III.
Eräänä päivänä elonleikkuun aikana menimme, Katja, Sonja ja minä, päivällisten jälkeen puutarhaan ja asetuimme siellä mielipaikallemme penkille lehmusten varjoon lähelle rotkotietä. Siihen avautui meille vapaa näköala metsien ja peltojen ylitse.
Sergei Michailovitsh ei ollut käynyt luonamme kolmeen päivään. Nyt odotimme häntä sitä varmemmin tulevaksi, kun hän oli sanonut työnjohtajallemme, että hän tulee tänään pelloille töiden menoa tarkastamaan.
Kahden aikaan näimmekin hänen ratsulla ajelevan ruisvainiolla. Katja haetti persikoita ja kirsikoita, joista tiesi Sergei Michailovitshin paljon pitävän.
Sitten katsahti Katja naurussa suin minuun, laskeusi penkille pitkäkseen ja nukahti.
Minä taitoin tuuhean lehmuksen oksan, jonka nesteiset lehdet ja kuoret kostuttivat käsiäni, ja Katjaa sillä löyhytellen jatkoin lukemistani. Tämän tästäkin se keskeytyi, sillä silmäni katsoa hipaisivat tielle, jota Sergei Michailovitshin täytyi tulla.
Sonja rakenteli vanhan lehmuksen juurille lehtimajaa nukelleen.
Päivä oli hyvin lämmin, tuuli ei henkäillytkään, ja voimakasta tuoksua nousi kasvistosta.
Taivaanranta oli pilvistynyt ja jo aamusella synkistynyt ukkosilmaa uhkaavaksi. Minä olin ollut hermostunut, kuin ainakin ukkosilman edellä. Mutta puolen päivän jälkeen alkoivat pilvet hajota, aurinko pilkisti paistamaan selvälle taivaalle, ja ainoastaan yhdeltä suunnalta kuulimme kaukaa silloin tällöin jyrinätä ja raskaista pilvenlongista heijastui salaman vinkuraviivaisia välkähdyksiä, jotka liikkuivat äärimmäisellä taivaanrannalla ja näyttivät yhdistyvän ja sekautuvan peltojen pölyyn. Näytti varmalta, ettei ainakaan tänään enää ollut pahaa ilmaa pelättävänä.
Puutarhan takaiselta tieltä, joka näkyikin sieltä täältä puiden aukoista, kuului ajelua. Milloin jytisivät siellä hiljalleen korkeita lyhdekuormia kulettavat vankkurit, milloin rätisivät kiireesti palaavat tyhjät vankkurit ja näkyi tuulessa liepsottava ajajan mekko. Tieltä nousi sakeaa pölyä. Se ei laskeutunut maahan, sitä ei levittänyt tuuli. Se jäi ilmaan leijumaan tai kulki aitovarsien yli puutarhaan läpinäkyväin lehtipuiden läpi.
Kauempaa puima-aitauksesta päin kuului toisenlaisia ääniä ja toisten rattaiden ratinaa. Vähitellen aitaukselle saapuneet keltaiset lyhteet lentelivät siellä ilmassa, kokoutuivat kasoihin, muodostuivat pyöreiksi aumoiksi, joiden yhä nousevilla huipuilla liikuskeli työmiehiä.
Edessäni, pölyisellä pellolla liikkui myöskin vankkureita, näkyi kellertäväin lyhteiden lentämistä, ja vielä etempää kuului myöskin ajoneuvojen rätinää, huutoja ja laulua.
Yhdeltä suunnalta tuli pelto yhä aukeammaksi ja yhä tyhjemmäksi. Oikealla päin taas näin naisten valkosia pukuja. Kumarruksissa he toimeliain käsin sitoivat siellä lyhteitä ja asettelivat niitä yhteen. Pelto puhdistui kaadetusta viljasta ja täyteläisen kauniita lyhteitä ilmautui sijaan.
Minusta tuntui, kuin olisi kesä tuossa noin silmin nähteni muuttunut syksyksi.
Pölyä ja kuumuutta oli kaikkialla, paitsi meidän rakkaalla penkillämme puutarhan lehmuksen varjossa. Kaikkialla tuossa pölyssä ja kuumuudessa, paahtavassa auringon paisteessa työväki liikkui ja laski iloista leikkiä.
