V.
Meillä ei ollut mitään syytä lykätä häitämme. Minä en toivonut sitä eikä hänkään, Michailovitsh. Totta kyllä, että Katja tahtoi matkustaa Moskovaan tarpeita ostamaan ja tilaamaan myötäjäisiä. Michailovitshin äiti tahtoi taas, että hänen poikansa ennen naimisiin menoaan hankkisi uudet vaunut ja huonekalut sekä tapiseerauttaisi huoneet uudestaan, mutta me kumpikin päätimme tehdä nämä häiden jälkeen, jos näyttäisi välttämättömältä, ja viettää häämme kahden viikon päästä syntymäpäivästäni aivan hiljaisesti, morsiuslahjoitta, vieraitta, morsiusneidittä, hääherkuitta, sampanjatta, — kerrassaan vain häät kaikitta lisäyksittä, joita tavallisesti häissä käytetään.
Michailovitsh kertoi minulle äitinsä olevan kovin tuskissaan siitä, että nyt häät muka menisivät ilman musiikkia, ilman tavarain kasaantumista vuorenkorkuiselle ja panematta mullin mallin koko taloa. Hänen omat häänsä ennen vanhaan, nehän maksoivatkin kolmekymmentä tuhatta ruplaa! Sergeiltä salaa oli hän jo läpikotoisin myllännyt varasto-arkkunsa ja vakavasti neuvotellut taloudenhoitajatar Marjushkan kanssa meidän onnellemme välttämättömistä matoista, ikkunanvarjostimista, teetarjottimista y.m.
Minun puolestani teki Katja aivan samoin emännöitsijämme Kusminishnan kanssa. Ja näissä hommissa ei hänen kanssaan tarvinnut leikkiä laskea. Hän oli aivan varma, että Sergei ja minä tulevaisuudestamme puhuessamme kuiskailimme pelkkiä hellyyksiä toisillemme ja laskimme vain leikkiä, niinkuin häitään odottavain rakastuneiden paha tapa on, ja että meidän tulevainen onnemme riippuu alusvaatteiden tarkasta leikkaamisesta sekä pöytäliinain ja salvettien saumoista ja päärmeistä.
Pokrovskovin ja Nikolskin välillä kulki joka päivä useampia salaisia kuiskaustietoja siitä, mitä varusteltiin ja valmistettiin, ja vaikka Katja ja Sergein äiti elivät näöltään hellimmässä ystävyydessä, tuntui nyt heidän välillään olevan hienoa diplomaattista sotaa.
Tatjana Semenovna, Sergein äiti, jonka kanssa nyt lähemmin tutustuin, oli teeskentelevä ja ankara talon haltijatar ja tavoiltaan menneen ajan aatelisrouva. Sergei ei rakastanut häntä ainoastaan pojan velvollisuudentunnosta, vaan sisällisestä taipumuksesta, sillä hän piti äitinsä parhaimpana, ymmärtäväisimpänä, hellimpänä ja rakastettavimpana naisena koko maailmassa. Tatjana Semenovna olikin meille aina hyvä, minulle erittäinkin, ja iloitsi siitä, että hänen poikansa meni nyt naimisiin. Mutta kun kävin morsianna ollessani hänen luonansa, näytti hän tahtovan antaa minun tuntea, että hänen poikansa olisi kyllä voinut joutua parempiinkin naimisiin ja että tekisin hyvin, jos aina pitäisin tämän mielessäni. Ymmärsin häntä täydellisesti, vieläpä olin yhtä mieltäkin hänen kanssaan.
Näiden viimeisten kahden viikon aikana näimme toisiamme joka päivä. Michailovitsh tuli päivällisille meille ja viipyi puoleen yöhön. Mutta siitä huolimatta, että hän sanoi — ja minä puolestani tiesin hänen sanovan totta —, että hän ei voisi minutta elää, ei hän koskaan ollut koko päivää luonani, pitipä vielä huolta taloustoimistaankin aivan kuin ennenkin.
Ulkopuolinen suhteemme pysyi morsiusaikani entisellään. Me teitittelimme toisiamme totuttuun tapaan. Hän ei suudellut kättäni, hän ei etsinyt tilaisuuksia kahdenkesken ollaksemme, vaan semmoisen sattuessa kiiruhti pois luotani, ikäänkuin olisi pelännyt hellyytensä saavan liian suuren ja vaarallisen vallan.
