IV.
Oli Maarian taivaaseen astumisen edellinen paastoaika, eikä aikomukseni paastota tuona aikana kummastuttanut ketään.
Koko viikon pitkään ei Sergei Michailovitsh tullut kertaakaan luoksemme. En ensinkään ihmetellyt tätä, en huolestunut tai vihastunut häneen, päinvastoin iloitsin ettei hän tullut, sillä odotin häntä vasta syntymäpäiväkseni.
Tämän viikon kuluessa nousin joka aamu aikaisin. Sillä välin kuin minulle valjastettiin hevosia, kävelin yksinäni puutarhassa ja kuvailin mielessäni, mitä syntiä olin tehnyt edellisenä päivänä, mietiskelin, mitä minun tarvitsisi tänään tehdä, jotta voisin olla tyytyväinen ja viettää päiväni kertaakaan pahaan lankeematta.
Silloin oli minusta kovin huokeaa elää aivan virheetöntä elämää — mielestäni riippui se vain siitä, että olin jonkun verran varoillani.
Kun hevoset olivat valjastetut, nousin Katjan tai jonkun palvelustytön kanssa vaunuihin ja ajoin kolmen kilometrin päähän kirkkoon. Päästyäni sinne muistin joka kerta rukoilla niiden edestä, jotka "Jumalan pelvossa sisälle käyvät", ja erittäinkin vaivasin itseäni tällä tunteella astuessani kirkon esihuoneen ruohottuneita portaita.
Kirkossa ei käynyt näinä aikoina enempää kuin kymmenkunta ripille valmistuvaa talonpoikaa ja maaorjaa. Erityisellä nöyryydellä koetin vastata heidän kumarruksiinsa ja, mikä minusta näytti oikein urotyöltä, menin itse kynttilälaatikolle ottamaan vanhalta sotilaalta, joka hoiti lukkarin virkaa, vahakynttilöitä ja asetin ne pyhäinkuvien eteen.
Kaikkein pyhimmän pääovesta näin alttarivaatteen, jonka äitini oli ommellut. Pyhäinkuvien seinällä oli kaksi enkeliä tähtinensä, jotka olivat näyttäneet minusta niin suurilta, kun olin vielä pieni, ja kultaloisteinen kyyhkynen, joka myöskin oli lapselliseen mieleeni voimakkaasti vaikuttanut. Kuorin takaa näkyi peitetty kastemalja, jossa usean kerran olin orjaimme lapsia kummina kastattanut ja jossa kerran olin itsekin kastettu.
Vanha pappi tuli messukasukassaan, joka oli tehty isäni ruumispaarien vaatteesta ja alkoi nytkin jumalanpalveluksen aivan samalla äänellä, jolla hän oli jo niin kauan, kuin voin muistaa, pitänyt jumalanpalveluksia kotonamme, kastanut Sonjan, lukenut isäni sielumessut ja siunannut äitini hautaan; sama lukkarin tärisevä ääni kaikui kuorista, ja vanha nainen, jonka muistin aina nähneeni kirkossa jokaisessa jumalanpalveluksessa, seisoi köyrysissään seinivierellä, katseli kyynelsilmin kuoriin pyhäinkuvaa, piti ristiinpannuissa käsissään vaaleentunutta liinaa ja mutisi hampaattomalla suullansa jotakin itsekseen.
Ja tämä kaikki ei herättänyt minussa pelkkää uteliaisuutta ja pelkkiä muistoja, — kaikki oli nyt silmissäni pyhää ja suurta ja kaikella tällä syvällinen tarkoituksensa.
Kuuntelin papin lukeman rukouksen joka sanaa tarkasti ja koetin sisäisellä tunteellisuudella siihen vastata. Jos oli jotakin, jota en ymmärtänyt, pyysin Jumalan valaisemaan ymmärrystäni tahi kohotin omintakeisen rukoukseni ymmärtämättä jääneen asemesta.
