuden ja tutustumisen tarvetta en tuntenut, minä taas omassa työttömyydessäni, joka ei nyt enää häntä suututtanut eikä surettanut niinkuin ennen. Lapsemme olivat vielä liian pieniä voidaksensa meitä yhdistää.
Kevät joutui. Katja ja Sonja tulivat luoksemme maalle kesää viettämään.
Talomme Nikolskissa pantiin korjauksen alaiseksi ja me muutimme
Pokrovskoviin kaikin.
Siellä oli vanha koti entisellään, terassi, pöydät, piano valoisassa salissa. Näin siellä entisen kamarini, sen valkoiset varjostimet, ja unelmat, jotka näyttivät ikäänkuin unhottuneen sinne tyttöajoilta.
Asuin entisessä huoneessani siinä oli nyt kaksi vuodetta. Toinen oli niistä minun entinen vuoteeni, ja siihen minä nyt peittelin ja levolle siunasin punaposkisen Kokoshani. Toisesta pienemmästä pilkisteli taas pikku Vanja kapalostaan.
Siunattuani heidät nukkumaan jäin usein pitkäksi aikaa istumaan tuohon rauhalliseen huoneeseen. Joka nurkasta, joka seinältä ja uutimen poimuistakin virisi vanhoja jo unhotuksiin joutuneita nuoruuden kuvia, kuului vanhoja tuttuja lapsenlaulujen ääniä. Missähän olivat nyt nuo kuvat, missä nuo hellän pehmeät lapsenlaulut?
Kaikki toiveeni ovat käyneet toteen, kaikki rohkeimmatkin. Kaikki hämärimmät haaveilut ovat muuttuneet todellisuudeksi. Ja juuri tuo todellisuus on painanut elämääni raskaan surullisuuden ja ilottomuuden värityksen.
Sittenkin on ympäristöni kaikki entistä: tuo on puutarha, jota olen ikkunasta ihaillut, tuo on nurmikko, tuo tie, nuo varjoisan käytävän penkkejä, nuo lammilta kaikuvia satakielen lirityksiä, nuo kauniimmillaan kukoistavia sireeniä, ja tuo kartanon takaa nouseva kuu, — ja kuitenkin on kaikki muuttunut, tullut niin vieraaksi, niin uskomattoman oudoksi.
Kylmähtävää on nyt minulle kaikki tuo, joka ennen voi olla minulle kallista ja läheistä. Aivan kuin ennenkin jutustelemme, Katja ja minä, kahdenkesken vierassalissa. Me puhelemme nytkin Sergeistä. Mutta Katjan otsa on kurtistunut, poskuset laihtuneet ja vaalenneet. Ei loistele hänen silmänsä ilosta ja toivosta, ne kuvastavat nyt murhetta ja sääliä. Me emme ihantele häntä, ennen ihailemaamme, me arvostelemme ja tuomitsemme häntä. Emme enää kummastele, miten ja minkävuoksi olemme niin onnellisia, kuten ennen teimme, emmekä tunne tarvetta koko maailmalle tunteitamme julistaa. Kuiskuttelemme keskenämme, kuin vannoutuneet, ja sadattakin kertaa kysäsemme toisiltamme, miksikähän on kaikki muuttunut niin surullisella tavalla?
Ja Sergei on sama kuin ennenkin; ainoastaan silmäkulmain väliset kurtut ovat syventyneet ja hiukset ohauksilla enemmän harmahtuneet, mutta hänen syvä ja tarkkaavainen katseensa on pilvinen ja aina kääntyneenä minusta poispäin.
Olen itse myöskin sama kuin ennenkin, vaan ei ole minussa enään mitään rakkautta eikä rakkauden haluakaan ja ikävöimistä. En tunne tarvetta työskennellä, en ole itseeni tyytyväinen. Kaukaiselta ja mahdottomalta näyttää minusta entinen uskonnollinen innostukseni, entinen rakkauteni Sergeihin ja entinen elämäni kylläisyys. En voi ollenkaan ymmärtää sitä, mikä ennen oli kirkasta ja yksinkertaisen helppoa: onnea elää toisten vuoksi. Miksikä sitten elää toisten hyväksi, kun ei enää voi itselleenkään elää?
Jo silloin kuin asuimme Pietarissa, olin musiikin kokonaan hyljännyt, mutta nyt taas vanha pianoni ja vanhat nuottini herättivät siihen halua.