En tiedä, minäkö vai hänkö oli muuttunut, mutta tunsin nyt todellakin itseni hänen vertaisekseen. En nähnyt hänessä enää tuota tahallista vaatimattomuutta, josta en ollut ennen pitänyt. Usein mielihyvikseni näin nyt edessäni entisen pelättävän ja kunnioitettavan miehen asemasta lempeän, onnesta hämmentyneen poikasen. Ajattelin usein: "Noinpa on hänkin ihminen juuri niin kuin minäkin, ei enempää eikä vähempää." Mielestäni oli hän nyt selvänä edessäni, täydellisesti tunnettuna. Ja kaikki, mitä hänestä tunsin, oli aivan yksinkertaista, omaa olemustani vastaavaa. Hänen suunnitelmansa, joiden mukaan järjestäisimme tulevan yhteiselämämme, olivat aivan kuin omiani, olihan vain se eroa, että hän osasi selvemmin ja paremmasti valituilla sanoilla niitä esitellä.
Ilmat olivat näinä kahtena viikkona huonot ja vietimme sen vuoksi aikaamme enimmäkseen sisällä huoneissa. Ihanimmat hetkemme vietimme pianon ja ikkunan välisessä nurkassa. Tummaan ikkunan ruutuun heijastui palavan kynttilän liekki ja ulkoa päin sitä vihmoivat sadepisarat, jotka sitten valuivat ruutua pitkin alaspäin. Katoilta juosta loritteli sadevesi räystäskouruja myöten rapakkoon. Ikkunoista imeytyi huoneeseen kosteutta. Ja yhä kirkkaammalta, lämpimämmältä ja viihdyttävämmältä tuntui vain meille nurkkamme.
"Mutta tiedättekös, että minulla on ollut jo kauan halu puhua teille eräästä seikasta", sanoi Michailovitsh, kun jotenkin myöhällä iltasella istuimme kahden nurkassamme. "Koko ajan teidän soittaessanne minä olen sitä ajatellut."
"Mitäpäs minulle puhuisitte, minä tiedän sen jo kuitenkin", sanoin minä.
"Niin, niinpä kyllä, ei siis puhutakkaan."
"Elkääs nyt, sanokaa sentään, mitä ajattelittekin sanoa", pyysin nyt.
"No hyvä. Muistatteko, kun minä kerroin teille tuon jutun A:sta ja
B:stä?"
"Ettenkö muistaisi tuota tuhmaa juttua! Hyvä oli, että se kumminkin näin päättyi…"
"Niin kyllä, sillä vähällä olin turmella oman onneni, aivan itse. Te pelastitte minut. Mutta pahinta kaikista on, että minä silloin valehtelin, ja se on tunnollani. Nyt tahtoisin sanoa teille kaikki suoraan…"
"Oi, minä pyydän, elkää nyt…!"
"Elkää pelätkö suotta", sanoi hän nauraen. "Minä sanon vain puolustukseni. Kun aloin kanssanne puhua, oli tarkoitukseni vain tehdä tutkimuksia…"
"Minkätähden tehdä tutkimuksia… Ei koskaan…"
"Niin, minä tein kyllä huonosti siinä. Kun elämäni harhailujen ja pettymysten perästä käännyin takaisin maaelämään, olin itsekseni vakuutettu, että rakkaus oli tehnyt jo loppusuorituksen minun kohdaltani ja minulle jäänyt täytettäviksi vain vanhuuden velvollisuudet. Senvuoksi en pitkään aikaan voinut selvittää tunteitani teihin enkä sitä suuntaa, mihin ne minua johtivat. Minä toivoin — enkä toivonut. Milloin näytti minusta, että kiemailitte ja leikitte kanssani, milloin taas epäilin sitä, ja silloin en tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta tuon illan jälkeen, — muistattehan, kun me kävelimme myöhään puutarhassa —, silloin minä aivan säikähdin: onneni ilmeni minulle liian suurena, käsittämättömänä! Mitähän tapahtuisi, jos antaisin toivolleni sijaa — olisikohan kaikki turhaa? Mutta itsekkäisyydessäni ajattelin tietysti vain omaa olemustani."