Minä katsoin Katjaa, joka uinuili makeasti viileältä penkillämme, hieno valkea nenäliinansa kasvojen peittona. Katsoin mehukkaita kirsikoita, jotka hohtelivat tummina lautasella. — Pukujamme, jotka olivat viileät ja puhtaat — kirkasta vettä, täytetyssä vesipullossa, jossa auringon säteet leikkivät, monissa värivivahduksissa… Ja minä tunsin omituista onnentunnetta. "Mitä olisi minun tehtävä?" ajattelin itsekseni; "olenko itse ansainnut tätä onnellisuuttani? Miten voisin levittää onneani, miten ja kenelle antautuisin kokonaan, omistaisin onneni…?"
Aurinko painui jo käytävän koivujen latvain taakse, tomu laskeusi pelloilla, etäisyys näytti yhä kirkkaammalta ja helakammalta risteilevässä valonsäteilyssä, pilvenjöngät olivat kokonaan kadonneet, puima-aitauksen toiselta syrjältä näkyi kolme uutta eloauman huippua ja työmiehet poistuivat niiltä. Vankkurit kulkivat kovalla ratinalla ja kolinalla viimeistä kertaa ohitsemme. Naiset tulivat harava olalla kotiin äänekkäästi laulaen, mutta Sergei Michailovitshiä ei vieläkään kuulunut, vaikka olin hänen jo kauan sitten nähnyt laskevan etäämpää ylänteeltä meille päin. Yhtäkkiä näin hänen ilmautuvan sille puolelle lehtokujaa, josta en ollut ollenkaan häntä odottanut (hän oli tullut rotkotien kautta). Ilosta loistavin kasvoin ja joutuisin askelin lähestyi hän minua ottaen hatun käteensä. Kun hän huomasi Katjan nukkuvan purasi hän huultansa, vilkutti silmäänsä ja lähestyi varpaillaan. Oitis huomasin, että hän oli tuossa omituisessa pohjattoman iloisuuden mielialassa, jota minä niin kovin hänessä rakastin ja jota me tavallisesti sanoimme "villiksi iloisuudeksi". Hän oli silloin, kuin opettajaltaan karkuun päässyt koulupoika. Koko hänen olentonsa päästä kantapäihin asti hengehti tyytyväisyyttä, onnea ja lapsellista, villiä iloisuutta.
"No, hyvää iltaa, nuori orvokkinen! Mitäs kuuluu, hyvää kai?" sanoi hän kuiskaten luokseni tullessaan ja ojensi minulle kättänsä. Minä tein hänelle saman kysymyksen. — "Mainiosti", vastasi hän, — "olen tänään kuin kolmentoista vuotias poika, leikkisin vaikka varsain kanssa, kiipeisin puihin…"
"Villinä ilosta", katkasin hänen puheensa ja vilaistessani häneen nauravin silmin tunsin jo, että tuo villi iloisuus oli tarttunut minuunkin.
"Niin juuri", vastasi hän vilkuttaen minulle toista silmäänsä ja koettaen pidättää nauruansa. "Mutta miksikäs näpitte Katariina Karlovnaa nenälle?"
Todellakaan en ollut huomannut, että hänen kanssaan puhuessani yhä istuin ja lehmuksen oksalla löyhyttelin. Olin lyönyt nenäliinan Katjan kasvoilta ja lehdet hipasivat niitä. Aloin nauraa. "Nytpä sopisi Katjan tulla sanomaan, ettei hän ole ollenkaan nukkunutkaan", sanoin Sergei Michailovitshille kuiskuttamalla, ettei muka Katja heräisi. Mutta toden tunnustaakseni, en puhunutkaan Katjan takia hiljaa; minulle oli vaan niin mieluista puhua Sergei Michailovitshin kanssa noin kuiskaillen.
Sergei Michailovitsh liikutti huuliansa ja matki minua, aivan kuin olisin puhunut niin hiljaa, että oli mahdoton mitään kuulla. Havaittuansa sitten kirsikkalautasen oli hän sen salaa anastavinaan, meni Sonjan luokse lehmuksen juurelle ja istui hänen nukkensa päälle. Sonja kiukustui aluksi, mutta kohta taas tuli sovinto jälleen, kun Sergei Michailovitsh esitti leikin, jossa heidän piti syödä kilpaa kirsikoita. "Tahdotteko, että käsken lisää tuomaan" sanoin, "taikka menemmekö itse noutamaan?"