Eräänä päivänä olin kipeä ja jäin yksinäni kotia. Katja ja Sonja menivät Sergein kanssa yhdessä Nikolskiin katsomaan uusia rakennuksia. Teepöytä oli katettu. Menin alas ja odottaessani heidän takaisin tuloaan istuin pianon ääreen. Avasin sonaatin "quasi una fantasia" ja aloin sitä soitella. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Ikkunat olivat auki puutarhan puolelta ja tutut, surullisen juhlalliset säveleet alkoivat kaikua huoneessa.
Soitin loppuun ensimäisen osan. Vanhasta tottumuksesta vilkasin nurkkaan, jossa Sergei aina ennen istui kuuntelemassa. Siellä ei ollut häntä. Tuoli, jota ei liene pitkiin aikoihin paikaltaan siirretty, oli tyhjänä nurkassaan, Näin puutarhan sireenipensaston värikkäässä ilta-auringon valaistuksessa. Avoimista ikkunoista virtaili kesäillan tuoretta raikkautta sisälle. Nojauduin pianoon, peitin kasvoni molemmin käsin ja vaivuin mietteisiini. Sillä tavalla istuin kauan, murheella muistaen vanhoja, palaamattomia aikojani ja aroilla ajatuksin kiidellen tuleviin. Kaikki näytti tyhjältä, ei ollut edessäni mitään, ei mitään, jota voisin haluta, toivoa. "Oi, joko olen elämäni elänyt?" välkähti kysymyksenä ajatuksiini. Kauhistuin, kohotin pääni ja aloin taas soittaa, soittaa itseäni unhottaakseni. Soitin andanten toistamiseen.
"Jumalani", ajattelin minä, "anna anteeksi minulle, jos olen rikkonut; anna palata kaiken, mikä oli niin kaunista sydämmessäni, tahi opeta, mitä on minun tekeminen, miten on minun nyt eläminen!"
Vaunujen ratinaa kuulin nurmikolta, rappusten edestä ja sitten terassilta tuttua varovaista, astuntaa. Taas oli kaikki hiljaa.
Askelten kaiku ei voinut herättää minussa entisiä tunteita. Kun lopetin soittoni, kuuluivat askeleet läheltäni ja olalleni laskeutui käsi.
"Oikein oivallista, että soitit tuon sonaatin", sanoi Sergei.
Minä olin vaiti.
"Etkö ole juonut teetä?"
Pudistin kieltävästi päätäni häneen katsomatta, ettei hän olisi voinut havaita liikutuksen jälkiä, jotka vielä näkyivät kasvoillani.
"Katja ja Sonja tulevat oitis. Hevonen vikuroi ja he lähtivät jalkaisin isoa tietä", sanoi Sergei.
"Odotetaan heitä", vastasin minä ja menin terassille siinä toivossa, että Sergei seuraisi minua.
Mutta hän kysyikin miten lapset voivat, ja meni niiden luokse. Taas hänen läsnäolonsa, hänen selvä ja hyväntahtoinen äänensä vaikuttivat minuun, ikäänkuin en olisikaan mitään kadottanut. "Mitä vielä voisin toivoakaan? Sergei on hyvä, lempeä, oivallinen aviomies, ja hyvä isä. En ymmärrä itsekään mitä minulta puuttuisi." Menin terassille ja istuin samalle penkille, jolla olin istunut sinä päivänä, jona välimme selvisi.
Aurinko oli jo laskenut ja alkoi hämärtyä. Kevään harmaan tummat pilvet peittivät kartanon ja puutarhan. Ainoastaan puiden välistä näkyi sammuvan iltaruskon punertavaa hohdetta ja nousevan iltatähden tuiketta. Kaikki kietoivat hämäräänsä nuo synkät pilvet ja kaikki näytti odottavan hiljaista kevätsadetta.
Tuuli oli asettunut, ei liikkunut lehti eikä huojahdellut ruohonkorsikaan. Sireenien ja tuomien tuoksua virtaili niin voimakkaasti, kuin olisi koko ilma kukkana kukoistanut ja tuoksu väreillen lainehtinut puutarhassa ja terassilla.
Mitään ei haluttanut nähdä eikä kuulla, teki mieli vaan painaa silmänsä kiini ja hengittää tuota pehmeän herttaista tuoksua.
