II.
Kevät oli tullut. Entinen raskasmielisyyteni oli kadonnut; se tuntui muuttuneen unelmoivaksi toivelmain ja halujen luomaksi kevätkaihoksi. En viettänyt enää samaa tyhjää elämää, kuin alkupuolella talvea, minä hommailin alituiseen: hoidin Sonjaa, soittelin, luin kirjojani, tahi menin puutarhaan ja astelin kauan, oikein kauan yhtä puistokäytävää tai istuin penkillä, Jumala tietää, mitä ajatellen, toivoen, haluten — —. Välistä istuin koko yön illasta aamuun, varsinkin kun kuu valaisi, kamarini ikkunan ääressä; välistä hiivin Katjan huomaamatta, keveässä yöpuvussani puutarhaan, kiidin kasteista kenttää lammikolle. Kerran menin pelloille saakka, ja kerran taas kiersin öiseen aikaan ypöyksinäni koko puistomme.
Nyt minun on jo vaikea muistaa ja vielä valkeampaa ymmärtää noita haaveiluja ja kuvitteluja, jotka siihen aikaan täyttivät heijastelevan mieleni kuvastimen. Ja jos minun onnistuukin niitä vielä elävystyttää, niin ei tunnu enää uskottavaltakaan, että ne ovat olleet minun kuvitelmiani, niin ovat ne olleet tosi-elämälle vieraita ja kaukaisia.
Toukokuun lopussa palasi Sergei Michailovitsh matkoiltansa niinkuin oli luvannutkin.
Ensi kerran tuli hän luoksemme iltasella semmoiseen aikaan, jona kaikkein vähimmin voimme sitä odottaa. Istuimme terassilla ja olimme aikeessa juoda teetä. Puutarhan oli jo kauttaaltaan verhonnut kesäinen vihreys. Kukoistukseensa puhenneista lehdikoista kaikui koteutuneiden satakielten suloinen laulu. Siellä täällä kohousivat kutrikkaat sireenipensaat vaalakan vihreine kukkalatvoinensa, valmiina jo varistamaan tuon ihanan kauneutensa. Koivikkokäytävän lehtien lävitse kuulasti laskevan auringon valo ja terassia vilvastutti niiden latvojen luoma varjostus. Vahva iltakaste helmeili jo ruohoston latvoilla. Puutarhan takaiselta pihalta kuului päivän viimeisten toimien ääniä ja kotiin kulkevan karjan ammumista. Vähän pöllähtänyt Nikon kulki sinne tänne penkereeltä penkereelle kastelukannu kädessä. Kannun ryöpsähtävästä sateesta syntyneet raittiin kylmät vesivirrat kiertelivät georginein mustalle mullalle myllättyä ympärystää.
Edessämme terassilla kiehua suhisi valkoiselle pöytäliinalle pantuna välkähtelevän kirkas samovaari, sen lähellä oli kerma-astia, leivoksia ja rinkeliä. Katja emännöitsijänämme virutteli pyöreillä ja pehmeillä käsillään teekuppia. Minä söin leipää paksun ja tuoreen kerman kanssa, kun oli kylvyllä käydessäni tullut niin nälkä, etten malttanut teetä odottaa. Päälläni oli avohihainen, liinanen nuttu ja päähäni, kosteille hiuksilleni sidottuna valkoinen liina. — Katja näki Sergei Michailovitshin ensin ikkunasta…
"Oi, Sergei Michailovitsh!" huudahti hän, "juuri teistä puhumasta pääsimmekin".
Nousin ja aijoin puikahtaa pois pukuani parantamaan, mutta hän pidätti minut, kun olin juuri ovesta päästä.
"Noh, vieläkös tässä hienostelemaan minua kylässä!" sanoi hän naurahtaen ja vilkaisten valkoista pääliinaani. "Ettepä kainostelle Grigiakaan, minäkö sitten teistä olen Grigoria huonompi?"
Mutta juuri samalla kertaa olin hänestä huomaavinani, ettei hän katsellutkaan minua aivan semmoisilla silmäyksillä, kuin Grigorilla oli tapana katsella, ja se minua vähän kiusoitti.
"Kyllä minä joudun oitis takaisin", sanoin minä ja menin.
