SEVASTOPOLI
Kirj.
Leo Tolstoi
WSOY, Porvoo, 1912.
Sevastopoli joulukuulla 1854.
Aamurusko alkaa juuri kullata taivaanrantaa Sapun-vuoren yläpuolella. Tummansininen merenpinta on jo heittänyt yltään yön hämärän ja odottaa vain auringon ensimmäistä sädettä alottaakseen iloisen värileikkinsä. Merenpoukamasta huokuu kylmää ja sumua; lunta ei ole missään — kaikki on mustana, mutta pureva aamupakkanen käy kasvoihin ja narskahtelee jalan alla, ja vain meren etäinen, taukoamaton kohina, jonka silloin tällöin keskeyttää Sevastopolista kuuluva laukausten jyminä, häiritsee aamun hiljaisuutta. Laivoilla on kaikki vaiti; tiimalasi näyttää kahdeksaa.
Severnajan puolella alkaa yön hiljaisuus vähitellen vaihtua päivän häärinään: tuolla kulkee vahtisotamiehiä kiväärejään kalisuttaen, tuossa tohtori jo kiiruhtaa sairashuoneelle, tuossa kömpii sotamies maaluolasta, pesee jäisellä vedellä ahavoittuneet kasvonsa ja kääntyen rusottavaa itää kohti ristii nopeasti silmänsä rukoillen Jumalaa. Tuossa taas mennä kitkuttavat natisten korkeat, raskaat kamelien vetämät madzhara-vankkurit, kuljettaen hautuumaalle vainajain verisiä ruumiita, joita ne ovat miltei täpötäyteen kuormatut… Kun lähestytte satamaa, tuoksahtaa omituinen kivihiilen, lannan, märän ja naudanlihan haju vastaanne; sataa laatua tavaraa: halkoja, lihaa, vallikoppia, jauhoja, rautaa y.m. — on kasottain maallenousupaikan läheisyydessä. Eri rykmentteihin kuuluvia sotamiehiä, toiset reppuineen ja kivääreineen, toiset reputta ja kiväärittä, tunkeilee täällä joukolla, tupakoiden, riidellen, raahaten kuormia höyryalukseen, joka savua tuprutellen kelluu sillan kohdalla; pikkuveneitä täynnä kaikenlaista kansaa — sotilaita, merimiehiä, kauppiaita, naisia — laskee rantaan ja vesille.
— Grafskajaanko teidän jalosukuisuutenne? Suvaitkaahan, — tarjoo teille palvelustaan kaksi tai kolme eronsaanutta matruusia nousten veneistään.
Valitsette sen, joka on lähinnä, harppaatte ruskean, puolimädänneen hevosenraadon yli, joka viruu liejussa veneen vieressä, ja käytte peräsimeen. Lähdette rannasta. Yltympärillänne on aamuauringossa välkkyvä meri, edessänne vanha matruusi kamelinnahkaisessa päällystakissaan ja nuori valkotukkainen poika, jotka molemmat vaitiollen hartaasti vetävät airoillaan. Katselette monijuovaisia laivajättiläisiä, joita sekä lähellä että kaukana keinuu lahdella — pieniä purjeveneitä, jotka mustina pisteinä liikkuvat taivaansinisellä merenpinnalla — kauniita, kirkasvärisiä kaupungin rakennuksia, joita aamuauringon ruusunhohtoiset säteet kultaavat tuolla puolen — aallonmurtajan valkoista vaahtoviirua ja upotettujen laivojen mustia mastonhuippuja, jotka siellä täällä surullisesti törröttävät vedestä — kaukaista vihollislaivastoa, joka häämöttää meren kuulakassa etäisyydessä — vaahtopäisiä laineita, joissa airojen nostamat suolarakkulat hyppelevät, — kuuntelette tasaista äänenhuminaa, joka vettä pitkin kiitää luoksenne, ja Sevastopolin mahtavaa ampumisen jymyä, joka teistä tuntuu yhä kasvavan.
Voineekohan ajatus, että tekin olette nyt Sevastopolissa, olla herättämättä sielussanne jonkinlaista miehuuden ja ylpeyden tunnetta ja voineekohan veri olla nopeammin virtaamatta suonissanne!
— Laskette suoraan Kistentinille (Konstantinille), teidän jalosukuisuutenne — sanoo teille vanha matruusi ja kääntyy tarkastamaan suuntaa, jonka annatte veneelle ohjaten oikealle.
— Onpas siinä vielä kaikki kanuunat, — huomauttaa vaaleatukkainen nuorukainen, tarkastellen laivaa, kun soudatte ohitse.
— Kuinkas sitten: se on uusi, siinä se Kornilov oli — virkkaa ukko, hänkin laivaa silmäillen.