Hän otti lautasen, laski siihen Sonjan nuken ja lähdimme kolmisin kasvihuoneelle. Sonja juoksi nauraen Sergei Michailovitshin perässä ja veti häntä takista, että hän antaisi nuken pois. Hän antoikin sen Sonjalle ja kääntyi vakavana minuun päin. "No, minkäs tähden te ette myönnä olevanne orvokki?" kysyi hän minulta yhä kuiskaavalla äänellä, vaikkei siellä, missä kuljimme, tarvinnut pelätä ketään herättävämme. — "Kun minä tulin luoksenne kaikesta tuosta pölystä, kuumuudesta ja vaivasta, niin tuoksahti orvokki niin ihmeellisen hyvältä… ei se, jolla on väkevä lemu, vaan, kuten hyvin tiedätte… joka nousee kainosti kätköstään ja ensimäisenä tuoksuaa kinosten alta kevään tuoreutta."
Minun täytyi sanoa jotain voidakseni salata sitä suloista levottomuuttani, jonka hänen sanansa herättivät minussa.
"No, hyvinkö luonnistuu maatilamme asiat?"
"Varsin oivallisesti! Väki täällä on oikein kunnollista. Mitä paremmin tulee sitä tuntemaan, sen enemmän täytyy sitä rakastaa."
"Niin kyllä", vastasin minä, "katsellessani puutarhasta heidän työtänsä, aloin tuntea tunnossani pistoa siitä, että he noin reutovat ja raastavat ja minun on niin helppo ja niin hyvä olla, niin hyvä että…"
"Elkää korskeilko ystäväni, niillä tunteilla!" keskeytti Sergei Michailovitsh minua taas vakavalla äänellä, mutta katsoi hyvin ystävällisesti silmiini. "Nämät asiat ovat pyhiä. Varjelkoon Jumala teitä pöyhistelemästä niillä tunteilla!"
"Minähän puhun ainoastaan teille tästä."
"No niin, minä tiedän sen. No, mitenkäs kirsikoiden?"
Kasvihuone oli jo lukittuna eikä ollut yhtään puutarhuria saapuvilla. (Sergei Michailovitsh oli lähettänyt heidät pellolle työhön). Sonja juoksi avainta noutamaan, mutta Sergei Michailovitsh ei malttanut häntä odottaa, vaan kiipesi nurkkaa myöten, kohotti verkkoa ja hyppäsi kasvihuoneeseen sisään.
"Oletteko hyvä", kuului hänen äänensä sisäpuolelta, "ja annatte minulle lautasen?"
"En anna, minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle. "Menen hakemaan itse avainta, Sonja ei näytä löytäneen".
Mutta samalla hetkellä sain halun tarkastaa, mitä Sergei Michailovitsh kasvihuoneessa tekee, miltä näyttää, miten liikkuu, miten hän käyttäytyy, kun ei luule kenenkään häntä näkevän. Taikka ehkäpä sen vuoksi, etten nyt olisi tahtonut päästää häntä hetkeksikään näkyvistäni. Hiivin varpaillani rikkaruohoston läpi toiselle puolelle ansaria, jossa seinä oli matalin, nousin tyhjälle tynnyrille ja aloin seinän ylitse, joka ulottui vain rintani kohdalle, katsella ansariin. Etsin silmilläni koko ansarin alan, sen vanhat könkevät puut leveine hammaslaitaisine lehtineen, joista raskaina ja oikoisina riippuivat tummat mehuisat marjat. Nostettuani pääni varjostavaan verkkoon saakka, havaitsin Sergei Michailovitshin erään vanhan kirsimarjapuun oksain varjossa. Hän luuli aivan varmaan, että olin mennyt avainta hakemaan ja ettei kukaan häntä nyt nähnyt. Hän oli ottanut lakin päästään, sulkenut silmänsä ja istui vanhan kirsikkapuun rungolla. Sormiensa välissä pyöritteli hän pihkapalasta kirsikkapuusta. Yhtäkkiä kohautti hän olkapäitänsä, aukasi silmänsä ja lausui hymyillen jotakin itsekseen. Tuo lausuminen ja hymyily oli niin vähän hänen tapaistansa, että minua oikein hävetti salaa kuunnella ja katsella häntä. Minusta näytti että hän lausui: "Mascha."