"Miksikäs tuo muka sitte olisi huono?" huusi hän jälkeeni. "Näytätte huivissanne oivalta talonpoikaistyttöseltä."
"Miten kummallisesti hän minua katsoi!" ajattelin itsekseni mennessäni kiireesti kamariini pukeutumaan. "Jumalan kiitos että hän nyt — nyt tulee taas iloista!" Katsahdettuani kuvastimeen kiidin rappusia alas, koettamattakaan salata kiiruhtamistani. Tulin hengästyneenä terassille.
Sergei Michailovitsh istui pöydän vieressä ja puheli Katjan kanssa taloudellisista asioistamme. Nähtyänsä minun tulevan nauraa hymähti hän ja pitkitti puheluansa. Hänen vakuutuksensa mukaan oli taloutemme parhaassa kunnossa. Nyt tarvitseisi meidän vain enää suven asua maalla, sitten saisimme muuttaa Pietariin Sonjan kasvatuksesta huolta pitääksemme, tahi matkustaa ulkomaille.
"Ai, jospa te matkustaisitte kanssamme ulkomaille", sanoi Katja; "muutoin me saamme siellä harhailla, kuin suureen metsään eksyneet."
"Ah, kuinka mielelläni matkustaisinkin kanssanne vaikka maailman ympäri!" vastasi hän puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan.
"Mikäpäs sitten esteenä, matkustetaan vain kerran maailman ympäri", pistin minä väliin.
Hän nauroi ja pudisti päätään.
"Mutta äitini? — Ja talouteni?" sanoi hän. "No niin, jätetään nyt se sikseen. Kertokaapas, miten olette tämän ajan viettäneet. Ettehän vain ole uupuneet ikäviinne taas?"
Kun hänelle kerroin, että olen osannut tehdä työtä ilman hänettäkin ja etten ole vähääkään ikävöinyt, — ja Katja vahvisti puheeni, niin hän kiitteli ja hyvitteli minua sanoilla ja silmäyksillä aivan kuin lasta, niinkuin hänellä olisi ollut siihen erityinen oikeus. Minusta tuntui välttämättömästi pitävän hänelle kertoa kaikki, mitä hyvää olin tehnyt, ja myöskin tunnustaa kuin rippi-isälle kaiken, mitä olin tehnyt semmoista, jota ei hän ehkä voisi hyväksyäkään.
Ilta oli kaunis. Juotuamme teetä jäimme vielä terassille istumaan ja keskustelumme innostutti minua niin, etten huomannutkaan, kun vähitellen kaikki ihmisten liike ja työskentelyn kolina oli tyyntynyt ja tauonnut. Kaikilta puoliltamme virtaili kukkaisten voimakas tuoksu, karttuneesta kasteesta kyyneltyi ruoho, satakieli visertää liritti aivan lähellämme sireenipensaassa, vaan kuultuansa äänemme istui ääneti oksallaan. Kaareva tähtitaivas näytti ikäänkuin verhoksemme laskeutuvan…
Huomasin vasta sitten, että oli jo hämärä, kun nahkasiipinen yölepakko keveästi lensi terassin purjekankaan alle ja kierrellä lepatteli valkoista pääliinaani. Minä väistin äkkiä seinään päin pelosta kirahtamaisillani, mutta lepakko samalla kuulumattomalla räpyttelyllään, kuin oli tullutkin, meni matkaansa ja katosi puutarhan puolihämärään.
"Minä oikein rakastan tätä Pokrovskovianne", sanoi Sergei Michailovitsh muuttaakseen puheemme uuteen suuntaan; "koko elämän ikäni voisin istua täällä terassilla."
"Noo, jos niin on hyvä, niin istukaa sitten", ehätti Katja sanomaan.
"Jaa, jaa, istukaa, sanotte, — mutta elämä ei saa ollakaan istumista", päätti Sergei Michailovitsh.
"Miksi te ette mene naimisiin?" kysäsi Katja. "Teistä tulisi erinomainen aviomies."
"Siksi että rakastan istumista", vastasi hän nauraen. "Ei, ei, Katarina Karlowna, meidän molempien on jo myöhäistä ajatella semmoisia. Kukaan ei ole enää pitkiin aikoihin pitänyt minua aviomieheksi kelvollisena ja itse puolestani olenkin jo kauan sitten sellaiset touhut jättänyt, jonka jälkeen minun on ollut vallan hyvä olla."