— Katsohan, missä räjähti! — sanoo poika pitkän vaitiolon jälkeen, katsellen hajoavaa valkeaa savupilveä, joka äkkiä on ilmestynyt korkealle ilmaan lahden eteläisellä puolella ja jota seuraa räjähtäneen pommin räikeä pamaus.
— Se se nyt uudesta patteristaan ampuu, — lisää ukko ja sylkäisee välinpitämättömästi kouriinsa. — No, ala kiskoa, Mishka! parkaasin ohi painamme. — Ja venosenne soluu sukkelaan lahden leveillä mainingeilla, painuu tosiaankin sivu raskaan parkaasin, jota monine päälletysten sullottuine jauhomattoineen kömpelöt sotamiehet epätasaisesti soutavat, ja laskee kaikenlaisten rantaan kytkettyjen veneiden joukkoon Grafskajan laiturille.
Rantakadulla liikkuu meluten harmaita sotamiesjoukkoja, mustanuttuisia matruuseja ja kirjavia naisia. Akat myyvät vehnäleipiä, venäläiset talonpojat samovaareineen kaupitsevat huutaen varimakeaansa, ja heti ensimmäisillä porrasaskelmilla ajelehtii kaikenkokoisia ruostuneita tykinkuulia, pommeja, kartesseja ja valurautaisia kanuunia. Vähän kauempana on suuri tori, jossa huiskin haiskin viruu suunnattoman suuria hirsiä, kanuunanlavetteja, makaavia sotamiehiä; seisoo hevosia, kuormarattaita, vihreitä tykkejä ja kuulavaunuja, kytkettyjä kiväärejä; kulkee sotamiehiä, matruuseja, upseereja, naisia, lapsia ja kauppiaita — kuljetetaan vankkureilla heiniä, jauhomattoja ja tynnyreitä; siellä täällä ajaa kasakka ja upseeri ohi ratsain, kenraali roskissa. Oikealla puolen on katu suljettu vallituksella, ja ampuma-aukoissa seisoo pieniä kanuunia, joiden lähellä istuu matruusi piippuaan polttaen. Vasemmalla on kaunis talo, jonka roomalaisnumeroisen otsaman alla seisoo sotamiehiä ja veriset paarit, — kaikkialla näette sotilasleirin vastenmielisiä jälkiä. Ensimmäinen vaikutelmanne on ehdottomasti perin vastenmielinen; leiri- ja kaupunkilaiselämän kummallinen sekotus, kauniin kaupungin ja nokisten vartiotulien, ei suinkaan ole kaunista, vaan tuntuu inhottavalta sekamelskalta; tuntuu melkein kuin kaikki olisivat pelon, vallassa, hyörisivät tietämättä mitä tekevät. Mutta katsokaahan tarkemmin noiden ihmisten kasvoihin, jotka liikkuvat ympärillänne, niin ajattelette kokonaan toista. Tarkastakaahan vain tuota kuormastosotamiestä, joka vie juomaan ruskeaa kolmivaljakkoa ja niin rauhallisesti hyräilee jotain itsekseen, että heti näkee, ettei hän suinkaan joudu ymmälle tuossa kirjavassa joukossa, jota ei hänelle ole olemassakaan, vaan tekee tehtävänsä, olkoonpa se millainen hyvänsä — juottaa hevosen tai raahaa tykkiä — yhtä rauhallisesti, varmasti ja huolettomasti kuin kaikki tuo tapahtuisi jossain Tulassa tai Saranskissa. Saman ilmeen luette sekä upseerin kasvoilla, joka moitteettoman valkeat hansikkaat kädessä astuu ohitsenne, että matruusin, joka istuu tupakoiden vallituksella, sekä työsotamiesten, jotka paareineen odottavat entisen seurahuoneen portailla että neitosen, joka peläten likaavansa ruusunpunaisen hameensa hyppelee kiveltä kivelle kadun poikki.
Niin! Teidät kohtaa varmasti pettymys, jos saavutte Sevastopoliin ensi kertaa. Turhaan etsitte yhdenkään kasvoilla hätäilemisen, hämmingin tai edes innostuksen, kuolemaan valmiuden, päättäväisyyden merkkiä; sellaista ette löydä missään: näette arki-ihmisiä rauhallisesti tekemässä arkitehtäviään, niin että kenties syytätte itseänne tyhjästä intoilusta, rupeatte vähän epäilemään Sevastopolin puolustajain sankarillisuutta, josta teissä ovat herättäneet ajatuksen kertomukset, kuvaukset ja oma kuulemanne ja näkemänne Severnajan puolella. Mutta ennenkuin rupeatte epäilemään, menkää vallinsarville, katselkaa Sevastopolin puolustajia itse puolustuspaikalla tai pikemmin menkää suoraan vastapäätä olevaan taloon, Sevastopolin entiseen seurahuoneeseen, jonka portailla seisoo sotamiehiä paareineen, — siellä näette Sevastopolin puolustajat, näette kauhistuttavia ja surullisia, suurenmoisia ja naurettavia, mutta ihmeellisiä, mieltäylentäviä näkyjä.