Georgiinit ja ruusupensaat, jotka eivät vielä kukkineet, kohousivat mustilta penkeiltä liikahtamattomina ylöspäin, ikäänkuin hitaasti pyrkien venähtämään tukikeppiänsä korkeammiksi. Sammakot kurnuttivat kaikesta voimastansa, aivan kuin olisivat tahtoneet nyt tulla oikein huomatuiksi, ennenkuin sade tulisi ja pakottaisi heidät veteen. Hienoa katkeamatonta veden kohinaa kuului niiden ääntelyn seasta. Satakielen laulu sai vaihtelevaksi tuon kaiken, ja kuului siitä kuinka se levotonna lenteli paikasta toiseen. Taas tänäkin kevännä koetti yksi satakieli asettua pensaaseen ikkunamme alle. Kun menin ulos, kuulin, kun se lennähti siitä lehtokujaan ja lauloi siellä lirityksensä. Sitten se alkoi odottaa vaiti ollen paikalleen pääsemistä.
Turhaan koetin rauhoittua. Minäkin odotin ja ikävöin jotakin.
Sergei tuli lasten luota ja istui sivulleni.
"Näyttää siltä kuin saisimme sadetta", sanoi hän.
"Niin näyttää", sanoin, ja olimme sitten kumpikin kauan aikaa vaiti.
Aivan tuuletta vaipuivat pilvet yhä alemmaksi. Luonto tuntui yhä tyynemmältä, tuoksuvammalta ja hiljaisemmalta. Äkkiä tipahti pisara terassille ponnahtaen ikäänkuin taas takasin sen suojusvaatteelta; toinen putosi tielle puutarhaan, sitten useampia yhä rankemmaksi yltyvänä sateena. Satakielet ja sammakot vaikenivat tykkönään. Kuulin vain enää hiljaista veden sohinaa, vaikka se sateen vuoksi tuntui tulevan kauempaa, vaan oli kuitenkin ilmassa kuultavana, ja joku lintu, joka lienee kätkeytynyt tiheään lehdistöön lähelle terassia, piipahteli silloin tällöin aina samalla äänellä kaksiosaisen säveleensä.
Sergei Michailovitsh nousi ja aikoi lähteä.
"Mihin sinä menet?" kysyin häntä pidättääkseni. "Täällähän on niin hyvä."
"Minun pitää lähettää Sonjalle ja Katjalle sateenvarjo ja päällyskengät", vastasi hän.
"Ei tarvitse, sade lakkaa oitis."
Hän mukautui minuun ja jäimme yhdessä seisomaan terassille, kaidetta vastaan nojaten. Pidin kiinni paljaasta liukkaasta käsipuusta ja kurotin päätäni eteenpäin. Raikas sade kasteli kaulaani ja hiuksiani. Päittemme päällä kirkastuivat ja ohenivat pilvet ja taukosivat vettä valamasta. Silloin tällöin kuului enää vain lehdiltä valahtelevan yksityisen pisaran nokahdus. Taas alkoivat sammakot kurnuttaa, taas satakielet puistivat siivistänsä veden ja alkoivat viserrellä toisilleen sieltä täältä märästä pensastosta. Kaikki selvisi taas edessämme.
"Kuinka kaunista!" sanoi Sergei ja kumartaen kaidepuiden nojaan silitteli kädellään märkää tukkaani.
Tämä yksinkertainen hyväily vaikuttti kuin nuhde. Olin vähällä itkeä.
"Mitä vielä ihminen tarvitseisi?" sanoi Sergei. "Minä olen nyt niin tyytyväinen, etten tunne iltseltäni mitään puuttuvan. Olen todellakin onnellinen!"
"Noin et sinä puhunut minulle", ajattelin, "kun oli kysymyksessä minun onneni! Niin suuri kuin onnesi olikin, sinä vielä suurempaa halusit. Mutta nyt sinä olet tyyni ja tyytyväinen, kun sieluani ahdistaa sanomaton katumus ja sydäntäni pidätetyt kyyneleet."
"Minustakin on kovin kaunista", vastasin hänelle. "Mutta minua painaa ja surettaa juuri se, että kaikki on minun ympärilläni niin kaunista ja hyvää. Oma olemukseni on sille niin ristiriitainen, tyhjä, että se aina haluaa ja ikävöi, vaikka on noin rauhaisaa ja ihanaa — — — Onko mahdollista, ettei yksikään ikävöimisen tunne hämmennä sinun luonnonnautintoasi; etkö ikävöi mitään menneestä ajasta takaisin?" — — —
Sergei vetäsi kätensä päästäni ja oli hetken vaiti.