Minusta tuntui kuitenkin, ettei hän tätä sanonut aivan luonnollisella äänellä.
"Johan nyt", sanoi Katja, — "kolmenkymmenen kuuden ikäisenä te olisitte jo niin elähtänyt ja kyllästynyt!"
"Jopa tuota olenkin", vastasi hän, "olen niin väsynyt, etten muuta toivo kuin saavani vain rauhassa istuskella lopun ikääni", jatkoi Sergei Michailovitsh alettuun suuntaansa. "Joka aikoo naimisiin, hänellä täytyy olla muuta tarjottavaa. Sopii kysyä Maschalta", jatkoi hän nyökäyttäen päätään minuun päin. "Semmoisten nuorten sitä naimisiin pitää mennä. Mutta me Katarina Karlowna, saamme iloita vain heidän onnestaan."
Hänen ääntänsä väritti salainen kaiho ja itsensä hillitseminen, jota en voinut olla huomaamatta. Puheensa hän hetkeksi keskeytti. Ei Katja enkä minäkään vastannut mitään.
"Kuvailkaapas", jatkoi hän kääntyen taas pöytään päin, "että minä äkkiä, jonkinlaisesta sattumuksesta menisin naimisiin seitsentoistavuotiaan tytön, olkoonpa vaikka Mash… Maria Aleksandrovnan kanssa. Tämä on juuri erinomainen esimerkki, olen oikein iloissani, että se niin sopii… En olisi koskaan voinut parempaa esimerkkiä löytää."
Minä aloin nauraa enkä ymmärtänyt laisinkaan, miksi hän oli iloinen, ja miksi juuri tuo esimerkki sopi niin erinomaisesti.
"No hyvä, sanokaapas minulle, nyt oikein tosissanne, käsi sydämmellä", jatkoi hän leikillään kääntyen minuun päin, "ettekö pitäisi suurena onnettomuutena, jos teidän olisi ainiaaksi yhdistyminen elähtäneesen mieheen, joka haluaa vain istua, kun teidän halunne juuri ovat virkeimmillään ja kun te pyrkimällä pyritte ulos maailmaan, — Jumala tiesi minne asti."
Minun oli tukalaa. Istuin enkä puhunut uriin. Tuskin olisin tiennytkään mitä vastata.
"En minä ensinkään tee teille mitään kosimisehdotuksia", sanoi hän nauraen, "mutta sanokaa nyt vain suoraan, haaveksitteko todellakin sellaista miestä kävellessänne iltahämärissä edestakaisin puutarhan käytäviä. Sanokaa eikö se tuntuisi teistä suurelta onnettomuudelta?"
"Eipä niin onnettomuudeltakaan…", aloin minä.
"Mutta ei ainakaan onnelta", pisti hän väliin.
"Niin… mutta voihan olla että petynkin…"
Hän vei uudestaan sanat suustani.
"No niin, niin, te olette aivan oikeassa, ja olen teille kiitollinen avomielisyydestänne ja kovin iloinen siitä, että asia tuli puheeksi keskenämme! Paitsi sitä", — lisäsi hän, "voisi se olla minulle vieläkin suurempi onnettomuus…"
"Olettepa te omituinen ihminen, ettekä ole yhtään entisestänne muuttunut!" sanoi Katja lähtien terassilta iltasta hommailemaan.
Katjan mentyä istuimme molemmat puhumatta sanaakaan. Koko ympäristömme oli myöskin äännetönnä. Ainoastaan satakieli lauleli taas — ei niinkuin silloin, jolloin viserryksensä olivat irtonaisia epämääräisiä katkelmia, vaan kun sillä on tapana öisin, rauhallista yhtäjaksoista lauluaan. Koko puutarha helkähteli sen liverryksistä ja alhaalta notkanteesta, kauempaa kaikui nyt ensi kerran tänä iltana toisenkin satakielen vastalaulu. Läheisempi laulaja vaikeni, hetken toista kuunnellakseen, ja jatkoi taas liverrystään entistänsä kirkkaammin ja selvemmin. Juhlallisen rauhallisesti kaikui sen ääni öiseen maailmaan, joka olikin sen valtakuntaa, mutta meille ihmisille jotakin salaperäisen vierasta.