Astutte seurahuoneen suureen saliin. Tuskin olette avannut oven, kun näette telttasängyissä ja parhaastaan lattialla neljä- tai viisikymmentä raajapuoleksi leikattua ja mitä vaikeimmin haavottunutta sairasta, joiden sekä näkö että haju pöyristyttää teitä. Elkää uskoko tunnetta, joka pidättää teitä salin kynnyksellä — se on huono tunne; astukaa vain eteenpäin, elkää hävetkö, että tulitte ikäänkuin katselemaan kärsiviä, elkää hävetkö mennä vuoteen viereen ja jutella heidän kanssaan: onnettomat näkevät mielellään inhimillisiä, myötätuntoisia kasvoja, kertovat mielellään kärsimyksistään ja mielellään kuuntelevat rakkauden ja osanoton sanoja. Käytte vuoteiden välissä ja etsitte vähimmin ankaria ja kärsiviä kasvoja, joita rohkenisitte lähestyä puhellaksenne.
— Mihin sinä olet haavottunut? — kysytte epäröiden ja arasti vanhalta perin laihtuneelta sotilaalta, joka vuoteellaan istuen seuraa teitä hyväntahtoisin katsein ja ikäänkuin kutsuu luokseen. Sanon: "kysytte arasti", sillä paitsi syvää myötätuntoa, herättävät kärsimykset jostain syystä myöskin loukkaamisen pelon ja suurta kunnioitusta sitä kohtaan, joka niitä kantaa.
— Jalkaan, — vastaa sotamies; mutta samalla huomaatte peiton poimuista, ettei hänellä jalkaa olekaan. — Jumalan kiitos nyt, — lisää hän: — pois rupean jo pyrkimään.
— Kauanko olet ollut haavottuneena?
— Johan se on seitsemäs viikko menossa, teidän jalosukuisuutenne!
— Onkos nyt kovia kipuja?
— Ei, ei nyt enää ole kipuja; vain pahoiksi ilmoiksi aivan kuin pohkeessa repisi, muuten ei yhtään.
— Kuinka oikein tulit haavotetuksi?
— Viidennellä sarvella, teidän jalosukuisuutenne, kun ensimmäinen pommitus oli: tähtäsin tykkiä ja rupesin menemään, niinkuin ainakin, toiselle ampumareiälle, kun se iskee minua jalkaan, että ihankuin kuoppaan putosin. Ei muuta kuin jalka poissa.
— Eikös kovasti koskenut ensi hetkellä?
— Eipä liioin; vain niinkuin jollain tulisella olisi tyrkätty jalkaan.
— No, entäs sitten?
— Sitten ei enää mitään; vasta kun nahkaa vetivät tiukemmalle, rupesi niinkuin kirvelemään. Pääasia on, teidän jalosukuisuutenne, ettei ajattele mitään: kun et ajattele, niin ei se olekaan mitään. Paha tulee enimmäkseen siitä, että ihminen ajattelee.
Tällöin lähestyy teitä nainen puettuna harmahtavaan juovikkaaseen hameeseen ja mustaan huiviin kiedottuna; hän sekaantuu keskusteluunne ja rupeaa kertomaan matruusista, hänen kärsimyksistään, epätoivoisesta tilasta, jossa hän oli ollut neljä viikkoa, siitä kuinka hän haavottuneena oli pysähyttänyt paarit nähdäkseen meikäläisten patterin yhteislaukauksen, kuinka suuriruhtinaat olivat puhelleet hänen kanssaan ja lahjottaneet hänelle 25 ruplaa ja kuinka hän oli sanonut heille, että hän tahtoo taas vallinsarvelle opettamaan nuoria, vaikkei itse enää kykenekään työhön. Kertoen kaiken tuon yhdessä henkäyksessä nainen katsoo milloin teihin, milloin matruusiin, joka poispäin kääntyneenä ja ikäänkuin kuuntelematta nyppii päänalusellaan liinannukkaa, ja hänen silmistään loistaa aivan kuin hurmaus.
— Se on emäntäni, teidän jalosukuisuutenne! — huomauttaa teille matruusi, aivankuin sanoisi: "elkää panko pahaksenne. Tietäähän akkaväen — tyhmiä lavertelevat."