"Niin, sellaista tunsin kyllä ennen, erittäinkin keväällä", puhui hän ikäänkuin ajatuksiansa kooten. "Olen elänyt sellaisia öitä, toivoen ja ikävöiden, ja ne olivat ihania öitä! — — — Mutta silloin oli vielä kaikki edessänipäin, nyt on kaikki takanani. Nyt olen tyytyväinen siihen, mitä todella on, ja olen täydellisesti tyytyväinen", päätti hän puheensa niin järkevän rauhallisena, että vaikka koski kipeästi minuun tuota kuulla, en voinut epäilläkään, ettei hän puhuisi totta.
"Et siis toivo enää mitään?" kysyin häneltä.
"En mitään mahdotonta", vastasi hän käsittäen tunteeni. "Pääsi tuli kovin märäksi", lisäsi hän hyväilemällä silitellen hiuksiani kuin minkäkin lapsen. "Olet mustasukkainen lehdille ja ruohostolle, kun niitä sade kastelee, ja tekisi mielesi olla ruohoisina ja lehtisinä ja sateenakin ehkä. Mutta minä olen ainoastaan iloinen niistä, niinkuin kaikesta muustakin maailmassa, mikä on nuorta, onnekasta ja kaunista."
"Eikö siis sinulla ole mitään kaihoa menneisyydestä?" jatkoin kyselemistäni, tuntien yhä enemmän sydäntäni ahdistavan.
Hän mietti ja oli taas hetken vaiti. Näin, että hän tahtoi vastata minulle tarkimmalla totuudella.
"Ei mitään!" vastasi hän lyhyesti.
"Ei se ole totta, se ei ole totta!" huudahdin minä kääntyen häneen päin ja katsoen häntä suoraan silmiin. "Etkö todellakaan ikävöi menneisyyttä?"
"En", vastasi hän vielä kerran. "Minä kyllä siunaan menneisyyttä, mutta en sure enkä ikävöi sitä."
"Mutta etkö toivoisi saavasi sitä vielä kerran elää?" kysyin nyt.
Hän kääntyi ja alkoi katsella puutarhaan päin.
"En toivo. Kuinka voisinkaan toivoa, että minulle esimerkiksi kasvaisi siivet, — sehän on mahdotonta!"
"Sinä et toivo saavasi mennyttä parantaa, et soimaa itseäsi etkä minua siitä?" jatkoin minä.
"En koskaan! Kaikki on ollut parhaimmalla tavalla, mitä on ollut."
"Kuulehan!" sanoin ja tartuin hänen käteensä, että hän kääntyisi minuun päin. "Kuule, miksi et ole koskaan sanonut minulle, mitä sinä minulta vaadit, että olisin voinut elää tahtosi ja toivosi mukaisesti? Miksi olet suonut minulle vapautta, jota en ole ymmärtänyt parhaakseni käyttää, miksi lakkasit minua opettamasta? Jos olisit toisin minua johtanut, niin ei olisi mitään tapahtunut, ei mitään!" Sanoin tämän äänellä, josta väreili kylmä katkeruus, mutta jossa oli vaan hitunen jäljellä entisestä rakkaudesta.
"Mitä ei olisi sitten tapahtunut?" kysyi Sergei ihmetyksissään ja kääntyi puoleeni. "Eihän ole mitään tapahtunutkaan, kaikkihan on hyvästi, oikein hyvästi!" lisäsi hän hymyillen.
"Eikö hän ymmärrä minua, vai eikö hän, mikä on vielä pahempi, tahdo ymmärtää?" ajattelin itsekseni ja kyyneleet nousivat silmiini. Minä vastasin hänelle yhtäkkiä:
"Ei olisi tapahtunut sitä, että mitään sinua vastaan rikkomatta olisin saanut elää välinpitämättömyytesi, vieläpä ylönkatseesikin rankaisemana. Ei olisi tapahtunut sitäkään, että ilman ainoaakaan rikosta puoleltani olisit riistänyt minulta kaiken, mikä oli minulle kallista!"