"Mahdotonta!" ajattelin minä, "ei hän niin lausunut."
"Rakas Mascha", lausui hän uudelleen vielä hiljempaa ja lempeämmästi. Mutta tällä kertaa kuulin nuo kaksi sanaa selvästi. Sydämeni alkoi sykkiä niin hätäisesti, minä tunsin sen täyttyvän niin sanomattomasta ilosta, tulin niin liikutetuksi, että minun täytyi tarttua käsin seinään voidakseni pysyä putoomatta paikaltani.
Hän kuuli samalla liikkumiseni, vilkasi hämmästyneenä ympärillensä, painoi katseensa maahan ja lävähti tulipunaiseksi, kuin poikanulikka. Hän tahtoi minulle jotakin sanoa, mutta ei voinut, punastui vain yhä enemmän. Kumminkin hän naurahti minuun katsoessaan. Minä hymyilin myös. Hänen kasvonsa loistivat ilosta. Hän ei ollut enää vanha setä, joka minua hyväili ja neuvoskeli, — hän oli arvoiseni mies, joka rakasti ja pelkäsi minua ja jota minä rakastin ja pelkäsin. Me emme puhuneet mitään toisillemme, katseemme olivat vain vastakkain. Mutta yhtäkkiä rypisti hän silmäkulmiansa, nauru hänen huuliltansa hävisi, silmäin loiste sammui ja taas hän oli edessäni tuollaisena kylmänä, isällisenä, aivan kuin olisimme tehneet jotain pahaa ja hän herännyt hairauksestansa täyteen järkeensä tahtoen minuakin auttaa heräämään.
"Laskeutukaa toki alas, voitte loukata itsenne", sanoi hän. "Ja korjatkaapas sitten hiuksianne; kas millaiselta näytättekin!"
"Miksi hän noin teeskentelee? Miksi hän tahtoo saada mieleni pahoitetuksi?" ajattelin harmistuneena. Samassa sain vastustamattoman halun vielä kerran säikäyttää hänet ja koetella, kuinka pitkälle vaikutusvaltani ulottui.
"En menekään; minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle, ja tarttuen käsin lähimpään oksaan pääsin kiipeämään seinälle. Hänellä ei ollut aikaa estää eikä auttaa minua, ennenkuin olin jo hypännyt alas kasvihuoneeseen paljaalle maalle.
"Mitä tuhmuuksia!" huudahti hän punehtuen uudestaan, ja koetti säikäystänsä peittää suuttuneella muodolla. "Olisitte voinut vahingoittua. Ja kuinkas täältä pois pääsette?"
Hän hämmentyi yhä enemmän, mutta hänen hämmennyksensä ei nyt minua huvittanut, niinkuin ennen, vaan tuskastutti minua. Minäkin viimein hämmennyin; minäkin punastuin, poistuin kauemmaksi hänestä, enkä tietänyt, mitä olisi minun ollut sanottava. Aloin poimia kirsikoita, mutta nyt en taas tiennyt, mihin ne laskisin kädestäni. Tuntoni soimasi minua, kaduin, pelkäsin ja otaksuin, että olin teollani alentunut ainaiseksi hänen silmissään. Olimme kumpikin vaiti, ja kumpaakin rasitti tämä vaitiolo.
Sonja juoksi avainta tuoden ja vapautti meidät tuskallisesta asemastamme. Kauan vielä sen jälkeenkin emme sanoneet sanaakaan toisillemme, puhuimme kumpikin vain Sonjan kanssa.
Palattuamme Katjan luokse ja vastaanotettuani hänen vakuutuksensa, ettei hän ollut ollenkaan nukkunut, vaan kuullut kaikki tyyni, aloin taas rauhoittua. Sergei Michailovitsh koetti taas saada ääneensä suojelevan, isällisen värityksen, mutta se ei hänelle tahtonut onnistua.
Vilkkaassa muistossani oli keskustelu, joka meillä oli keskenämme joitakuita päiviä takaperin.
Katja sanoi silloin, että miehen on paljoa huokeampaa rakastaa ja saada rakkautensa ilmaistuksi kuin naisen.