Kun katumusrukoukset olivat luetut, aloin muistella mennyttä elämääni, ja tuo lapsellisen puhdas menneisyyteni näytti minusta niin mustalta nykyisen sieluni puhtauden kirkkaudessa että pelästyin omaa itseäni ja tyrskähdin itkemään. Oitis sen ohessa tunsin kuitenkin, että saan kaikki anteeksi ja että, jos vain olisi rikoksia ja mitä suurempia olisivat, tuntuisi sitä ihanammalta katumukseni. Kun pappi jumalanpalveluksen lopussa lausui: "Herra siunatkoon teitä", tuntui kuin tuo siunaus olisi paikalla vaikuttanut ja jonkinlainen ruumiillinen hyväntunne siitä olemukseeni virrannut, — virrannut äkkiä valoa ja lämpöä sydämmeeni.
Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli pappivanhus luokseni kysymään, tarvitseisiko ja milloin hänen tulla luoksemme pitämään iltakirkkoa. Minä kiitin häntä nöyrästi siitä, että hän, kuten ajattelin, tahtoi minun tähteni nähdä semmoista vaivaa ja ilmoitin, ettei tarvitse, että minä kyllä kävelen tai ajan vaunuilla kirkkoon.
"Te tahdotte siis itse nähdä vaivan —?" sanoi pappi.
En tiennyt mitä vastasin, sillä pelkäsin tekeväni syntiä ylpeydestä.
Kirkolta lähetin aina hevoset takaisin, kun ei Katjaa ollut mukanani, ja palasin yksinäni jalkaisin. Kaikkia vastaantulijoitani tervehdin syvään ja nöyrästi kumartaen. Minä käytin jokaista tilaisuutta lähimmäisiäni auttaakseni, ohjatakseni heitä ja uhratakseni jotakin heidän tähtensä, jopa astuin likaiseen tiensyrjäänkin heille tietä antaakseni.
Erään kerran iltasella kuulin, kun työnjohtaja kertoi Katjalle, että eräs Semen niminen talonpoika oli käynyt pyytämässä häneltä lautaa tyttärensä ruumisarkkuun ja ruplan rahaa sielumessua varten, ja oli saanutkin ne.
"Onko hän sitten niin köyhä?" kysyin minä.
"Kovin köyhä, arvoisa neiti, elävät aivan suolatta leivättä", vastasi työnjohtaja.
Sydäntäni kouristi kuullessani tätä, mutta sittenkin lohdutti minua, kun sain sen tietää. Uskotettuani Katjaa, että aijon mennä kävelylle, kiidin ylös huoneeseeni, otin kaikki rahani, mitä minulla oli (kovin vähän kyllä, mutta toki kaikki, mitä minulla oli), tein ristinmerkin ja riensin terassin poikki puutarhaan ja kylään Semenin mökille, joka oli aivan kylän syrjässä. Ketään näkemättä menin ikkunan luokse, laskin ikkunalle rahani ja naputin siihen. Silloin lähti joku mökistä, naristi ovea ja huusi minua, mutta minä juoksin vavisten ja kylmänä pelosta kotiini, kuin rikoksentekijä.
Katja kysyi minulta, missä olin käynyt ja mikä minun oli, mutta minä en edes ymmärtänyt, mitä hän puhui, enkä vastannut mitään. Kaikki esiytyi minulle yht'äkkiä niin mitättömältä ja pintapuoliselta. Lukitsin itseni huoneeseeni ja kävelin kauan edestakaisin lattialla, en kyennyt mitään tekemään, en ajattelemaan enkä selvittämään tunteitanikaan. Ajatukseni kulkivat Semenin perheeseen; ajattelin, kuinkahan se tuli iloiseksi lahjasta, millähän sanoilla kiittivät häntä, joka oli pannut rahat ikkunalle, ja mieleni alkoi käydä raskaaksi siitä, etten ollut itse antanut lahjaani heille. Ajattelin sitäkin, mitähän sanoisi Sergei Michailovitsh, kun hän tietäisi tekoni, ja iloitsin siitä, ettei hän eikä kukaan muukaan saa koskaan siitä tietoa.
Minun valtasi sellainen iloisuus, sellainen huumaus muiden ja oman itseni täydellisyydestä, että kaikki näin kovin lempeässä valossa, ja että yksin kuolemankin ajatus onnen unelmana tunkeutui minuun. Nauroin, rukoilin ja itkin. Tällä hetkellä rakastin kaikkea maailmassa ja omaa itseäni hehkuvalla kiihkoisuudella.