Te alatte ymmärtää Sevastopolin puolustajia; teitä rupeaa jostain syystä hävettämään tuon miehen edessä. Teitä haluttaisi sanoa hänelle kovin paljon ilmaistaksenne myötätuntonne ja ihmettelynne; mutta te ette löydä sanoja tai olette tyytymätön niihin, jotka johtuvat mieleenne, — ja niin te vaieten kumarrutte tuon vaiteliaan, itsetiedottoman suuruuden ja mielenlujuuden, tuon oman arvonsa kainostelun edessä.
— No niin, Jumala suokoon sinun pian parantua, — sanotte hänelle ja pysähdytte toisen sairaan viereen, joka makaa lattialla ja näyttää sietämättömissä tuskissa odottavan kuolemaa.
Se on vaalea verinen mies, jolla on pöhöttyneet kalpeat kasvot. Hän makaa selällään, vasen käsi heitettynä taaksepäin, asennossa, joka ilmaisee hirveätä tuskaa. Kuivasta avoimesta suusta pääsee vaivoin koriseva hengitys; vaaleansiniset tinamaiset silmät ovat kääntyneet nurin ja poispudonneen peiton alta pistää näkyviin oikean käden tynkä, joka on kääritty siteisiin. Väkevä kalmanhaju pöyristyttää teitä, ja kuluttava sisäinen kuume, joka tunkee läpi kärsivän kaikkien elimien, aivankuin tunkee läpi teidänkin ruumiinne.
— Onkos hän tajuttomana? — kysytte naiselta, joka käy perässänne ja katselee teitä ystävällisesti kuin omaa sukulaistaan.
— Ei, kuulee vielä, mutta kovin on huono, — virkkaa hän kuiskaten. — Annoin sille äsken vähän teetä — vaikk'on vieras, täytyy toki sääliä, — niin tuskin maistoi.
— Miltäs nyt tuntuu? — kysytte te häneltä. Haavottunut kääntää silmäteränsä sinne päin, mistä äänenne kuuluu, mutta ei näe eikä ymmärrä teitä.
Sydäntä kouristaa.
Vähän tuonnempana näette vanhan sotamiehen, joka muuttaa paitaa. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa ovat kalmankellertävät ja aivan kuin luurangolla. Kättä ei hänellä ole: se on olkapäätä myöten leikattu pois. Hän istuu pää pystyssä, hän on parantunut; mutta elottomasta, himmeästä katseesta, kasvojen kammottavasta laihuudesta ja kurtuista näette, että tuo ihmisolento on jo elänyt parhaimman osan elämästään.
Toisella puolella näette telttasängyssä kärsivät, kalpeat ja hennot naiskasvot, joiden poskipäillä hehkuva punerrus leikkii.
— Tuota meidän matruusinvaimoa sipaisi viidentenä päivänä pommi jalkaan, — kertoo teille oppaanne: — vei päivällistä miehelleen vallinsarvelle.
— No, poisko leikattiin?
— Yläpuolelta polven leikattiin.
Nyt, jos teillä on vahvat hermot, menette ovesta vasemmalle: siinä huoneessa toimitetaan sitomiset ja leikkaukset. Näette siellä tohtorit kyynäspäitä myöten verisine käsineen ja kalpeine, synkkine muotoineen työssä telttasängyn ympärillä, jossa avoimin silmin ja kuin houreessa puhuen tolkuttomia, väliin yksinkertaisia ja liikuttavia sanoja makaa haavottunut kloroformin vaikutuksen alaisena. Tohtorit tekevät inhottavaa, mutta terveellistä leikkaustyötään. Te näette kuinka terävä käyrä veitsi tunkee valkeaan terveeseen lihaan, näette kuinka haavottunut yhtäkkiä kammottavasti, vihlovasti kirkaisten ja sadatellen herää tuntoihinsa, kuinka välskäri viskaa nurkkaan poisleikatun käden, näette kuinka paareilla samassa huoneessa lepää toinen haavottunut, joka katsellen toverinsa leikkausta lyyhistyy kasaan ja voihkii, ei niin paljon ruumiillisesta kivusta kuin henkisistä odotuksen tuskista, — näette kauhistavia, mieltäjärkyttäviä näkyjä, näette sodan — ei säännöllisessä, kauniissa ja loistavassa rintamassa musiikin soidessa ja rumpujen päristessä, lippujen liehuessa ja kenraalien pyörähdellessä ratsuillaan, vaan näette sodan todellisessa ilmauksessaan, — veressä, kärsimyksissä, kuolemassa…
Astuessanne ulos tästä kärsimysten talosta tunnette ehdottomasti elpymisen tunnetta, hengitätte täysin rinnoin raikasta ilmaa, nautitte oman terveytenne tunnosta, mutta samalla ammennatte näiden kärsimysten tarkastamisesta oman mitättömyytenne tunnon ja tyynesti, epäröimättä menette vallin sarville…
"Mitä merkitsee minunlaiseni maan madon kärsimykset ja kuolema tuollaisten kärsimysten ja tuollaisten kuolojen rinnalla!" Mutta pilvettömän taivaan, helottavan auringon, kauniin kaupungin, avoimen kirkon ja eri tahoille liikkuvan sotilasväen katseleminen saa pian taas mielenne tavallisen huolettomuuden, pikku huolien ja nykyhetkeen viehtymisen tilaan.