"Mitä sinä sanotkaan, lapsukaiseni!" huudahti Sergei, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt, mitä minä puhuin.
"Elä nyt, — anna minun puhua… Sinä olet riistänyt minulta luottamuksesi, rakkautesi, kunnioituksesi! En voi uskoa, että sinä rakastat minua enää kaiken sen jälkeen, mitä on ollut… Elä nyt keskeytä, minun täytyy sanoa kerrassaan kaikki, mikä on kauan tuskaa tuottanut minulle", jatkoin kiihkeästi, kun hän tahtoi keskeyttää minua. "Olenko siihen syyllinen, etten elämää tuntenut, ja sinä annoit minun yksinäni elämää etsiä?… Onko se minun syyni, että nyt, kun ymmärrän, mikä on tarpeellista, ja vuoden pitkään koetan palata luoksesi, sinä työnnät minut pois, ikäänkuin et ymmärtäisi, mitä minä tahdon ja ikäänkuin sen vuoksi etten voisi sitten sinua syyttää siitä, että olen syyllinen ja onneton? Niin, sinä tahdot taas työntää minut tuohon elämään, joka voi tehdä minut ja sinutkin onnettomaksi"…
"Ja millä minä olen osoittanut sinulle tätä?" kysyi hän ihmetellen ja todellisesti pelästyneenä.
"Etkös sanonut minulle vielä illalla, ja etkö puhune vielä edelleenkin, etten minä voi täällä elää ja että meidän täytyy taas talveksi muuttaa Pietariin, jota minä vihaan?" jatkoin minä. "Sen sijaan, että pidättäisit minua, väistyt sinä luotani välttääksesi jokaista suoraa selitystä, vilpitöntä ja sydämmellistä sanaa ja sittenkuin minä vajoon, niin auttamisen sijasta nuhtelet ja iloitset…"
"Lakkaa nyt, lakkaa jo!" sanoi hän ankaran kylmästi. "Ei ole kaunista, mitä nyt puhut. Näkyy vain, että olet hetkellisesti suutuksissa minulle ja että sinä et…"
"Että minä en rakasta sinua?… Sano, sano vain niin", keskeytin häntä, ja kyyneleet alkoivat pyörähdellä silmistäni. Istuin penkille ja peitin nenäliinalla silmäni.
"Noin hän minua ymmärtää", ajattelin ja koetin pidättää nyyhkytystäni, joka oli minut tukehduttamaisillaan. "Loppunut, loppunut on entinen rakkautemme!" kuiskasi sydämmeni ääni.
Sergei ei lähestynyt eikä lohduttanut minua. Hän tuntui loukkautuvan puheestani. Hänen äänensä oli rauhallinen ja kova.
"En ymmärrä, mistä sinä minua soimaat", sanoi hän. "Jos niin olisi, etten ole sinua enää niin rakastanut, kuin ennen…"
"En enää niin rakastanut!" kerroin minä itkeä nyyhkyttäen nenäliinaani, joka kastui yhä katkerammista kyynelistä.
"Jos niin on, niin on syy yhtä paljon ajan kuin meidänkin. Jokaisena ikäkautena on rakkaudella omituinen luonteensa ja laatunsa."
Hän oli hetken vaiti.
"No, voinhan sanoa sinulle kaiken totuuden, koska sinä vaadit suoruutta ja selvyyttä… Niinkuin minä sinä vuonna, jona tulin sinua tuntemaan, vietin yöt unetonna sinua ajatellen, rakkauttani perustellen, kasvattaen ja antaen sille yhä enemmän voimaa, juuri samoin Pietarissa ja ulkomailla ollessamme valvoin kauhistavia unettomia öitä, koettaen tukehduttaa ja kuolettaa tuota rakkautta, joka minulle tuotti tuskaa. En voinut sitä tukehduttaa, vaan tukehdutin sen, mikä minua rasitti, rauhoituin ja rakastan sinua yhä, vaikka toisellaisella rakkaudella."
"Sinä sanot sitä rakkaudeksi, joka on vaan tuskaa!" huudahdin minä. "Minkätähden annoit minun elää suuressa maailmassa, kun se näytti sinusta niin turmiolliselta, että lakkasit senvuoksi minua rakastamasta?"
"Ei suuressa maailmassa ollut syytä, hyvä ystäväni", sanoi Sergei.