Jumalanpalveluksien välillä aloin lukea evankeliumia. Mitä enemmän luin, sitä selvemmäksi ja käsitettävämmäksi tuli minulle tämä kirja, sitä liikuttavammaksi ja yksinkertaisemmaksi tuo jumalallisen elämän kertomus, ja sitä ylevämmäksi ja pohjattomammaksi tunteiden ja ajatuksien syvyys lunastajani opissa. Selvältä ja yksinkertaiselta näytti minulle kaikki, kun tuosta kirjastani käännyin taas katselemaan ja miettimään elämää, joka minua ympäröi. Näytti, että olisi vaikeata elää pahasti ja aivan helppoa rakastaa kaikkia ja olla kaikkien rakastamana.
Jokainen oli minua kohtaan hyvä ja lempeä. Sonjakin, jota yhä vielä opetin, oli aivan toiseksi muuttunut. Hän koetti ymmärtää kaikkea, mitä opetin, tyydyttää minua kaikessa eikä koskaan yrittänytkään tuskastuttamaan minua. Millainen olin muille, sellaisia olivat muut minulle.
Miettiessäni, ketä vihollisia minulla olisi, joilta minun pitäisi pyytää anteeksiantamusta ennen ripille menoani, muistin ainoastaan yhden läheistössämme asuvan aatelisneidin, jonka olin saattanut naurettavaksi vuosi takaperin vieraisilla ollessamme ja joka sen perästä ei ollut enää käynyt meitä tervehtimässä. Minä kirjoitin hänelle kirjeen, tunnustin siinä rikokseni ja pyysin anteeksi.
Hän vastasi minulle kirjeellä, jossa hän puolestaan pyysi anteeksi minulta ja soi anteeksi minulle. Itkin ilosta lukiessani noita yksinkertaisia rivejä, joissa minulle silloin ilmausi syvää ja liikuttavaa tunnetta.
Emännöitsijämme tyrskähti myös itkuun, kun pyysin häneltä anteeksi.
"Minkätähden ovat kaikki niin hyviä minua kohtaan, millä olen ansainnut sellaista rakkautta?" mietin itsekseni. Ja tahtomattani muistin Sergei Michailovitshiä ja ajatukseni viivähtivät kauan hänessä. En voinut muuta, enkä lukenutkaan tätä synniksi.
Mutta en ajatellut häntä samalla tavalla, kuin olin ajatellut sinä yönä, jona ensikerran havaitsin, että hän rakasti minua — ajattelin häntä aivan kuin itseäni, yhdistin ehdottomasti hänen jokaiseen tulevaisuuteni ajatukseen. Tukehduttava vaikutus, jota kärsin hänen läsnäollessaan, katosi kerrassaan ajatuksistani. Tunsin itseni nyt hänen vertaiseksensa ja siitä korkeudesta, minne hurskas mielialani oli minut nostanut, käsitin häntä täydellisesti.
Se oli nyt minulle selvää, mikä hänessä ennen oli näyttänyt niin vieraalta. Vasta nyt ymmärsin, minkätähden hän sanoi, että ainoastaan toisten hyväksi eläminen on onnea.
Nyt olin minä täydellisesti yhtä mieltä hänen kanssaan. Ajattelin, että me kaksi yhdessä voisimme juuri tuollaista rauhallista onnea nauttia. En haaveksinut ulkomaan matkoja, suurta maailmaa, loistoa; vaan kuvittelin aivan toista, tyyntä perhe-elämää maalla, ikuista itsensä uhraavaisuutta, loppumatonta keskinäistä rakkautta ja ikuista kaitselmuksen ylistystä, joka meitä niin hellävaroin hoiti.
Aikomukseni mukaan kävin ripillä syntymäpäivänäni. Palatessani kirkosta mainittuna päivänä, täytti sydäntäni niin sanomaton onnellisuus, että pelkäsin elämää, jokaista liikutusta, pelkäsin kaikkea mahdollista, mikä vaan voisi onneani häiritä. Mutta tuskin pääsimme vaunuista rappusille kun näimme tutut kaksipyöräiset ajoneuvot ja Sergei Michailovitshin. Hän tuli onnittelemaan minua ja menimme yhdessä vierassaliin. En vielä koskaan sillä ajalla, jona Sergei Michailovitshin olin tuntenut, ollut voinut niin rauhallisena ja itsetietoisena olla hänen lähellänsä, kuin tällä kerralla. Tunsin että minussa oli kätkeytyneenä kokonainen uusi maailma, jota hän ei ymmärtänyt ja joka kohoutui häntä ylemmäksi. En tuntenut hänen läsnäolostaan vähintäkään ujoutta. Oli hyvin mahdollista, että hän ymmärsi, mistä tämä tuli, sillä hän seurusteli kanssani erityisen hellällä lempeydellä ja hienolla arvokkaisuudella.