Vastaanne tulee kenties kirkosta jonkun upseerin hautajaissaatto ruusunpunaisine ruumisarkkuineen, musiikkeineen ja liehuvine kirkkolippuineen; korviinne kuuluu kenties ampumisen ääntä vallinsarvilta, mutta se ei saata teitä äskeisiin ajatuksiinne, hautajaissaatto näyttää teistä vain kauniilta sotaiselta näytelmältä, laukausten äänet — kauniilta sotaisilta ääniltä, ettekä te yhdistä tuohon näytelmään ettekä noihin ääniin selvää, omaan itseenne kohdistuvaa ajatusta kärsimyksistä ja kuolemasta, niinkuin teitte sitomispaikassa.
Kun olette sivuuttanut kirkon ja vallituksen, tulette kaupungin vilkkainta sisäistä elämää sykkivään osaan. Molemmin puolin on puotien ja ravintolain kylttejä. Kauppiaat, hattu- ja huivipäiset naiset, keikailevat upseerit — kaikki puhuu asukkaiden mielenlujuudesta, itseluottamuksesta, varmuudesta.
Poiketkaa ravintolaan oikealle, jos tahdotte kuunnella merimiesten ja upseerien juttuja: siellä varmaankin jo tarinoidaan viime yöstä, Fenjkasta, 24:n päivän taistelusta, siitä kuinka kalliilla hinnalla ja rumalla tavalla tarjotaan kyljyksiä ja mitenkä mikin toveri sai surmansa.
— Hitto vie, kuinka meillä nyt on asiat huonosti! — sanoo bassoäänellä valkoverinen, viiksetön meriupseeri, jonka olan yli riippuu kudottu vihreä vyöhikkö.
— Missä meillä? — kysyy toinen.
— Neljännellä vallinsarvella — vastaa nuori upseeri, ja te katsahdatte ehdottomasti mitä suurimmalla huomaavaisuudella jopa kunnioituksella valkoveriseen upseeriin hänen sanoessaan: "neljännellä vallinsarvella". Hänen suuri ujostelemattomuutensa, huitomisensa käsillään, kova naurunsa ja äänensä, mikä kaikki teistä on tuntunut julkeudelta, näyttää teistä nyt olevan vain merkkinä siitä perin pöyhistelevästä mielentilasta, johon nuo hyvin nuoret miehet joutuvat vaaran jälkeen; niinpä luulette hänen kertovan kuinka huonosti neljännellä vallinsarvella on asiat pommien ja kuulien vuoksi: vielä mitä! huonosti on sen vuoksi, että on niin paljo likaa. "Mahdotonta mennä patterille", — virkkaa hän, osottaen saappaitaan, jotka yläpuolelle pohkeiden ovat lian peitossa. — "Ja minulta taas parhaimman tykkipäällysmiehen ampuivat, suoraan otsaan pamahuttivat", virkkaa toinen. "Kenen sitten? Mitjuhinin? Eihän… no, tuodaankos sieltä vasikanpaistia, senkin kanaljat!" lisää hän ravintolan palvelijalle… Ei Mitjuhinin, vaan Abramovin. Se poika oli kuudessa hyökkäyksessä mukana.