Puutarhuri kulki ohitsemme asettuakseen maata kasvihuoneeseen. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat yhä kauempaa. Jokin piipahti pari kertaa vuoren taustalla, ja sitten taas oli kaikki hiljaa. Tuskin kuultavasti alkoivat lehdet värähdellä, terassin vaate hulmehti ja puutarhan kasvistosta kohosi voimakas tuoksu terassille meitä vastaan. Äänettömyytemme tuli viimein minulle vastenmieliseksi. Mutta mitäpä olisi minulla ollut sanottavaa?… Katselin häntä. Hänen silmänsä loistivat puolipimeässä minuun kiintyneinä.
"Ihanaa on elää maailmassa!" lausui hän hiljakseen.
Minä huovahdin raskaasti itsekään tietämättä miksi.
"Mikä teidän on?" kysäsi hän. "Niin, kuinka ihanaa on elää maailmassa!" sanoin hiljaa minäkin.
Ja taas vaivuimme me vaitioloomme, ja taas se minulle tuntui tuskalliselta.
Lakkaamatta kiusasi minua ajatus, että olin saattanut hänen surulliseksi myöntäessäni hänen olevan vanhan. Olisin niin mielelläni ilahuttanut häntä, mutt'en tiennyt taaskaan miten olisin alkanut.
"No niin, hyvästi vaan sitten!" sanoi hän nousten seisomaan. "Äitini odottaa minua iltaselle; en ole vielä tänään ennättänyt häntä edes nähdäkään."
"Ja minä kun toivoin saavani soittaa teille yhden sonaatin."
"Toisten", sanoi hän jotenkin kylmästi, kuten minusta näytti. —
"Voikaa hyvin nyt!"
Entistään enemmän vaivasi minua nyt ajatus, että olin häntä loukannut, se teki minut ihan alakuloiseksi. Katja ja minä saatoimme hänen rappusista alas ja jäimme pihaan seisomaan ja katselemaan tielle, kunnes hän katosi näkymättömiin. Kun hänen hevosensa kavioiden kapse oli haihtunut kuulumattomiin, menin uudestaan terassille ja aloin katsella puutarhaan ja kosteaan usvaan, josta kaikuivat yölliset äänet. Kauan katselin ja kuuntelin kaikkea tuota, mitä niin halusin katsella ja kuunnella …
Hän kävi luonamme toisen, kolmannen kerran, ja ahdistava tunne, joka vaivasi minua kummallisen keskustelumme jälkeen katosi kokonaan eikä koskaan enää palannut.
Koko kesän ajan kävi hän luonamme pari kolme kertaa viikossa. Olin häneen jo niin tottunut että kun hän pitemmän ajan viipyi poissa, minä ihan kärsin yksinäisyydestäni. Loukkaannuin häneen ja minusta näytti, että hän teki väärin jättäessään minun niin yksin olemaan. Hän seurusteli kanssani kuin nuoren rakkaan toverinsa kera, kyseli minulta asioita sydämmellisimmän avomielisesti ja antoi vuorostaan minullekin neuvoja, piti minun pirteänä, välistä muistikin ja antoi minun joskus jäädä syrjään. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikin tavoin tarkoitti olla aina vertaiseni, ei minun ollut vaikea huomata, että sen maailman ulkopuolella, missä hänen kanssaan liikuimme ja jonka minä ymmärsin, oli olemassa toinen, joka oli minulle suljettu ja johon hän ei pitänyt tarpeellisenakaan minua päästää, — ja juuri tämä asia kaikkein voimakkaimmin nosti kunnioitustani häntä kohtaan ja kiinnitti minua häneen. Olin saanut sekä Katjalta sekä naapureiltani hänestä tietoja. Pitäen huolenpitoa vanhasta äidistään, jonka kanssa hän oli yhdessä, paitsi omia asioitaan ja meitä koskevaa holhoustointansa oli hänellä aatelis-asioita koskevia puuhia, jotka tuottivat hänelle paljon huolia. Mutta hänen personallisista suhteista ja vakaumuksistaan, tuumistaan ja toiveistaan en minä koskaan saanut mitään tietää. Kun vain koetinkin puhettamme kääntää hänen tehtäviinsä, niin pisti hän otsansa omituisella tavallaan, ikäänkuin sanoaksensa: "olkaa hyvä, älkää jatkako, mitä on niistä teille!" Ja samalla hän itse ohjasi puheemme johonkin muuhun. Ensin minua vähän loukkasi, vaan sitten jo totuin siihen, että me puhelimme aina vaan minua koskevista asioista ja lopulta oli se minusta ihan luonnollistakin.