"Mies voi sanoa, että hän rakastaa, mutta nainen ei voi sitä tehdä", sanoi hän.
"Minä olen sitä mieltä, ettei miehen tarvitse eikä mies voikaan sanoa rakastavansa", vastusti Sergei Michailovitsh.
"Minkätähden?" kysyin minä.
"Sentähden että se on aina valhetta. Millainen keksintö onkin tuo, että ihminen muka rakastaa? Aivan kuin sillä, että hän vain tämän sanoo, lupsahtaisi jokin linkkuun: jaha, — hän rakastaa! Aivan kuin sanomalla tuo ainoa sana 'rakastan', tapahtuisi jotakin aivan tavatonta, jotakin yhtäläistä, kuin jos kaikilla kanuunilla yht'aikaa ampua paukutettaisiin! — Minun mielestäni", jatkoi Sergei Michailovitsh, "ihmiset, jotka juhlallisesti vakuuttavat: minä rakastan teitä, — joko pettävät itsensä tahi muut".
"Miten voi sitten nainen tietää, että häntä rakastetaan, jollei sitä sanota hänelle?" kysyi Katja.
"Sitä en minä tiedä", vastasi Sergei Michailovitsh. "Jokaisella on oma tapansa saada asiansa ilmaistuksi. On tunteita, jotka kuvastavat itsensä. Kun luen romaania, niin kuvittelen aina mielessäni, mitenkähän venähtävät luutnantti Strelskin tai hra Alfreedin kasvot, kun hän saa lausutuksi: 'Eleonoora, minä rakastan sinua!' He ovat varmaan odottaneet jotakin erinomaista tämän jälkeen tapahtuvaksi, mutta sitten ei tapahdukaan niin mitään kammallekaan, ei heille eikä Eleonooralle; heidän suunsa, silmänsä, nenänsä, — kaikki jää entiselleen!" Tunsin silloin jo tuossa Sergei Michailovitshin leikissä vakavaa, minua koskevaa ajatusta. Mutta Katja ei suvainnut, että niin kevyesti meneteltäisiin romaanisankarien kanssa.
"Ijankaikkisia ihme-väitelmiä!" sanoi Katja.
"No, sanokaapas oikein totuudessa, ettekö ole kertaakaan sanonut naiselle, että rakastatte häntä?"
"En ole vielä kertaakaan niin sanonut, en yhdenkään naisen eteen polvistunut, enkä vast'edeskään aijo semmoista tehdä", vastasi hän nauraen.
Ei hänen tarvitsekaan minulle sanoa, että hän minua rakastaa, ajattelin nyt muistaen ihan elävästi tämän keskustelun. Hän rakastaa minua, ja minä tiedän sen. Kaikki hänen puuhansa näyttääkseen välinpitämättömältä eivät saa minua tästä vakaumuksestani.
Koko iltana puhui Sergei Michailovitsh hyvin vähän kanssani. Mutta jokaisessa hänen sanassansa, jonka hän lausui Katjalle tai Sonjalle, jokaisessa liikkeessään, silmäyksessään näin minä rakkautta. Nyt en enää epäillytkään sitä. Minua ainoastaan suututti ja suretti, miksi hän piti tarpeellisena sitä minulta vielä salata ja teeskennellä kylmyyttä, kun kaikki kumminkin oli jo niin selvää ja me niin huokeasti ja vähällä olisimme voineet olla onnellisia, — niin sanomattoman onnellisia. Mutta toisaalta taas kiusasi minua kuin rikoksen tehnyttä, että olin kiivennyt hänen luoksensa kasvihuoneeseen. Vieläkin näytti, että hänen täytyy lakata minua kunnioittamasta tämän vuoksi ja suuttua minuun.
Teetä juotuamme menin pianon luokse ja Sergei Michailovitsh tuli perässäni.
"Soittakaa nyt jotakin. En olekaan kuullut teidän pitkään aikaan soittavan"; sanoi hän saattaessaan minua saliin.
"Kyllä, kyllä — aivan mielelläni… Sergei Michailovitsh!" sanoin ja katsoin äkkiä häntä suoraan silmiin, "ettehän ole enää suuttunut minuun?"
"Suuttunut? — kuinka niin?"
"Sentähden, kun en totellut teitä päivällisten jälkeen", sanoin ja punastuin.