Pöydän toisessa kulmassa, kyljys- ja hernelautasten sekä pullon takana, jossa on hapanta, "bordeaux'ksi" nimitettyä Kriminviiniä, istuu kaksi jalkaväenupseeria: toinen, nuori, jolla on punainen kaulus ja kaksi tähteä sinellissä, kertoo toiselle, jolla on musta kaulus eikä yhtään tähteä, Alman taistelusta. Edellinen on jo hieman hutikassa ja siitä, että hän tuon tuostakin pysähtelee kertoessaan, epävarmasta katseesta, joka ilmaisee epäilyä, ettei häntä uskota, ja ennen kaikkea siitä liika suurenmoisesta osasta, jota hän kaikessa tuossa näyttelee ja että kaikki on liika kauheaa, huomaa, että hän poikkeaa koko joukon vääristelemättömästä totuudesta. Mutta eihän teitä liikuta nuo kertomukset, joita kauan vielä tulette kuulemaan Venäjän joka kolkassa: te tahdotte mieluummin mennä vallinsarville, nimenomaan neljännelle, josta teille on niin paljon ja niin monella eri tavalla kerrottu. Kun joku sanoo olleensa neljännellä vallinsarvella, niin hän sanoo sen erityisellä mielihyvällä ja ylpeydellä; kun joku sanoo: menen neljännelle vallinsarvelle, niin hänessä pakostakin huomaa pientä mielenkuohua tai kovin suurta kylmäverisyyttä; kun tahdotaan tehdä pilaa jostakusta, niin sanotaan: sinutpa pitäisi panna neljännelle vallinsarvelle; kun kohdataan paarit ja kysytään: mistä? niin useimmiten vastataan: neljänneltä vallinsarvelta. Yleensä on kaksi aivan erilaista mielipidettä tuosta kauheasta vallinsarvesta: niiden, jotka eivät koskaan ole siellä olleet ja jotka ovat vakuutetut siitä, että neljäs vallinsarvi on varma hauta jokaiselle, joka vain sinne menee, sekä sitten niiden, jotka elävät siellä, kuten valkoverinen laivavänrikki, ja jotka, kun puhuvat siitä, kertovat teille onko siellä kuiva vai likaa, lämmin vai kylmä maaluolassa j.n.e.
Sen puolentunnin kuluessa, jonka vietitte ravintolassa, on sää kerinnyt muuttua: yli meren levinnyt sumu on kokoontunut harmaiksi, ikäviksi, kosteiksi pilviksi ja peittänyt auringon; surullista usvaa vihmoo alas, kastellen katot, katukäytävät ja sotilasviitat…
Kun olette sivuuttanut vielä yhden vallituksen, käännytte portista oikealle ja astutte ylös suurta katua pitkin. Tämän vallituksen takana ovat talot kadun molemmilla puolilla asumattomina, kylttejä ei ole, ovet ovat laudoilla teljetyt, ikkunat säpäleinä, missä on seinännurkka luhistunut, missä katto puhki. Rakennukset näyttävät iäkkäiltä, kaikenlaista surua ja puutetta kokeneilta sotavanhuksilta, jotka ylpeästi ja vähän halveksien katselevat teitä. Kulkiessanne kompastelette tiellä ajelehtiviin tykinkuuliin ja vesikuoppiin, joita pommit ovat kaivaneet kiviseen maaperään. Kadulla kohtaatte ja ehätätte sotamiesosastoja, jalkakasakoita, upseereja; silloin tällöin tulee vastaanne nainen tai lapsi, mutta ei enää hattupäinen nainen, vaan matruusin eukko vanhassa turkissa ja sotilassaappaissa. Kuljettuanne kauemmas katua pitkin ja laskeuduttuanne matalan mäen rinteen alle, ette ympärillänne enää näe taloja, vaan raunioita, kiviröykkiöitä, lautakasoja, pölkkyjä, saviläjiä, edessänne jyrkällä mäellä huomaatte mustan likaisen alan, jonka kaivannot ristiinrastiin uurtavat, ja tuo se juuri on nyt neljäs vallinsarvi… Täällä tapaa ihmisiä vielä harvemmassa, naisia ei näe ollenkaan, sotamiehet rientävät, tiellä punottaa veritippoja ja välttämättä kohtaatte täällä neljä sotamiestä paareineen, paareilla kalpean kellertävät kasvot ja verinen sinelli. Jos kysytte: mihin hän on haavottunut? niin paarinkantajat vihaisesti päätään kääntämättä vastaavat: jalkaan tai käteen, jos kysymys on lievästi haavottuneesta; tai ovat jurosti vaiti, jos paareilta ei näy päätä ja niillä lepää kuollut tai vaikeasti haavottunut.