Mikä myöskin aluksi vaivasi ja vasta aikaa myöten miellytti minua, oli se ettei hän ollenkaan välittänyt minun ulkomuodostani, vaan melkein ylenkatsoi sitä. Koskaan hän ei sanallakaan eikä katseella osoittanut pitävänsä minua kauniina — päinvastoin hän rypisti otsaansa ja nauroi, jos minua satuttiin hänen kuultensa sanomaan kauniiksi. Hän oli hyvillään löytäessään minussa erilaisia vikoja, ja hän härnäsi minua niitten vuoksi. Muotipukuni ja hiuskoristeeni, joilla Katja mielellänsä kaunisteli minua juhlapäiväksi, antoivat nekin hänelle vain tilaisuutta pilkkaan. Tämä loukkasi Katjaa suuresti eikä suinkaan syyttä, ja siksi se minuakin suututti. Katja oli nyt kerran saanut päähänsä, että minä miellytin Sergei Michailovitshia, eikä voinut mitenkään ymmärtää, miksei hän siitä olisi pitänyt, että miellyttävä tyttö esiytyy parhaimmassa valossaan. Minä käsitin kohta, miksi hän näin teki. Häntä ei miellyttänyt nähdä minussa turhamaista keikailijaa. Ja kun tästä tulin täysin vakuutetuksi, niin sitten ei enää näkynyt turhamaisuuden varjoakaan puvussani, hiusteni laittelussa eikä muussa käytöksessäni. Sen sijaan koetin minä hienostella yksinkertaisuudella, aikana, jolloin en vielä ollut kypsynyt tätä taitoa käyttämään.
Tiesin, että hän piti minusta; mutta rakastiko hän minua niinkuin lasta vai niinkuin naista, sitä kysymystä en ollut vielä ottanut harkitakseni. Hänen rakkautensa oli minulle sanomattoman kallis. Tiesin, että hän piti minua maailman parhaana tyttönä, enkä voinut olla toivomatta, että hän aina pysyisi tässä harhaluulossa. Tunnustaakseni minä päinvastoin tahallani pidin häntä siinä. Mutta näin menetellen tulin samalla itse paremmaksi. Tunsin, että minun oli edullisempaa ja arvokkaampaa näyttää hänelle hyviä sisällisiä ominaisuuksia, kuin loistaa ulkomuodollani. Hiukseni, käteni, kasvoni, tottumukseni, — millaisia tahansa lienevät sitten olleetkin, joko hyviä tai pahoja, niihin hän ei tarvinnut kuin katsahtaa voidakseen niitä arvostella. Sieluani ei hän tuntenut, sentähden että hän sitä rakasti; myöskin sentähden, että se juuri tuona aikana kasvoi ja kehittyi, ja vihdoin sentähden että tällä alalla helposti voin häntä hairauttaa, kuten todella teinkin. Ja kuinka kevyeksi tuli oloni hänen seurassaan, kun tämän asian selvästi pääsin ymmärtämään! Perusteeton ujouteni ja levoton liikehtimisen tarve, jotka olivat ennen minua vaivanneet, katosivat kerrassaan. Minä tunsin, että olinpa sitten hänen edessänsä taikka sivullaan, istuinko taikka seisoin, näki hän minun aina, ja olivatpa hiukseni ylöskammattuina taikka alas silitettyinä, tunsi hän kaikissa tapauksissa minun läpikotaisin ja oli minuun tyytyväinen, kuten itsekseni kuvailin, aivan semmoisenani kuin olin. Ajattelen, että jos hän olisi vastoin tapaansa, yhtäkkiä niinkuin kaikki muut, sanonut minua kauniiksi kasvoiltani, en olisi tästä ollut laisinkaan hyvilläni. Mutta sen sijaan sanomaton mielihyvä täytti sisimmän sieluni, kun hän jotakin sanottuani huomaavaisesti katsahti minuun ja virkki äänellä, jolle koetti saada leikillisen värityksen peittääkseen sisällisen liikutuksensa.