Menin pianon luokse, mutta hän sulki sen ja pani avaimen taskuunsa.
"Älkää häiritkö mielentilaanne", sanoi hän, "sielussanne on nyt musiikki, joka on kaikkia maailman musiikkia parempi."
Olin kiitollinen hänelle näistä hänen sanoistaan, vaan kumminkin samalla oli kiusallista, että hän noin helposti ja varmasti oli käsittänyt sen, minkä olisi pitänyt olla salaisuutena kaikille.
Syödessämme ilmoitti Sergei Michailovitsh tulleensa toivottamaan minulle onnea ja sanomaan jäähyväisiä, sillä hänen oli matkustaminen aamulla Moskovaan. Tätä sanoessaan katsoi hän Katjaan, ja sitten vain vilkaisi minuun. Näin, että hän pelkäsi kasvojeni ilmaisevan jotakin mielenliikutusta. Mutta minä en kummastunut, en hämmentynyt, enkä edes kysynyt, pitkäksikö aikaa hän lähtee. Minä tiesin, että hän näin vaan sanoi, eikä sitten matkustaisikaan.
Miten tämän tiesin, en voi enää itsekään käsittää; mutta tuona unohtumattomana päivänä minusta näytti, että tiesin kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä vastaisuudessa tapahtuu. Olin kuin semmoisessa hyvässä unessa, jossa näkee kauaksi taaksepäin menneisyyden tapahtumat ja kauaksi tulevaisuuteen, mitä siinä tulee tapahtumaan, vieläpä millä tavalla tapahtuu.
Sergei Michailovitsh tahtoi lähteä oitis päivällisten jälkeen, mutta
Katja paneusi paikalla pöydästä noustuamme päivällislevolle, ja
Michailovitshin piti odottaa, kunnes Katja heräisi, saadaksensa hänelle
sanoa jäähyväiset.
Saliin heloitti päivä täysin sätein, — me menimme terassille. Tuskin olimme päässeet istumaan, kun aloin täysin rauhallisesti keskustelun, jonka piti ratkaista rakkauteni kohtalon. Aloin puhua, en ennemmin enkä myöhemmin, vaan juuri samalla silmänräpäyksellä, kuin istuimme. En ollut vielä mitään sanonut, ei äänen värityksessä, eikä keskustelun luonteessakaan mitään ilmautunut, mikä olisi estänyt minua sanomasta sitä mitä aijoin. Itsekään en ymmärrä, mistä minulla oli sellainen rauhallisuus, päättäväisyys ja mistä löysin tuon varman muodon sanoilleni. Oli kuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku tahdostani riippumaton olisi minussa puhunut.
Sergei Michailovitsh istui minua vastapäätä ja nojautuen kaidepuuhun riipi jostakin sireeninoksasta lehtiä. Kun aloin puhua, päästi hän sireeninoksan käsistään ja kallisti päänsä käden nojaan. Hänen asentonsa saattoi olla yhtä hyvin täysin rauhallisen, kuin kovin liikutetunkin asentona.
"Minkätähden te matkustatte?" kysyin häneltä painavasti, ja katsoin häntä sitten äänetönnä suoraan silmiin.
Hän ei heti vastannut.
"On asioita", hyrähti hän sitten ja painoi katseensa maahan.
Minä käsitin, kuinka työlästä hänen oli valehdella silmäini edessä ja vielä noin vilpittömästi tekemääni kysymykseen vastatessaan.
"Kuulkaas nyt", aloin puhua, "te tiedätte, millainen päivä on tämä päivä minulle. Se on monessa suhteessa minulle merkitsevä päivä. Kun kysyn teiltä, en kysy vain näyttääkseni pelkkää osanottavaisuuttani, — te tiedätte, että olen tottunut teihin ja rakastan teitä —, kysyn sen vuoksi, kun minun täytyy saada se tietää… Minkätähden te matkustatte?"