Juuri kun alatte astua mäkeä ylös, viiltää läheltä kuuluva tykinkuulan tai pommin vinkuna vastenmielisesti korviinne. Yhtäkkiä käsitätte, aivan toisella tavalla kuin sitä ennen, niiden äänten merkityksen, joita kuulitte kaupungissa. Jokin vienon lohdullinen muisto välähtää yhtäkkiä mielikuvituksessanne, oma persoonanne alkaa enemmän kiinnittää mieltänne kuin havainnot: teiltä riittää vähemmin huomiota kaikkeen ympärillä olevaan, ja vastenmielinen epäröimisen tunne valtaa teidät äkkiä. Mutta huolimatta tuosta kehnosta äänestä, joka yhtäkkiä vaaran uhatessa on alkanut teissä puhua, te, varsinkin kun katsahdatte sotamieheen, joka käsillään huitoen ja luisuen alasmäkeä vetelässä liassa juoksee täyttä karkua, nauraen ohitsenne, — te pakotatte vaikenemaan tuon äänen, ehdottomasti oikaisette vartalonne, nostatte päänne pystympään ja kiipeätte ylös niljakkaa, savista mäkeä. Tuskin olette taas ponnistellut vähän matkaa ylöspäin, kun oikealla ja vasemmalla puolellanne alkaa suhista tussarin kuulia, ja te jäätte kenties tuumimaan, menisittekö ehkä saartokaivantoa myöten, joka kulkee yhtäsuuntaisesti tien kanssa; mutta saartokaivanto on aina yläpuolelle polven täynnä niin vetelää, keltaista, haisevaa likaa, että ehdottomasti päätätte mennä mäen yli, semminkin kun näette, että kaikki kulkevat sitä tietä. Kun olette astunut parisensataa askelta, tulette ristiin rastiin uurretulle likaiselle alueelle, jota ympäröivät joka puolelta vallikopat, multavallit, kellarit, maaluolat, tykkisillat, joiden päällä suuret valurautaiset kanuunat seisovat ja tykinkuulat säännöllisissä läjissä viruvat. Kaikki tuo näyttää teistä olevan mätkitty siihen ilman mitään tarkotusta, yhteyttä ja järjestystä. Missä istuu patterilla joukko matruuseja, missä seisoo kentän keskellä rikkiammuttu kanuuna puoleksi likaan uponneena, missä taas jalkasotamies kivääreineen menee patterin läpi ja raahaa suurella vaivalla jalkojaan sitkeässä liassa. Mutta kaikkialla, joka puolella ja joka paikassa näette pirstaleita, räjähtäneitä pommeja, tykinkuulia, leirin jälkiä, kaikki tuo uponneena vetelään, sitkeään likaan. Aivan lähellänne olette kuulevinanne tykinkuulan iskun, joka taholta tuntuu kuuluvan erilaisia kuulan ääniä — surisevia kuin mehiläinen, vinhaan viuhuvia tai vinkuvia kuin soittimen kieli, — kuulette hirmuisen jymähdyksen, joka tärisyttää teitä kaikkia ja tuntuu teistä aivan hirvittävältä.
"Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, se kamala, todella hirmuinen paikka!" ajattelette itseksenne, tuntien pientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Mutta herätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi. Se on Jasonin redutti — verrattain hyvinkin vaaraton paikka eikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvelle suunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin, jota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkä kohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näette miinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimään vain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonain jalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavat piippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa, leirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissa muodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaan patterille — tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jota mullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunat ja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusia pelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin, joka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teille talouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuen upseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niin tyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivan luonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta, joita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututte kylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerin kertomuksia. Upseeri kertoo teille — mutta ainoastaan jos kyselette — viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaan vain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vain kahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavana kuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teille kuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasi yksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisen pattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40 sylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukosta vihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta jos näette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niin lähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juuri tuo valkoinen valli onkin vihollinen — se, niin kuin sotamiehet ja matruusit sanovat.
Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahi yksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikananne hieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoista matruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppua suuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaiset saappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahan noiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden, kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa, noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotka ovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä — tyynessä, varmassa, maltillisessa — ovat nähtävinä ne pääpiirteet, jotka muodostavat Venäläisen voiman, — yksinkertaisuus ja itsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla, että paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat ja kärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekä mielen että tunteen ylevyyden.