"Jaa, jaa, teissä on jotakin… Te olette kunnon tyttö, täytyy sanoani…" Ja mistä sitten sainkaan häneltä tuommoisia kiitoksia, jotka täyttivät sydämmeni ilolla ja ylpeydellä? Siitä, että myötätuntoisesti kerroin vanhan Grigorin rakkaudesta tyttärensä tyttäreen; siitä, että joku runoelma tai romaani liikutti mieltäni kyyneliin saakka; tahi siitä, että ihailin Mozartia. Itsekin usein ihmettelin kuinka suurella hienotunteisuudella saatoin arvata, mikä oli hyvää ja arvossa pidettävää, vaikka en siihen aikaan suinkaan voinut varmuudella selittää, mistä syystä oli niin tehtävä.
Ei melkein yksikään minun vanhemmista tottumuksistani eikä makusuunnistani miellyttänyt häntä. Hänen tarvitsi vain silmäkulmiansa rypistää tai pikimmältään vilaista minuun, kun jo tiesin, ettei se mitä olin sanomaisillani ollutkaan hänen makunsa mukaista. Välistä hän ei tarvinnut kuin katsahtaa puoleksi säälien puoleksi ylenkatseellisesti minuun, niin en enää välittänyt siitä, mitä ennen olin rakastanut. Kun sattui, että hän tahtoi antaa minulle jonkin neuvon, niin oli kuin olisin heti ymmärtänyt, mitä hän tahtoi sanoa. Hän kyseli minulta katsoen suoraan silmiini, ja tuo katse, se sai minun ilmaisemaan sen ajatuksen, jota hän tahtoikin esille. Silloiset ajatukseni ja tunteeni eivät olleet omiani, hänen ajatuksensa ja hänen tunteensa, jotka äkkiä tulivat omikseni, täyttivät koko olentoni ja kirkastivat sen. Aivan huomaamattani aloin katsoa kaikkea toisilla silmillä — sekä Katjaa että talonväkeä, Sonjaa, itseäni ja omia toimianikin. Kirjat, joita olin ennen lukenut vain ikävästä päästäkseni, muuttuivat äkkiä elämän parhaimmaksi huvitukseksi. Ja tämä kaikki johtui siitä, että me kaksi, hän ja minä, niin usein keskustelimme kirjoista, luimme niitä yhdessä, — ja siitä, että hän ne minulle toi.
Kun olin ennen Sonjan kanssa työskennellyt häntä opettaen, olin minä pitänyt näitä opetustunteja raskaana ja vaivaloisena velvollisuuden työnä. Sergei Michailovitsh oli nyt usein läsnä tunneilla ja nyt tuotti Sonjan edistymisen seuraaminen minullekin iloa.
Kokonaisen soittokappaleen ulkoa oppiminen oli minusta ennen tuntunut mahdottomalta, mutta nyt kun tiesin, että Sergei Michailovitsh tulee kuuntelemaan sitä, että hän mielellään soittoani kehaseekin, — nyt saatoin kolme- neljäkymmentä kertaa soittaa päästä päähän samaa kappaletta samalla istumalla. Katja rukka sai tukkia pumpulilla korviansa, mutta minusta ei soittoni vain ikävältä tuntunut. Iänikuiset sonaattini saivat yhtäkkiä kokonaan uuden sisällön, sointuivat entistä paljoa paremmin. Katjakin, jonka tunsin kuin itseni ja jota rakastin koko sydämmestäni, oli muuttunut silmissäni. Nyt vasta ymmärsin, ettei hän ollut ollenkaan velvollinen olemaan yhtäaikaa äitinämme ja ystävänämme ja orjanamme. Nyt käsitin tämän rakastettavan olennon, hänen uhraavaisuutensa ja mukautavaisuutensa, käsitin kuinka suuresti kiitollinen pitäisi minun oleman hänelle kaikesta. Minä rakastin häntä nyt sata kertaa enemmän kuin ennen.