Hän ymmärsi minua, pudisti päätänsä ja alkoi nauraa. Hänen katseestaan näkyi, että hän olisi tahtonut näyttää vielä minua nuhtelevalta, mutta siihen ei hän tuntenut olevan itsellään voimaa.
"Eihän siitä siis enää mitään, olemmehan taas ystäviä", sanoin istuessani pianolle.
"Vieläkös mitä siitä nyt!" vastasi hän. Avarassa ja korkeassa salissamme paloi vain kaksi kynttilää pianolla, muuten oli suuri sali hämäränä. Kaikkialla oli hiljaista syvintä rauhaa, kuului vain Katjan askeleet hänen kulkiessaan hämärän vierassalin läpitse ja Sergei Michailovitshin hevosen päristelemistä ja tömistelemistä, sillä hän oli sen sitonut ikkunan kohdalle. Sergei Michailovitsh istui takanani, etten voinut häntä nähdä, mutta kaikkialla tässä hämärässä huoneessa, soittoni sävelissä, itsessäni, kaikessa tunsin hänen läsnäolonsa. Hänen jokainen katseensa, jokainen liikkeensä kajahti sydämmessäni, vaikken voinut niitä nähdäkään.
Soitin Mozartin fantasia-sonaatin, jonka oli Sergei Michailovitsh minulle tuonut ja jota olin opetellut hänen poissa ollessaan, soittaakseni sen hänelle. En laisinkaan ajatellut, mitä soitin, mutta luulin hyvästi soittavani ja tuntui, että se Sergei Michailovitshiäkin miellytti. Tunsin samaa nautintoa, joka hänetkin piti vallassaan, ja katsomattakin häneen tunsin katseen, joka sieltä takaani oli minuun kiintyneenä. Antaessani sormieni tiedottomasti lipua koskettimilla, katsahdin tahtomattani häneen. Näin hänen päänsä valoisan yötaivaan taustaa vastaan. Hän istui pää käden nojassa ja katseli tarkasti minua, loistavin silmin. Hymyilin, kun näin tämän katseen ja lakkasin soittamasta. Hän hymyili myöskin ja nyökäytti päällänsä nuottiin päin, että jatkaisin soittoani.
Kun lopetin soittoni, loisteli kuu jo korkealla taivaalla ja paitsi vahakynttiläin heikkoa valoa, valaisi huonettamme kuunkin hopeinen heijastus, joka virtasi ikkunasta lattialle.
Katja sanoi, ettei soitossani ole mitään sisältöä, pysähdän kauniimmassa kohdassa, ja soitan huonosti. Mutta Sergei Michailovitsh huomautti, etten ole koskaan kauniimmasti soittanut, kuin tänään. Hän alkoi kävellä salin poikki hämärään eteishuoneeseen, ja vilkasi joka kerta sivutse kulkiessaan hymyillen minuun. Minäkin hymyilin; olisinpa voinut nauraa isoon ääneen aivan aiheetta, niin iloinen olin kaikesta siitä, mitä tänään oli jo tapahtunut ja nyt taas tapahtui.
Kun Sergei Michailovitsh meni oven taakse näkymättömiin, kiepsahdin syleilemään Katjaa, joka seisoi luonani pianon vieressä, ja suutelin häntä kaulaan ja poskille. Kohta, kun Michailovitsh joutui taas näkyville, tekeydyin minä hyvin vakavaksi ja koetin pidättää nauruani.
"Mikähän Maschalle nyt tänään on tullut?" sanoi Katja Sergei
Michailovitshille.
Hän ei vastannut yhtään mitään, vaan katsahti hymyillen minuun; hän tiesi kyllä, mikä minulle oli tullut.
"Katsokaapas miten ihana yö!" sanoi Sergei Michailovitsh vierassalista, johon hän oli pysähtynyt seisomaan puutarhaan antauvan balkongin oven eteen.