Yhtäkkiä hirmuinen, ei ainoastaan kuuloelimiä, vaan koko olemustanne tärisyttävä jymähdys saa teidät vavahtamaan kiireestä kantapäähän. Heti sen jälkeen kuulette etääntyvää kuulan vinkunaa, ja sakea ruudinsavu peittää teidät, tykkisillan ja sillalla liikkuvain matruusien mustat hahmot. Tuon laukauksen johdosta saatte kuulla matruusien monenmoisia puheita ja näette heidän ihastuksensa ja tunteen ilmauksen, jota ette odottanut näkevänne, kenties — se on vihollisvihan, koston tunne, joka piilee jokaisen sielussa. "Ihan ampuma-aukkoon osui; taisi tappaa kaksi… pois kantavat", kuulette iloisia huudahduksia. "Vaan nytkös se kiukustui: tuossa paikassa pamahuttaa tänne", virkkaa joku ja tosiaankin heti kohta sen jälkeen näette leimauksen, savupilven; rintavarustuksella seisova vahtisotamies huutaa: "ty-ykki!" Ja heti sen jälkeen vingahtaa ohitsenne tykinkuula, maiskahtaa maahan ja ruiskuttaa ympärilleen vesivihmaa ja kiviä. Patterin päällikkö tulistuu tykinkuulasta, käskee ladata toisen ja kolmannen tykin, vihollinenkin rupeaa puolestaan vastailemaan, ja te saatte kokea mieltäkiehtovia tunteita, saatte kuulla ja nähdä mieltäkiehtovia asioita. Vahtisotamies taas huutaa: "tykki!" ja te kuulette saman äänen ja iskun, saatte samat vesiroiskeet, tai huutaa: "mörssäri", ja te kuulette tasaista pommin vihellystä, sangen miellyttävää ja sellaista, johon on vaikea yhdistää ajatusta jostain kauheasta, kuulette vihellyksen lähenevän, kiirehtivän, näette mustan pallon, tuntuvan iskun maahan ja pommin kajahtavan räjähdyksen. Viheltäen ja vinkuen lentävät sitten joka suunnalle pirstaleet, suhisevat ilmassa kivet ja räiskyy päällenne lika. Kuunnellessanne noita ääniä te tunnette omituista nautinnon ja samalla pelon tunnetta. Sillä hetkellä kun pommi kiitää teitä kohti, johtuu ehdottomasti mieleenne, että se tappaa teidät; mutta itserakkauden tunne pitää teitä pystyssä, eikä kukaan huomaa veistä, joka vihloo sydäntänne. Mutta samassa kun pommi on lentänyt ohi teihin sattumatta, te taas toinnutte, ja sanomattoman mieluinen elpymisen tunne valtaa, tosin vain hetkeksi, teidät, niin että löydätte jotain erikoisen hurmaavaa vaarassa, tuossa elämän ja kuoleman leikissä; teitä haluttaisi, että kanuunankuulia tai pommeja putoisi yhä ja yhä lähemmä teitä. Mutta vielä huutaa vahtisotamies kuuluvalla, syvällä äänellään: "mörssäri!" vielä pommin vihellys, isku ja räjähdys, ja näiden äänien keralla teitä säpsähdyttää ihmisen voihkina. Tulette haavottuneen luo, joka veressä ja liassa on kauhistavan, epäinhimillisen näköinen, yhtaikaa paarien kanssa. Matruusilta on repeytynyt irti kappale rinnasta. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä hänen lian ryvettämillä kasvoillaan kuvastuu vain peljästys ja ikäänkuin teennäinen, ennenaikainen kärsimyksen ilme, joka on ihmiselle sellaisessa asemassa ominainen; mutta samassa kun hänelle tuodaan paarit ja hän lepää paareilla terveellä kyljellään, huomaatte sen muuttuvan aivankuin hurmauksen ja ylevän, sanomattoman ajatuksen ilmeeksi: silmät palavat, hampaat puristuvat yhteen, pää kohoaa suurella ponnistuksella ylemmäs ja samassa kun hänet nostetaan ylös, hän pysähyttää paarit ja suurella vaivalla, vavahtelevalla äänellä sanoo tovereilleen: "hyvästi jääkää, veikot!" vielä tahtoo sanoa jotain, ja näkyy, että tahtoo sanoa jotain liikuttavaa, mutta toistaa vain vielä kerran: "hyvästi jääkää, veikot!" Tällöin matruusitoveri astuu hänen luokseen, panee sotilaslakin päähän, jota haavottunut hänelle kurottaa, ja tyynesti, välinpitämättömästi käsiään heiluttaen palaa tykilleen. "Noin niitä menee joka päivä seitsemän kahdeksan miestä", virkkaa teille meriupseeri, vastaten kauhun ilmeeseen, joka kuvastuu kasvoillanne, haukottelee ja kiertää keltaisesta paperista paperossin…
* * * * *
Niinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itse puolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomatta mitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietä aina hävitetylle teatterille asti, — astelette tyynin, ylennetyin mielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne — se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaan murru, — ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissa poikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissa saartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestä enempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sen silmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolin puolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niin yksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä sata kertaa enemmän… voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne, joka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden, turhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokin toinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotka yhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessa sen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, — eläen näissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä. Kunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautua noihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Ja se vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä, mutta piilee jokaisen sielun sisimmässä — rakkaus synnyinmaahan. Vasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistä ajoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja, ei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaan epäillyt, että se antautuisi viholliselle, — noista ajoista, jolloin tuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsasti pitkin rivejä sanoen: "kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutamme Sevastopolin", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä, vastasivat: "kuolkaamme! hurraa" — vasta nyt ovat kertomukset noista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisena traditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selvään ymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte, niiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet, vaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan — ei kaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahan painanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonka sankarina oli Venäjän kansa…
Jo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviin harmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiä valaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet ja vihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset, leveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset ja kaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssin säveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekä vallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisesti säestävät.
Sevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.
Sevastopoli toukokuulla 1855.