Hän Sergei Michailovitsh, oli myös opettanut minua katsomaan väkeämme, talonpoikia, talon palvelijoita, kokonaan toisilla silmillä. Naurettavaa on ajatella, että seitsemääntoista ikävuoteeni saakka olin elänyt heidän keskellänsä ja kuitenkin pysynyt yhtä vieraana heille kuin niillekin, joita en ollut koskaan nähnyt. En ollut kertaakaan ajatellut, että hekin rakastavat, toivovat ja kärsivät niinkuin minä.
Puutarhamme, metsämme ja peltomme olin tuntenut varhaisimmasta lapsuudestani, mutta nyt näin niissä äkkiä ihan uutta viehätystä, uutta kauneutta.
Turhaan ei ollut Sergei Michailovitsh sanonut, että elämässä on olemassa ainoastaan yksi varma onni: — elää toisille. Ensin näytti tämä minusta oudolta, en voinut ymmärtää sitä, mutta tämä vakuutus tunkeusi vähitellen käsittämättänikin sydämmeeni. Hän avasi minulle kokonaisen uuden maailman, maailman täynnä nykyisyyden nautintoa — vaikka ulkonaiset elintapani eivät ensinkään olleet muuttuneet tai uudistuneet, jollen ota lukuun sitä, että olin nyt paljon alttiimpi vaikutuksille. Kaikki, mikä lapsesta saakka oli uinunut ympärilläni äänettömänä, heräsi nyt ikäänkuin kuolleista elämään. Kaikki sai nyt äänensä puhuakseen sielulleni ja täyttääkseen sen onnella.
Usein tämänkin kesän ajalla menin ylhäälle, omaan huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni voimatta nukkua. Mutta nyt en siksi valvonut, että olisin ollut tyytymätön tai vajonnut kaikellaisiin tulevaisuuden toivomuksiin ja unelmiin. Se levottomuus, joka nyt minua piti valveilla, oli aivan toinen, — se oli juuri nykyisyyden onni. Kun en voinut ollenkaan saada unta, nousin ylös ja istuin Katjan vuoteelle, ja kerroin hänelle, että olin täydellisesti onnellinen. Sitä, niinkuin nyt muistan, ei olisi tarvinnut ensinkään sanoin kertoa; näkihän Katja sen jo päältänikin.
Katja taas puolestaan kertoi minulle, että hänkin on sanomattoman onnellinen, ettei häneltäkään mitään puuttunut, ja hän suuteli minua hellästi. Minä uskoin häntä, sillä minusta näytti ihan asiaan kuuluvalta, välttämättömyydeltä, että me kaikki olimme onnellisia. Mutta Katja saattoi siltä ajatella untansakin, olla suuttuvinaan, ajaa minut menemään vuoteeltansa ja nukahtaa. Minä olin hereilläni ja mietiskelin kaikkea sitä, mikä minun teki niin onnelliseksi. Välistä nousin vuoteeltani uudestansa ja rukoilin uudestaan iltarukoukseni, kiittäen omilla sanoillani Jumalaa kaikesta siitä onnesta, jonka hän oli suonut minulle.
Huoneessani oli silloin kaikki hiljaa, kuului vaan nukkuvan Katjan rauhallinen ja tasainen hengitys ja kellon naksutus hänen läheltänsä yöpöydältä. Kuiskailtuani muutamia sanoja asetuin jälleen maata, tein ristinmerkkini ja suutelin kaularistiäni. Ovet olivat lukossa, ikkunat varjostimilla peitetyt ja ainoana liikehtivänä surisi kärpänen jossain nurkassa. Tuntui, etten olisi koskaan tahtonut lähteä tästä huoneesta. Olisinpa voinut toivoa, ettei aamu koskaan valkenisikaan rikkomaan tuota rauhallisen pehmeää hämäryyttä, ja hajalle puhaltamaan sieluni utuista ilmakehää. Sen hennossa hämärässä tuntuivat unelmani, ajatukseni ja rukoukseni eläviltä olennoilta, jotka lentelivät vuoteeni ympärillä ja liitelivät pääni päällä.
Jokainen ajatukseni oli hänen ajatuksensa, ja jokainen tunteeni oli hänen tunteensa — hänen, minun onneni luojan. En vielä silloin tiennyt, että tämä oli rakkautta. Ajattelin, että näin voisi olla aina, että me saimme näin tuntea antamatta mitään omasta puolestamme.