Hän vaikeni ja katsoi minuun.
"Mutta peräti hullua ei ollutkaan se, mitä silloin sanoin", jatkoi hän taas. "Olisihan ollut mahdollista… minun täytyi pelätä. Minä sain nauttia teistä niin paljon, ja itselläni oli niin vähän antaa. Olette vielä lapsi, olette nuppunen, joka vasta puhkeaa, sillä rakastatte ensimäisen kerran, — mutta minä…"
"Jaa, jaa, sanokaa minulle vain suora totuus!" sanoin hänet keskeyttäen, mutta yht'äkkiä alkoi minua pelottaa, mitä hän ehkä sanoisikaan. "Oi, elkää puhuko", pyysin taas.
"Josko minä ennen olen rakastunut, sitäkö ei?" sanoi Michailovitsh. arvaten ajatukseni. "Sen voin sanoa kyllä. En, en ole koskaan rakastanut, en koskaan mitään tämänlaista tuntenut…" Mutta äkkiä näytti siltä, kuin olisi surullinen muistelma juolahtanut hänen mieleensä. "Tarvitsin teidän sydämenne, saadakseni oikeuden rakastaa teitä", puhui hän surullisesti… "Minun täytyi tarkoin miettiä, ennenkuin sanoin, että rakastan teitä. Mitä minulla on antaa teille? Rakkauttako — niin, rakastaa kyllä voin…"
"Olisiko se sitten niin vähän?" sanoin katsoen häntä suoraan silmiin.
"Vähän, ystäväni, vähän se on teille", jatkoi Michailovitsh. "Teillä on vielä nuoruutenne ja kauneutenne…! Useastikaan en nuku yökausiin, valtaavan suuren onneni vaikutuksesta. Ajattelen vain, miten elämme yhdessä. Olen elänyt ja kokenut jo paljon, vaan näyttää siltä, että nyt vasta käsitän, mitä onni ehtoinansa vaatii. Tyyni yksinäinen maalais-elämä kaukaisessa kätkössämme, mahdollisuus tehdä hyvää kansalle, jolle sitä on niin helppo tehdä, kun se ei ole siihen tottunut; työ, työ, joka näyttää aina tuottavan hyötyä; virkistys, luonto, kirjat, musiikki ja rakkaus meille läheisiin ihmisiin — niissä on onneni, jota ylevämpää en ole kuvitellutkaan. Ja sitten elämän ystävä, sellainen kuin te, ja ehkäpä perhe, — siinä kaikki, mitä ihminen voi toivoa!"
"Niin on", sanoin minä.
"Niin on minulle, joka jo olen elänyt nuoruuteni, vaan ei teille", jatkoi hän. "Te ette ole vielä elänyt nuoruuttanne. Te olisitte voinut kyllä toisissa asioissa etsiä onneanne ja olisitte voinut kyllä löytääkin sen. Te pidätte onnena sitä, mitä olen puhunut, vaan siksi että minua rakastatte."
"Aina olen toivonut ja rakastanut vain tällaista rauhallista perhe-elämää", sanoin minä. "Te sanoitte aivan samaa, mitä minä ajattelin."
Michailovitsh hymyili.
"Teistä vain näyttää niin, lemmittyni, mutta sitten on se liian vähäistä teille; teillä on vielä nuoruutenne ja kauneutenne jälellä", uudisti hän ajattelevan näköisenä.
Minä olin melkeen tuskastua, kun hän ei ottanut uskoakseen minua ja ikäänkuin olisi halunnut soimata minua nuoruudestani ja kauneudestani.
"No, minkä vuoksi rakastatte minua, nuoruuteniko vai minun itsenikö vuoksi?" kysyin kärtyisenä.
"Sitä en tiedä, mutta rakastan vain!" vastasi hän, luoden minuun tutkivan silmäyksensä, joka samalla oli niin miellyttävä.