"Minun on hyvin vaikea sanoa teille suoraan totta, ja olla salaamatta todellista syytä siihen, että lähden", vastasi Sergei Michailovitsh. "Tällä viikolla olen paljon ajatellut itseäni ja teitä ja olen päättänyt, että minun täytyy matkustaa… Te ymmärrätte, minkätähden, ja jos rakastatte minua, niin ette kysy enempää minulta…"
Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja käsi jäi sitten peittämään silmää…
"Minun on hyvin vaikea… ja te käsitätte miksi…"
Sydämeni alkoi tykyttää kiihkeästi.
"En minä voi sitä käsittää", sanoin minä, "minä en käsitä; mutta sanokaa te, sanokaa Jumalan tähden, tämän syntymäpäiväni tähden, sanokaa te; minä voin kuulla rauhallisena kaikki!"
Hän muutti asentoansa, katsoi minuun ja taivutti taas sireeninoksan käsiinsä.
"Vaikka onkin", alkoi hän hetken vaitioltuansa äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan varmalta, "vaikka onkin tuhmaa ja mahdotontakin sitä sanoin kertoa, ja vaikka se on minulle sanomattoman vaikeata, koetan kumminkin teille selvittää…" tässä rypisti hän otsansa, aivan kuin olisi ruumiillista tuskaa kärsinyt.
"No?" sanoin minä.
"Kuvailkaapas mielessänne, että oli herrasmies, olkoon vaikka esimerkiksi A, vanha elähtänyt mies, — ja neitonen, vaikkapa B, nuori, onnellinen, maailmaa, ihmisiä, elämää tuntematon. Erityisten perheellisten asiain vuoksi kävi niin, että A alkoi rakastaa B:tä kuin tytärtänsä eikä pelännyt, että olisi voinut ruveta häntä toisella tavalla rakastamaan."
Michailovitsh oli taas vaiti, mutta minä en häntä keskeyttänyt.
"Mutta", jatkoi Michailovitsh yht'äkkiä kiireesti ja varmalla äänellä, minuun katsomatta, "A oli unhottanut, että B oli nuori ja elämä hänelle vielä leikkiä, ja että hän voisi helposti toisellakin tavalla rakastua B:hen ja että B voisi ruveta pitämään sitä hauskana. Ja A yht'äkkiä huomasikin, että toisellainen tunne, ihan kuin omantunnonvaivana jo asustikin hänen sielussaan, ja hän pelästyi. Hän pelkäsi, että heidän entinen ystävällinen välinsä tulisi rikkountumaan, ja päätti matkustaa, ennenkuin sellainen muutos ennättäisi toteutua."
Puhuessansa pyyhkäsi hän taas silmiänsä aivan huomaamattansa ja käsi jäi taas niitä peittämään.
"Ja minkätähden A pelkäsi rakastaa muulla rakkaudella?" kysyin tuskin kuultavalla äänellä koettaen hillitä liikutustani. Ääneni oli kuitenkin varma, vaan Sergei Michailovitshista näytti se tuntuvan leikilliseltä, sillä hän vastasi loukkautumista ilmaisevalla äänellä:
"Te olette nuori, mutta minä en ole enää nuori. Teille sopii vielä leikkiminen, mutta minä haluan jo jotakin muuta. Leikkikää vain, kunhan ette minun kanssani leiki. Minä vakuutan, ettei se minulle tekisi hyvää ja jälkeenpäin katuisitte itsekin sitä. — Sen sanoi A", lisäsi hän. "No, tämä on kaikki hullutusta, vaan te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi matkustan. Kuulkaahan, elkäämme enää puhuko tästä."
"Elkää, elkää, puhutaan vain", hätäilin sanomaan ja kyyneleet tukauttivat ääntäni. "Rakastiko A häntä vai eikö?"
Sergei Michailovitsh ei vastannut mitään.
"Jos ei A rakastanut B:tä, niin miksi hän leikki hänen kanssaan, kuin lapsen kanssa?" jatkoin minä.
"Niin, niin, A oli syypää", vastasi Michailovitsh kiiruhtaen katkaisemaan puhettani.
"Mutta kaikki oli lopussa ja he erosivat… ystävinä."
"Mutta se on hirveätä! Eikö mikään muu ratkaisu ole mahdollinen?"… sanoin aivan kuiskaavalla äänellä ja pelästyin omia sanojani.