Menimme hänen luokseen vierassaliin. Todellakin oli tämä yö, jollaista en ole sittemmin nähnyt. Täysi kuu kuumotti asuntomme takaa, ettemme voineet sitä nähdä, ja kattojen, pylvästen ja terassi-vaatteen varjot lankesivat puutarhan hietikkokäytäville ja nurmikoille. Kaikkialla muualla oli kirkasta; hopeaisina kimaltelivat helmet helakassa kuutamossa. Leveä tie kukkien keskellä, jonka toisella sivulla risteilivät georgiinein ja niiden tukipuikkojen lyhyet varjot ja toisella kimaltelivat kulmikkaat piikivet, hupeni ja katosi etäisyyden kylmään valaistukseen.
Puiden takaa näkyi kasvihuoneen valoisa katto, ja rotkotieltä kokoutui tiheää usvaa. Jo vähän kuihtuneet sireenipensaat olivat pienimpään oksaansa saakka valaistuina ja kasteen helmittämät kukkaset saattoi kaikki eroittaa toisistansa. Lehtokujassa sekautui valo ja varjo niin, ettei siinä eroittanut puita eikä tietä, vaan oli käytävä kokonaan läpinäkymättömänä, vavahtelevana ja väräjävänä kupukatoksena. Oikealla huoneen varjossa oli kaikki mustaa, määrätöntä, pelottavaa. Mutta tuosta salaperäisestä hämärästä näytti senvuoksi vielä kirkkaampana kohoutuvan poppelin latva. Se ei ollut kaukana rakennuksesta, se nousi korkealle, kirkkaassa valovirrassa, ja näytti ikäänkuin siivet saaden kohoutuvan tuonne, tuonne kauaksi tummansinistä taivasta kohden.
"Lähdetään vähän kävelemään", sanoin minä. Katja suostui, huomauttaen vaan, että minä tarvitsisin päällyskenkiä.
"Ei se ole tarpeen, Katja, Sergei Michailovitsh antaa minulle käsivartensa", vastasin Katjalle, ikäänkuin tuo Sergei Michailovitshin käsivarsi olisi voinut estää minua jalkojani kastelemasta! — Mutta sillä hetkellä oli tämä meille kaikille ymmärrettävää eikä ensinkään kummallista. Michailovitsh ei ollut koskaan ennen ojentanut minulle käsivarttansa, mutta nyt otin minä itse sen, ja hän ei nähnyt siinä olevan mitään luonnotonta. Menimme kolmisen terassille. Tämä koko maailma, tuo taivas, tuo puutarha, ilma, eivät enää olleet samoja kuin entiset.
Kun katselin edelleni lehtokujaan, jota astuskelimme, näytti minusta, että tuonne kauemmaksi olisi mahdoton mennä, että kaikki loppui tähän, ja että kaikki tämä jäisi ainaiseksi semmoisekseen ylevään kauneuteensa. Mutta mitä edemmäksi menimme, sitä kauemmas väistyi tuo kauneuden taikaseinä antaen meille vapaata tietä, ja kaikki taas oli meille tunnettua, puutarha, puut, käytävät, kuivuneet lehdet. Me kävelimme todellista tietä, kiertelimme valossa ja varjossa, todelliset kuivat lehdet ratisivat jalkaimme alla, ja kosteat oksat hipasivat kasvojani. Ja se oli todellakin Michailovitsh, joka tasaisesti ja hitaasti asteli sivullani ja tuki minua kädestä; ja se oli todellakin Katja, joka narisevin kengin käveli rinnallamme. Ja ehkäpä oli tuo todellinen kuukin, joka korkealta taivaalta loi valoaan meihin liikkumattomien oksain lävitse…
Mutta jokaisella askeleella nousi jälleen sekä eteemme että taaksemme tuo kauneuden taikaseinä. Minun oli taas vaikea uskoa, että on mahdollista mennä edemmäksi; vaikea kuvailla, että tämä oli todellisuutta.
"Oh, sammakko!" huudahti Katja.
"Kuka nyt tuommoista puhuu… mitä se nyt merkitsee?" ajattelin; mutta sitte havaitsin minä, että se olikin todella Katja, joka huudahti, ja että hän pelkää kovin sammakoita. Minä katsoin jalkoihin. Pikkunen sammakko hypähti ja pysähtyi eteeni tielle. Sen pieni varjo näkyi valoisan tien päällä.
"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsh.