"Miksi et käyttänyt vaikutusvoimaasi?" jatkoin taas. "Miksi et sitonut minua, kuolettanut minua? Minulle olisi se ollut parempi, kuin kadottaa kaikki, mikä teki minut onnelliseksi, — minun olisi nyt paljoa parempi eikä tarvitseisi hävetä!"
Taas aloin itkeä nyyhkyttää ja peitin kasvoni.
Samalla hetkellä tulivat Katja ja Sonja iloisesti puhellen ja nauraen terassille, vaan meidät nähtyänsä hätkähtivät he äänettömiksi ja poistuivat paikalla.
Me olimme kauan vaiti, sittenkun he menivät, Minä itkin kyyneleeni kuiviin ja sitten tuli helpompi ollakseni. Katsoin Sergeihin. Hän istui pää käden nojassa ja näytti tahtovan sanoa jotakin silmäykseeni vastatakseen, mutta tulikin häneltä vain raskas huokaus, ja taas painoi hän päänsä.
Menin hänen luoksensa ja irroitin hänen kätensä päästään. Hän käänsi katseensa ajatuksissaan minuun.
"Niin", sanoi hän aivan kuin ajatuksiaan ääneen jatkaen. "Meille kaikille, ja erittäinkin teille naisille, on ehdottomasti välttämätöntä elää itse kaikki elämän hulluudet, ennenkuin voidaan elämän todellisuuteen päästä. On mahdotonta uskoa muiden kokemusta. Sinä et ollut vielä pitkälle elänyt tuota houkuttelevan suloista turhuutta, kun sinuun rakastuin. Minä annoin sinun elää siinä, tuntiessani, ettei minulla ollut oikeutta sinua siitä estää, vaikka itseltäni ne ajat olivat jo kauan sitten menneet."
"Minkätähden elit sinä minun kanssani tuossa turhuudessa ja miksi annoit minun siinä elää, jos minua rakastit?"
"Sentähden, että sinäkin olisit tahtonut itse kokea, etkä olisi minua voinut uskoa; sinun täytyi itse tulla sitä tuntemaan ja sinä tulitkin."
"Sinä olet aina paljon filosofeerannut", sanoin minä.
"Koko syy on oikeastaan vaan siinä, ettet minua kylläksi rakastanut."
Molemmat olimme taas vaiti.
"Se on kovaa, mitä sinä juuri sanoit minulle, mutta se on totta!" sanoi Sergei yht'äkkiä ja nousi kävelemään terassilla, "Minä olen ollut syyllinen", lisäsi hän, ja pysähtyi eteeni. "Minun joko ei olisi pitänyt sallia rakastumistani sinuun tahi olisi pitänyt rakastaa yksinkertaisemmin, niin, yksinkertaisemmin…!"
"Unhottakaamme kaikki"… sanoin arasti.
"Ei, mikä on mennyt, se ei tule enää takaisin; ei koskaan voida kääntyä taaksepäin elämään!" Sergein ääni heltyi tätä sanoessaan.
"Kaikki on jo tullut entiselleen…" sanoin ja laskin käteni Sergein olalle.
Hän tarttui käteeni ja puristi sitä.
"En puhunutkaan totta, kun sanoin, etten ikävöi mitään menneisyydestä. Ei, minä ikävöin, minä itken sinun entistä rakkauttasi, jota ei nyt enää ole ja jota ei voi enää koskaan ollakaan. Kuka on syynä siihen, en tiedä. Rakkautta on kyllä vielä jälellä, mutta se ei ole tuota rakkautta. Sen paikkakin on kyllä olemassa, mutta sekin on sairalloinen, heikko, siinä ei ole enää voimaa, raikkautta. Jälellä on muisto ja siunaileva kiitollisuus, vaan…"
"Elä sano niin!" keskeytin häntä. "Kaikki tulee taasen entiselleen. —
Onhan se mahdollista, eikö niin?" kysyin minä ja katsoin häntä silmiin.
Hänen katseensa oli kirkas ja rauhallinen, ei siitä tuikehtinut enää arkuutta, kun hän katsoi minua silmiin.
Sillä hetkellä, kun puhuin, tunsin jo, että oli mahdotonta sen toteutua, mitä toivoin ja pyysin häneltä. Hän hymyili rauhallisesti ja pehmeällä lempeydellä kuin vanhus.
