XIII KOHTAUS.
Samat, Nikita ja Anjutka.
Nikita. Kutsuitte minua? (Istuutuu ja ottaa esille tupakan.)
Pjotr. (Hiljaa, nuhtelevasti.) Etkö sinä tapoja tunne, vai? Isäsi aikoo sinulta kysyä, vaan sinä käyt istumaan ja tupakalla vehkeilet. Tule tänne! Nouse ylös! (Nikita asettuu seisomaan pöydän luo, siihen rennosti nojautuen ja hymyillen.)
Akim. Tässä on, näetsen tuota, niinkuin syytös tehty sinua vastaan, Nikita.
Nikita. Mikä syytös?
Akim. Mikäkö syytös? Orpotyttö, näetsen, on sen tehnyt. Sinua vastaan, näetsen, on sen syytöksen tehnyt se sama Marina juuri.
Nikita. (Naurahdellen.) Onpas se ihmeellistä, todellakin. Mikä syytös se sitte on? Ja kukas sen on sinulle sanonut? Hänkö, vai?
Akim. Minä tässä, tuota, sinua nyt tutkin ja sinun pitää, näetsen, minulle vastata. Sano: oletko sinä, tuota, ollut yhdessä sen tytön kanssa, sen tytön kanssa, nimittäin, oletko ollut yhdessä, vai?
Nikita. En ymmärrä tässä suorastaan mitään, mitä kysytte.
Akim. Tuhmuuksia, näetsen, oletko, tuota, tehnyt tuhmuuksia hänen kanssaan, vai?
Nikita. Vähäkös sitä tulee ikävissään kyökkipiian kanssa suottailleeksi: minä käsipeliä soittelin ja hän tanssi. Mitäpä muita tuhmuuksia vielä?
Pjotr. Sinä Nikita, elä koukuittele! Kun isäsi kysyy, niin vastaa selvään.
Akim. (Juhlallisesti.) Nikita! Ihmisiltä kyllä voit salata, vaan Jumalalta et. Ja sitä, näetsen tuota, ajattele eläkä valehtele! Orpo hän on, näetsen. Ja se on, tuota, häväistys. Sano nyt niin, kuin paras on.
Nikita. Mitä minä sanon, kun ei ole mitään sanomista. Ja kaikki minä sanon, mitä tiedän sanoa. (Kiivastuen.) Vähäkös se tyttö haastaa?! Ja haastakoon, mitä haastaa! Mitäs se Mikishkinan Fedjkastakin haasteli?! Vai eikö sitä tähän maailman aikaan enää suottaillakaan saa?! Haastakoon vain mitä tahansa!
Akim. Voi, Nikita! Katso etees! Valheella on lyhyet jäljet! Onko ollut mitään, vai ei?
Nikita. (Syrjään.) Nekös nyt ahdistavat, toden perään! (Akimille) Sanoinhan minä, etten tiedä mitään siitä. Ja minulla ei ole ollut hänen kanssaan mitään tekemistä. (Vihaisesti.) Sen Jumalakin tietää, vaikka tähän paikkaan jäisin. (Tekee ristinmerkin.) En mit’ikään tiedä siitä. (Äänettömyys. Nikita jatkaa vielä kiivaammin.) Te taidatte vaatia minua naimaan hänet. Sepä olisi todellakin häpeä. Nykyaikaan ei ole semmoista tapaa enää, että ketään naimaan pakotetaan. Ja asia on selvä. Niinkuin jo vannoin, niin en tiedä siitä mitään.
Matrjona. (Miehelleen.) Siinä sen sait, pölkkypää. Mitä sille juoruavat, sen se kaikki uskoo. Ilman aikojaan vain poikaa häpäisit. Ja parempi on, että hän asuu isännän luona, niinkuin on tähänkin saakka asunut. Isäntähän antaa meille nyt ensi hätään kymmenikön. Sitte kyllä aika tulee…
Pjotr. Mitenkäs se on sen laita, Akim?
Akim. (Maiskauttaa kieltä pojalleen.) Muista, Nikita, että tee hyvin tai pahoin, niin se on, näetsen, aina kupissa edessäsi. Katso vain, kun et, tuota, vielä syödäkin saisi.
Nikita. Ka, mitä siinä katsomista on?! Katso itse! (Istuutuu.)
Anjutka. Menen äidille kertomaan. (Juoksee ulos.)