Minä en vastannut hänelle mitään. Minun täytyi tahtomattanikin katsoa häntä silmiin. Äkkiä tuli oloni kummalliseksi. Katseeni tylsistyi, en nähnyt ympäristöäni, Michailovitshin kasvotkin hämärtyivät edestäni, eroitin ainoastaan hänen loistavat silmänsä, jotka tähystivät suoraan silmiini; nuo silmät näyttivät tunkeutuvan lävitseni, kaikki sekavustui, en nähnyt enkä erottanut enää mitään, täytyi painaa silmäni kiinni, temmatakseni itseni irti lumouksesta, joka oli samalla sekä ihastusta että pelkoa…
* * * * *
Hääpäivämme aattona selvesi ilma illan suussa ja pitkän sateen jälkeen, jolla kesä päättyi, saimme ensimäisen kolean kirkkaan syysillan. Kaikki oli virkeätä, kolkkoa, kylmähköltä kajahtelevan kirkasta. Puutarhassamme saimme katsella ensimäisen kerran vapaata syksyistä luontoa, sen terävän kirjavia värivivahduksia, ja kuihtuneen kesän jättämää alastomuutta. Taivas oli kylmän valju. Menin maata ja ajattelin onnellisena, että huomenna, hääpäivänämme, on kaunis ilma. Aamulla heräsin auringon noustessa ja ajatus, että nyt on jo "tänään", pelotti minua, samalla kun se minua oudosti ihmetytti.
Menin puutarhaan. Aurinko oli juuri noussut ja paisteli kellastuneitten ja melkein lehdettömiksi varisseiden lehmusten välitse käytävälle. Tie oli rasahtelevien lehtien peittämänä. Kurtistuneet pihlajanmarjatertut punertelivat oksillansa pakkasesta kurtistuneiden lehtien ympäröiminä. Georgiinit olivat ränsistyneet ja muuttuneet mustiksi. Ensi kertaa kimalteli hopeainen yöhallan huurre vaalistuneella nurmella ja kartanon viereen murtuneilla tikapuilla. Kylmän kirkkaalla taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä nähtävänä.
"Joko todellakin on tänään?" ajattelin itsekseni, voimatta onneani uskoa. "Huomennako en enää herää täällä, vaan tuolla vieraassa uudessa kodissani Nikolskissa? Enkö enää saa täällä häntä odottaa, kiitää häntä vastaanottamaan, hänestä täällä iltasin ja öisin Katjan kanssa puhua, hänen vieressään pianon edessä salissamme istua, kulkea täällä hänen rinnallaan hämärässä yössä, enkö?"
Muistin, että hän sanoi minulle eilis-iltana tulleensa viimeisen kerran ja että Katja pakotti minua koettelemaan hääpukuani ja sanoi: "huomista varten". Vuoroin uskoin ja vuoroin epäilin todellisuutta. Todellako jo huomispäivänä elän tuolla Nikolskissa anoppini kanssa Nadeshdjatta, Grigori-vanhuksetta, Katjatta? Eikö hoitajattareni enää maata mennessään minua suutelekaan ja vanhan tottumuksensa mukaan ristien, siunaten sanokaan: "hyvää yötä, neiti?" Enkö enää saa Sonjaa opettaa ja hänen kanssaan leikkiä, aamusin kolkuttaa hänen suojansa seinään ja kuulla hänen hilpeän raikasta nauruaan? Tänä päivänäkö tulen itsellenikin vieraaksi ja alan uuden elämän? Tänä päivänä minun toiveeni täyttyvät? Ja onkohan tämä uusi elämä ijäti kestävä?
Kärsimätönnä odotin Sergei Michailovitshiä, sillä raskailta tuntuivat nuo ajatukset sielussani.
Hän tuli aikaisin aamulla, ja oitis hänen nähtyäni olin varmasti vakuutettuna, että tänään olen hänen vaimonsa, eikä tämä ajatus enää minua pelottanut.
Päivällisten edellä menimme kirkkoomme toimituttamaan sielumessun isävainajalleni.