Minä katsoin häneen. Sillä kohdalla käytävää, jossa juuri kuljimme, ei ollut ollenkaan lehmuksia, — näin hänen kasvonsa selvästi ja ne näyttivät niin kauniilta, onnellisilta…
"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsch, mutta minulle oli, kuin hän olisi sanonut: "minä rakastan sinua, armas tyttöseni!… rakastan, rakastan!" vakuutti hänen silmäyksensä, kätensä; ja valo, varjo, ilma — kaikki kertoi sitä samaa — rakastan.
Kuljimme koko puutarhan lävitse. Katja käveli rinnallamme lyhyin askelin ja raskaasti hengittäen väsymyksestä. Hän sanoi, että olisi jo aika kääntyä kotiin, ja silloin tuntui hän minusta ikävältä, niin ikävältä, — Katja raukka. Ajattelin, miksi hän ei tunne sitä, mitä me tunnemme. Miksi ei jokainen ole niin nuorekas ja onnellinen kuin tämä yö ja me molemmat siinä.
Käännyimme takaisin kotiin, mutta Michailovitsh viipyi luonamme vielä kauan, huolimatta siitä, että kaikki nukkuivat, kukko lauloi ja hänen hevosensa yhä kärsimättömämpänä hirnahteli ja tömisti maata ikkunan takana. Katja unhotti huomauttaa meitä, että oli jo myöhä, ja me istuimme kaikellaisista vähäpätöisyyksistä puhellen huomaamattamme kello kolmeen aamua. Kukko lauloi jo kolmannen kerran ja aamu alkoi sarastaa, kun hän lähti luotamme. Hän jätti hyvästit meille, niinkuin tavallisesti, sanomatta mitään merkillisempää; mutta minä tiesin, että hän tästä päivästä oli minun ja etten enää koskaan häntä menetä. Kohta kun olin itse vakuutettu, että rakastin häntä, kerroin kaikki Katjalle. Hän oli iloinen ja liikutettuna siitä, että kerroin hänelle tämän, mutta raukka ei voinut sitten koko yönä nukkua, ja minä kauan, kauan kävelin vielä terassilla, harhailin puutarhassa ja kuljeskelin käytävällä, jota Michailovitshin kanssa olimme kävelleet, muistellen hänen jokaista sanaansa, jokaista liikettänsä. En voinut nukkua koko yönä. Ensi kerran elämässäni näin kesäisen auringon nousun ja varhaisen aamusarastuksen. Ja semmoista yötä ja semmoista aamua en ole enää koskaan sittemmin nähnyt.
"Mutta miksi hän ei ole minulle yksinkertaisesti sanonut, että hän rakastaa minua?" ajattelin itsekseni. "Miksi löytää hän kaikellaisia esteitä, sanoo itsensä vanhaksi ukoksi, kun kaikki on niin yksinkertaisen selvää ja kaunista. Miksi hukkaa hän kultaista aikaa, joka kenties ei koskaan enää palaja. Jospa hän vain sanoisi: rakastan, sanoisi tuon sanan semmoisenaan, — ottaisi käteni käteensä, kallistaisi vähän päätänsä ja sanoisi 'rakastan'; jospa hän vain punastuisi ja painaisi silmänsä alas edessäni, sanoisin, kertoisin minä kohta hänelle kaikki. Ei, en sanoisikaan, mutta syleilisin häntä, heittäytyisin hänen rinnallensa ja itkisin. — Mutta mitäs, jospa minä vain erehdynkin, jospa hän ei rakastakaan minua?" välkähdytti äkkiä ajatukseni…
Minä säikähdin omia tunteitani: hyvä Jumala, mihin lienenkin tullut ja joutunut! Muistin hämmästyksemme kasvihuoneessa, kun kiipesin hänen luoksensa, ja tämä muistoni ahdisti, kovin ahdisti raskasta sydäntäni. Kyyneleet juoksivat silmistäni, aloin rukoilla. Samalla heräsi minussa omituinen rauhoittava ajatus ja toivoni elpyi. Minä päätin alkaa paastota tästä päivästä syntymäpäivääni saakka, päätin käydä silloin ripillä ja juuri samana päivänä tulla Michailovitshin morsiameksi.
Mitä varten minä paastoisin ja millä tavalla se tapahtuisi, sitä en tietänyt itsekään, mutta tänä hetkenä olin vakuutettu, että niin minä tekisin. Oli jo kirkas päivä ja työväki alkoi liikkua, kun käännyin takaisin huoneeseeni.