I.
On kulunut jo kuusi kuukautta siitä hetkestä kun ensimmäinen tykinkuula lentää suhahti Sevastopolin vallinsarvilta ja penkoi maata vihollisen varustuksista, ja siitä lähtien on tuhansia pommeja, tykin- ja kiväärinkuulia lakkaamatta lennellyt vallinsarvilta saartokaivantoihin ja saartokaivannoista vallinsarville, ja kuolonenkeli lakkaamatta liidellyt niiden yllä.
Tuhansien kunnianhimo on kerinnyt saada siipeensä, tuhansien kerinnyt tulla tyydytetyksi, paisua, tuhansien tyyntyä kuoleman helmassa. Kuinka monta ruusunpunaista ruumisarkkua ja liinaista peitettä! Mutta yhä kajahtelevat vallinsarvilta samat äänet, yhä samalla ehdottomalla pelolla ja vavistuksella katselevat ranskalaiset leiristään Sevastopolin vallinsarvien kellertävää, myllerrettyä maata kirkkaina iltoina, meidän matruusien valleilla liikkuvia mustia haahmoja, sekä laskevat yhteen ampuma-aukkoja, joista valurautaiset tykit vihaisesti ammottavat; yhä tähystelee perämies-aliupseeri merkinantotornista kiikarilla ranskalaisten monivärisiä haahmoja, heidän pattereitaan, telttojaan, kolonnejaan, jotka liikkuvat vihreällä vuorella, ja saartokaivannoissa hulmahtelevia savupilviä — ja yhä tulvii samalla kuumeisella innolla maailman eri ääriltä kirjavia ihmislaumoja vielä kirjavimpine toiveineen tuolle kohtalokkaalle paikalle. Ja kysymys, jota valtioviisaat eivät ole ratkaisseet, on yhä vielä ratkaisematta ruudilla ja verellä.