"Jospa hän olisi vielä elossa!" ajattelin minä kotiin palatessamme ja nojasin äänetönnä sen miehen käsivarteen, joka oli ollut isän parhain ystävä. Rukousten aikana, kun kumarruksissani painoin päätäni kylmää lattian kiviliuskaa vastaan, kuvastui isäni niin selvästi mieleeni, että uskoin hänen sielunsa ymmärtävän minua ja siunaavan vaaliani. Mielestäni hänen henkensä leijaili ympärillämme meitä verhoten ja hänen siunauksensa oikein tuntui olemuksessani. Muistelmat ja toiveet, onni ja huolet sulautuivat minussa juhlalliseksi hyvän tunnoksi, jonka valtavuutta lisäsi liikkumaton raikas ilma, rauhaisat, paljaat pellot ja vaaleahko taivas syksyisen auringon kirkkaiden vaikka jo voimattomain säteiden sopusointuisasti valaisemana. Samat säteet paistoivat poskelleni, koettaen sitä turhaan paahduttaa. Minusta näytti, että hän, jonka rinnalla astelin, ymmärsi tunteeni ja tunsi samaa, kuin minäkin. Hän astui hitaasti äänetönnä ja hänen kasvoissansa, joihin vähä väliä vilkasin, kuvastui sama surunvoittoinen iloisuus, jota tuo kirkas syyspäivän ilmakin kuvasteli ja joka täytti minunkin sydämmeni.
Hän kääntyi minuun. Näin, että hän aikoi sanoa minulle jotakin. "Mitähän, puhuukohan hän minulle siitä, mitä olen itsekin ajatellut?" välkähti mielessäni. Mutta hän alkoikin puhua isästäni nimittämättä häntä.
"Erään kerran sanoi hän minulle leikillään: otapa vaimoksesi meidän
Mascha!"
"Kuinka onnellinen hän tänään olisikaan!" vastasin minä, vielä tiukemmin nojautuen käsivarteen, jolla hän minua tuki.
"Niin, te olitte silloin vielä lapsi", jatkoi Michailovitsh, katsoen minua silmiin. "Minä suutelin silloin noita silmiä ja rakastin niitä ainoastaan sentähden, että ne olivat niin isän silmäin näköiset, En voinut ajatella silloin, että kerran ovat ne minulle vielä oman itsensä vuoksi kalliit. Siihen aikaan sanoin teitä Masshaksi."
"Sanokaa minua 'sinuksi'", sanoin minä.
"Olin juuri sanoakin sinua 'sinuksi'", vastasi Sergei. "Nyt vasta näyttää minusta, että olet kokonaan omani."
Rauhallisen tyynellä ja sydämmellisellä katseella katsoi hän minuun.
Kulimme hitaasti ja levollisesti alastonta peltoa menevää tietä. Kuulimme tuskin askeliamme, omaa ääntämme. Rotkotien toisella puolella levisi kauaksi ruskeahko sänkipelto, lehtensä karistaneeseen viitakkoon saakka. Eräs talonpoika käänsi sitä aurallaan meidän puoleisesta sivustasta. Yhä leveämmäksi ja leveämmäksi kävi mustalle mullalle käännetty juova. Metsän reunalta näkyi hajaantunut hevoslauma, näyttäen olevan hyvinkin lähellä meitä. Toisella sivulla ja edessämme viheriöitsi jo syyslaihoa peltosaroissa, jotka ulottuivat puutarhaamme ja vielä sen taitse kartanolle saakka. Kaikkea valaisi aurinko syksyisellä voimattomalla paisteellaan. Kaikkialta kimalteli pitkiä hämähäkin verkkolankoja. Niitä lenteli ympärillämme ilmassa, laskeutui kuuraiselle sänkipellolle, tarttui kasvoihimme, hiuksiimme ja vaatteisiimme. Puhuessamme soinnahtelivat äänemme niin omituisesti, kuin olisivat panneet kumisemaan tyynen ilman päämme päällä ja me olleet aivan yksinämme keskellä suurta maailmaa, yksinämme tuon sinervän taivaan alla, jolla värähtelevästi sädehtien leikkivät syksyisen auringon voimattomat säteet.
Mielelläni olisin minäkin sanonut Sergeitä "sinuksi", mutta se ujostutti niin!
"Miksikä sinä niin kiireesti käyt?" sain sanottua, nopeasti, melkein kuiskaamalla, mutta samalla myöskin lävähdin punaiseksi.