"On kyllä", sanoi hän, ottaen kätensä kasvoiltansa, ja katsoi minua suoraan silmiin. "On kyllä kaksi erilaista ratkaisua mahdollista. Mutta, herran tähden, elkää keskeyttäkö minua enää, kuunnelkaa rauhallisesti minua… Muutamat sanovat", alkoi hän nousten seisomaan ja hymyillen surullisen raskaasti, — "muutamat sanovat, että A oli järjeltänsä, rakasti B:tä hulluuteen asti ja sanoi vielä sen B:lle… B nauroi vain, sillä hänestä oli ollut kaikki leikkiä, mutta A:lle oli se ollut elämän tärkein asia."
Minä oikein värisin ja tahdoin keskeyttää häntä, sanoa hänelle, ettei hän enää puhuisi noin, mutta hän ei antanut minulle sananvuoroa. Laskien kätensä minun käteni päälle hän sanoi vapisevalla äänellä: "Ei, odottakaa vähän, toiset vielä sanoivat, että B oli tuntenut sääliä A:ta kohtaan. Raukka, ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä; kuvaili todellakin voivansa A:ta rakastaa ja suostui niin hänen vaimokseen. Ja A järjiltänsä ollen uskoi samoin, uskoi todellakin, että nyt hänelle alkaa uusi elämä. Mutta pian he molemmat huomasivat pettyneensä; A oli pettänyt B:n ja B pettänyt A:n… Ei, ei puhuta enää tästä", lopetti Michailovitsh nähtävästi itse voimatonna enää jatkamaan, ja asettui äänetönnä istumaan vastapäätä minua.
Hän sanoi: "ei puhuta", mutta minä näin, että sisimmässään hän ei mitään niin toivonut, kuin että olisin vastannut hänelle. Olisin tahtonut puhua, mutta en voinut, sydäntäni ahdisti niin.
Minä katsoin häneen. Hän oli vaalea ja hänen alahuulensa vavahteli. Tuli niin äärettömän surku häntä. Ponnistin voimiani uudestaan ja yht'äkkiä onnistuinkin katkaisemaan äänettömyyteni, ja pakottamaan suuni puhumaan, joka oli ennen pysynyt niin kankeana. Puhuin hänelle hiljakseen, rauhallisella ja hillityllä äänellä, jonka pelkäsin joka hetki taittuvan.
"Mutta on vielä kolmaskin ratkaisu", sanoin minä ja siihen taas keskeytin.
Mutta Sergei Michailovitsh oli vaiti.
"Ja tämä kolmas ratkaisu on sellainen, että A ei rakastanutkaan B:tä, vaan saattoi hänet onnettomaksi, kovin onnettomaksi luullessaan olevansa oikeutettu hänet heittämään ja matkustamaan pois; — hän vielä ylpeilikin tästä. Teille, mutta ei minulle, teille yksin on kaikki ollut leikkiä, — ensimäisestä päivästä saakka olen minä rakastanut, rakastanut teitä!" sanoin minä ja sanoessani "rakastanut" paisui hillitty ääneni rajuksi huudahdukseksi, jota itsekin pelästyin.
Vaalenneena seisoi Michailovitsh edessäni. Hänen huulensa vapisivat enemmän ja enemmän ja kaksi kyyneltä kiertyi hänen silmistään.
"Se on kurjasti teiltä!" sain melkein huutamalla suustani. Minä tunsin kuinka lannistuminen ja pidätetyt kyyneleet tukehuttivat ääntäni. "Ja minkätähden?" lisäsin ja nousin samalla seisoalleni jättääkseni hänet.
Mutta hän pidätti minut. Hän painoi päänsä polvilleni, hänen huulensa suutelivat ja hänen kyyneleensä kostuttivat värähteleviä käsiäni.
"Jumalani, jospa olisin tämän tiennyt!" kuiskasi hän.
"Millä olen tämän ansainnut?" sanoin minä ja sydämmeni täytti sellainen onni… niin, joka on kadonnut ainiaaksi, eikä ole milloinkaan palannut.
Viittä minuuttia myöhemmin juoksi Sonja yläkertaan Katjan luokse ja huusi, että koko talo kaikui:
"Mascha menee naimisiin Sergei Michailovitshin kanssa!"