II.
Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa, bulevardilla huvimajan läheisyydessä soitti rykmentin soittokunta, ja sotilasväkeä sekä naisia käyskenteli käytävillä pyhäpäivän joutilaisuudessa. Kirkas kevätaurinko oli aamulla kohonnut englantilaisten varustusten yläpuolelle, siirtynyt vallinsarville, sitten kaupungin ja Nikolajevskin kasarmin kohdalle ja loistaen yhtä iloisesti kaikille laski nyt kaukaiseen siniseen mereen, joka tasaisesti keinuen hohti hopeankirkkaana.
Pitkä, hieman kyyryselkäinen jalkaväen-upseeri astui puhdasta, mutta ei aivan valkeaa hansikasta käteensä vetäen pienestä sotamiestalosta, jommoisia on rakennettu Morskaja-kadun vasemmalle puolelle, ja miettivästi silmäillen jalkoihinsa lähti astumaan ylös mäkeä bulevardille päin. Upseerin jokapäiväisten kasvojen ilme ei puhunut suurista älynkyvyistä, vaan kyllä vilpittömyydestä, neuvokkuudesta, kunnosta ja taipumuksesta säännöllisyyteen. Hänen vartalonsa oli huonosti kehittynyt, hieman kömpelö ja hänen liikkeensä olivat ujot. Päässä oli hänellä vielä melkein uusi sotilaslakki, ohut, vähän omituisen värinen sinipunerva sinelli, jonka reunuksen alta pilkisti näkyviin kultaiset kellonperät, housut jalkahihnoineen ja puhtaat, välkkyvät vasikannahkaiset saappaat. Häntä olisi saattanut pitää ulkomaalaisena, elleivät hänen kasvonpiirteensä olisi ilmaisseet puhdasta venäläistä syntyperää, tahi adjutanttina taikka rykmentin majotusmestarina (mutta silloinhan hänellä olisi ollut kannukset) tahi sitten upseerina, joka sodan ajaksi oli siirtynyt tänne ratsuväestä tai ehkä kaartista. Hän olikin todella ratsuväestä siirtynyt upseeri ja ajatteli bulevardille noustessaan kirjettä, jonka juuri oli saanut entiseltä toveriltaan, sotapalveluksesta eronneelta tilanomistajalta T:n kuvernementistä ja hänen vaimoltaan, vaalean-sinisilmäiseltä Natashalta, hyvältä ystävättäreltään. Hän muisteli erästä kohtaa, jossa toveri kirjotti:
"Kun meille tuodaan Invalid-lehti, niin Pupka (näin kutsui eronsaanut ulaani vaimoaan) syöksyy suinpäin eteiseen, sieppaa sanomalehden, juoksee sohvalle lehtimajaan, (jossa, muistathan, niin verrattomasti vietimme kanssasi talvi-iltoja, kun rykmentti majaili täällä kaupungissa), ja lukee sellaisella innolla teidän sankaritöistänne, ettet voi sitä kuvitellakaan. Usein sanoo hän sinusta: 'Kas se Mihailov, se vasta on kultainen mies. Minä olen valmis syömään sen suudelmillani, kun tapaan. Hän taistelee vallinsarvilla ja saa ehdottomasti Yrjönristin, ja hänestä kirjotetaan sanomalehtiin… j.n.e., j.n.e… niin että alan jo olla hirveän mustasukkainen sinulle'." Toisessa paikassa hän kirjotti: "meille saapuvat sanomalehdet kauhean myöhään, ja vaikka uutisia muutenkin kuulee paljon, ei niihin kaikkiin ole luottamista. Eilen esimerkiksi kertoivat sinullekin tutut soitannon ihailijattaret, että meidän kasakat muka jo ovat ottaneet vangiksi Napoleonin ja että hän on lähetetty Pietariin; mutta ymmärräthän minkä verran minä sitä uskon. Kertoipa meille vielä eräs Pietarista tullut (hän on ministeristössä erityisiä toimia varten, perin rakastettava ihminen, ja nyt, kun kaupungissa ei ole ketään, niin suurena rattona meille, ettet voi arvatakaan…) niin, hän puhuu varmana asiana, että meikäläiset ovat vallanneet Eupatorian, niin ettei ranskalaisilla enää ole yhteyttä Balaklavan kanssa, ja että meiltä siinä kaatui 200 miestä, vaan ranskalaisilta 15 tuhanteen. Vaimoni oli niin haltioissaan tästä uutisesta, että mellasti koko yön ja sanoo, että sinä hänen aavistuksensa mukaan varmasti olit tässä taistelussa ja kunnostit itseäsi."
Huolimatta niistä sanoista ja lauseista, jotka tahallani olen alleviivannut, ja kirjeen koko sävystä, muisteli alikapteeni Mihailov sanomattoman surullisella nautinnolla kalpeaa ystävätärtään ja kuinka he istuivat iltaisin lehtimajassa ja puhelivat tunteesta, muisteli kunnon ulaanitoveriaan, kuinka hän suuttui ja joutui pietiksi, kun he kabinetissa pelasivat kopekan panoksesta, kuinka vaimo nauroi hänelle, — muisteli näiden ihmisten ystävyyttä häntä kohtaan (ehkäpä hänestä tuntui siinä olevan jotain enempääkin kalpean ystävättärensä puolelta): kaikki nuo henkilöt ympäristöineen vilahtivat hänen mielikuvituksessaan ihmeellisen suloisessa ruusunhohteessa, ja hymyillen muistoilleen hän kosketti kädellään taskua, jossa tuo hänelle niin armas kirje oli.
Muistoistaan johtui alikapteeni Mihailov tahtomattaan unelmiin ja toiveisiin. "Ja kuinka Natasha ihastuukaan ja hämmästyykään", ajatteli hän astellen kapeata poikkikatua pitkin, — "kun hän yht'äkkiä saa Invalidista lukea kuvauksen, kuinka minä ensimmäisenä kapusin tykille ja sain Yrjönristin! Kapteeniksi pääsen varmasti entisen suosituksen perusteella. Sitten ylenen helposti vielä tänä vuonna kenttämajuriksi, koska niin monta meikäläisistä on kaatunut, ja varmaan vielä kaatuu tässä sodassa. Ja sitten tulee taas kahakka, ja minulle, tunnetulle miehelle, annetaan rykmentti… everstiluutnantti… Annannauha kaulaan… eversti…" — ja hän oli jo kenraali, joka suvaitsee käydä tervehtimässä Natashaa, toverinsa leskeä, toverinsa kuoltua näihin aikoihin, kun bulevardimusiikin säveleet rupesivat selvempinä vyörymään hänen kuuluviinsa, kansanjoukko tulvahti häntä vastaan, ja hän näki olevansa bulevardilla entisenä jalkaväen alikapteenina.