Hän alkoi käydä hitaammin ja katseli minua entistä hellemmällä iloisuudella ja onnellisuudella. Kun palasimme kotiin, oli siellä jo Sergein äiti ja ne vieraat, joita kutsumatta emme voineet olla. Nyt en taas saanut olla Sergein kanssa kahden siihen hetkeen saakka, kun kirkosta lähdettyämme istuimme vaunuun ajaaksemme Nikolskiin.
Kirkko oli melkein tyhjä. Vilaistessani ympärilleni näin Sergein äidin istuvan matolla lähellä kuoria, edempänä Katjan viheriänauhaisessa myssyssään kyyneleet poskilla ja pari kolme orjaamme, jotka uteliain katsein tähystelivät minua. Sergeitä en nähnyt, vaan tunsin hänen lähellä olonsa.
Kuulin rukouksen sanat ja kertasin ne kyllä itsekseni, mutta sielussani ne eivät saaneet mitään vastakaikua. En voinut rukoilla, katselin vain typerästi pyhäinkuvia, kynttilöitä, messukasukan ristiä papin selällä, alttaritaulua ja kirkon ikkunaa enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Tunsin vain hämärästi, että nyt tapahtuu jotakin tavatonta minussa.
Kun pappi ristinensä kääntyi meihin päin, toivotti onnea ja sanoi, että hän on minun ristinyt ja nyt Jumala on sallinut hänen vielä vihkiäkin, — kun Katja ja Sergein äiti suutelivat meitä ja kuulin vanhan Grigorin äänen huutavan vaunuja tulemaan, silloin ihmettelin ja hämmästyin, että jokos onkin kaikki päättynyt, eikä ole tapahtunut mitään erinomaista, en edes tuntenut tuon pyhän toimituksen vaikutusta sielussani.
Suutelimme toisiamme, ja tuo suudelma oli outo, vieras meidän tunteillemme. "Tällaistako vain?" ajattelin minä.
Menimme kirkosta ulos. Ajopelien ratina kumahteli kirkon holvistossa.
Raitis ilma kosketteli miellyttävästi kasvojani.
Otettuaan hattunsa auttoi Sergei minua kädestä vaunuihin. Vaunun ikkunasta näin kylmän kuun…
Sergei istui rinnalleni ja sulki vaunun oven. Sydäntäni vihlasi, aivan kuin olisi loukannut minua se varmuus, jolla hän oven sulki. Katjan ääni kuului huutavan, että minun pitää peittää pääni. Vaunujen pyörät kolahtelivat kiviin, pyörivät sitten tasaista tietä ja matkamme joutui.
Vaunun nurkkaan kyyristyneenä katselin ikkunasta kauaksi pelloille ja kuun kylmähkösti valaisemalle tielle. En katsonut Sergeihin, vaan tunsin kumminkin, että hän oli lähelläni, aivan vieressäni. "Tässäkö on kaikki mitä tämä hetki, josta niin paljon odotin, on minulle antanut?" ajattelin itsekseni. Tuntui nöyryyttävältä ja loukkaavalta, kun sain istua niin yksinäni ja kumminkin niin lähellä häntä. Käännyin häneen päin aikoen sanoa jotakin hänelle. Mutta en saanutkaan sanaa suustani. Entinen hellyyden tunne näytti kadonneen, ja loukkaantumisen ja pelon tunteet saaneen vallan.
"Tähän hetkeen saakka en ole voinut uskoa, että tämä olisi todellakin mahdollista", vastasi Sergei lempeästi katseeseeni.
"Minua pelottaa, en tiedä, miksikähän", sanoin minä.
"Minunko vuokseni pelottaa, rakkaani?" kysyi Sergei ja, ottaen minua kädestä, kumartui puoleeni. Käteni oli elotonna hänen kädessään ja tunsin sydämmessäni kylmyyttä ja kaihoa.
"Niin", kuiskasin minä.
Mutta yht'äkkiä alkoi sydämmeni sykkiä voimakkaasti ja käteni vavahdella. Tartuin hänen käteensä. Minä lämpenin, silmäni etsivät puolihämärässä hänen katsettaan ja tunsin nyt, etten pelännytkään häntä, vaan että tämä pelko oli ollut rakkautta, hellempää ja voimakkaampaa rakkautta kuin entinen. Tunsin, että olen nyt kokonaan hänen ja että olen onnellisena hänen vallassaan.