"Kuinka sinä oletkin vielä nuori ja minä jo vanha!" sanoi hän. "Minussa ei ole enää, mitä sinä etsit… Miksipä pettää itseänsä?" lisäsi hän ja hymyili taas tuota omaa, ukkomaista hymyänsä.
Vaitiollen seisoin hänen rinnallansa ja tunsin sieluni tyyntyvän ja rauhoittuvan.
"Älkäämme koettakokaan elämäämme toistaa", jatkoi hän, "elää uudestaan ja valehdella itsellemme. Ja kun ei ole olemassa enää entistä levottomuutta ja kiihkeyttä, niin Jumalan kiitos! Meillä ei ole mitään etsittävää ja tarvittavaa, eikä mitään syytä kiihoituksiin. Me olemme jo saaneet osamme ja onkin osallemme tullut paljon onnea. Nyt on meidän vain pyrkiminen raivaamaan tietä tuolle", sanoi Sergei ja osoitti Vanjaa imettäjän sylissä, sillä imettäjä tuli juuri luoksemme ja seisoi Vanjan kanssa terassin ovella. "Se on meidän tehtävämme, rakas ystäväni", päätti hän puheensa ja kumartuen puoleeni suuteli minua poskelle.
Suudelma ei ollut rakastajan; se oli vanhan ystävän suudelma.
Puutarhasta virtasi yhä voimakkaammin yön raikasta ja hienoa tuoksua. Yhä juhlallisemmilta sointuivat illan äänet, kunnes ne taukosivat syvään hiljaisuuteen, ja yhä lukuisimpina tuikkivat taivaalta tähdet. Katsahdin Sergeihin, ja sanomaton keveys valtasi sydämmeni ja koko sieluni, ikäänkuin olisi yht'äkkiä poikki leikattu sairalloinen hermosäije, joka minua oli vaivannut ja tuskat minulle tuottanut.
Nyt ymmärsin selvästi ja tyynenä, että tuon takaisin tavoittelemani ajan tunteet olivat auttamattomasti menneet, samoin kuin itse aikakin, ja ettei niiden palaaminen olisi ainoastaan mahdotonta, vaan myös surua ja tuskaa tuottava. Ja olikohan sitten todellakin tuo aika niin hyvä, tuo aika, jota pidin niin onnekkaana ja joka jo niin kauan, niin kauan sitten oli mennyt…
"On jo aika mennä teelle", sanoi Sergei lempeästi, ja lähdimme yhdessä vierassaliin.
Ovella tuli taas vastaan imettäjä Vanjan kanssa. Minä otin poikani käsivarrelleni, peittelin sen punaiset pikku jalat, likistin häntä rinnoilleni ja suutelin hellästi, tuskin huulillani hänen huuliansa koskettaen. Nukuksissaan liikutti Vanja kättänsä harasormin ja aukasi sameat silmänsä, ikäänkuin olisi jotakin etsinyt ja koettanut muistaa. Äkkiä pysähtyivät nuo silmät minuun katsomaan, ajatuksen loistetta välkähti niistä ja täyteläiset huulet avautuivat nauruun.
"Minun, minun, minun!" ajattelin minä. Onnen puuskaus kulki läpi jäseneni, läpi koko olemukseni. Likistin Vanjaa rintaani hellästi varoen, etten vain satuttaisi häntä. Aloin suudella hänen pikkuisia jalkojansa, kätösiänsä, pikku ruumistansa ja tuskin vielä muutamain hiusten verhoamaa pientä päätä.
Mieheni tuli luokseni. Minä peitin kiireesti pikku pojuni kasvot, ja taas paljastin ne.
"Ivan Sergeitsh!" kuiskasi mieheni, koskettaen pienokaista leuan alle.
Mutta minä taas kiireesti peitin Ivan Sergeitshin. Ei kukaan muu kuin minä saanut häntä kauan katsella.
Katsoin mieheeni. Hymyilevin silmin katsoi hän minua, ja ensi kerran pitkästä aikaa oli minun keveän iloista katsella häntä.
Tähän päivään päättyi minun ja mieheni romaani. Vanhat tunteeni tulivat minulle kalliiksi muistoksi siitä, mikä ei koskaan palannut, ja uudet rakkauden tunteet lapsiini ja lasteni isään olivat alkuna toiseen, vaan aivan toisella tavalla onnelliseen elämään, jota en ole vielä tällä hetkellä loppuun elänyt.