IX.
Matkalla vallinsarvelle Kalugin kohtasi paljon haavottuneita, mutta kun hän kokemuksesta tiesi, kuinka masentavasti tällainen näky vaikuttaa taisteluun menijään, niin hän ei pysähtynyt kyselemään heiltä mitään, vaan päinvastoin koetti olla heitä ensinkään huomaamatta. Vuoren juurella tuli häntä vastaan ordonanssi, joka täyttä laukkaa ratsasti vallinsarvelta.
— Zobkin! Zobkin! pysähtykäähän silmänräpäykseksi.
— No, mitä?
— Mistä tulette?
— Tykkikaivannoilta.
— No, kuinkas siellä on? kuumako?
— Uh, hirmuista!
Ja ordonanssi nelisti edelleen.
Todellakin, vaikka kiväärin pauke oli laimeaa jatkui tykkituli yhä enenevällä kiihkolla ja raivolla.
"Uh, ilkeätä!" ajatteli Kalugin, vastenmielisyyttä tuntien, ja hänessä heräsi samalla aavistus, hyvin tavallinen tällaisessa tilaisuudessa, — kuoleman ajatus. Mutta Kalugin oli kunnianhimoinen ja lujahermoinen, sanalla sanoen urhoollinen mies. Hän ei antautunut edellisen tunteen valtaan, vaan rupesi rohkaisemaan itseään muistellen erästä arvatenkin Napoleonin ajutanttia, joka toimitettuaan käskyt, ratsasti täyttä karkua verisin päin Napoleonin luo.
"Vous êtes blessé?"[6] sanoi hänelle Napoleon. — "Je vous demande pardon, sire, je suis mort",[7] ja ajutantti putosi hevosen selästä kuolleena.
Tuo näytti hänestä varsin kauniilta, jopa hän mielessään hieman kuvitteli olevansakin tuo ajutantti, sitten hän iski ruoskalla hevostaan, otti entistä reippaamman kasakanryhdin, katsahti taaksensa kasakkaan, joka seisoen jalustimilla ajoi hänen perässään, ja ratsasti uljaasti sille paikalle, missä oli astuttava hevosen selästä. Täällä hän tapasi neljä sotamiestä, jotka kivellä istuen polttelivat piippua.
— Mitä te täällä teette? — huusi hän heille.
— Haavottunutta veimme pois, teidän jalosukuisuutenne, ja istahdimme vähän huokaamaan, — vastasi heistä muuan, piilottaen piipun selkänsä taakse ja ottaen lakin päästään.
— Vai vielä huokaamaan! — mars paikoillenne. Ja hän lähti heidän kanssaan saartokaivantoa pitkin vuorelle kohdaten joka askeleella haavottuneita. Noustuaan vuorelle, hän kääntyi vasemmalle ja kuljettuaan vielä muutamia askeleita, huomasi olevansa ihan yksin. Aivan hänen lähellään suhahti pommin pirstale iskien saartokaivantoon. Toinen pommi kohosi ilmaan edessäpäin ja näytti lentävän suoraan häntä kohti. Äkkiä valtasi hänet kauhu, hän juoksi minkä jaksoi nelisen askelta ja heittäytyi pitkälleen maahan. Vaan kun pommi räjähtikin kaukana, suuttui hän hirmuisesti itseensä, nousi ylös ja katseli ympärilleen oliko kukaan nähnyt hänen keikahdustaan, vaan ketään ei näkynyt.
Kun kauhu kerran on vallannut mielen, ei se pian anna sijaa toisille tunteille. Hän, joka aina oli kerskannut, ettei milloinkaan edes kumarru, kiiruhti, nyt nopein askelin ja miltei ryömien pitkin saartokaivantoa: "Uh! ei tämä ole hauskaa!" ajatteli hän samassa kompastuen — "auttamatta kaadun", — ja tuntien kuinka hengitys kävi raskaaksi ja hiki valui pitkin koko ruumista hän ihmetteli omaa itseään, mutta ei enää yrittänytkään voittaa kauhuntunnettaan.
Äkkiä kuului askeleita hänen edessään. Hän oikaisi itsensä nopeasti suoraksi, nosti päänsä pystyyn, ja reippaasti kalistellen miekkaansa, lähti menemään, mutta hitaammin kuin äsken. Hän ei enää tuntenut itseään samaksi mieheksi. Kun hän kohtasi vastaantulijat, erään sapööriupseerin ja matruusin, ja edellinen huusi hänelle: "Heittäytykää maahan!" osottaen loistavaa pistettä, joka yhä loistavampana, yhä nopeammin lähestyen jymähti maahan lähellä saartokaivantoa, niin hän vain hiukan ja pelästyttävän huudon vaikutuksesta tahtomattaan taivutti päätään ja kulki edelleen.
— Kas, tuopas vasta rohkea! — sanoi matruusi, joka aivan levollisena oli katsellut putoavaa pommia, ja kokeneen silmällä samassa laskenut, etteivät sen sirpaleet voi kantaa saartokaivantoon asti: — kun ei tahdo heittäytyä maahan.
Vain muutamia askeleita oli Kaluginin enää kuljettava pienen aukeaman yli, tullakseen vallinsarven komentajan salalinnotukseen, kun hänen mielensä taas sumentui ja hänet yllätti tuo tyhmä kammo; sydän alkoi tykyttää rajummin, veri syöksähti päähän ja hänen täytyi tehdä ponnistus voittaakseen itsensä ja juostakseen salalinnotukseen.
— Kuinka olette niin hengästynyt? — sanoi kenraali, kun Kalugin oli ilmottanut käskyt.
— Kävelin hyvin nopeasti, teidän ylhäisyytenne!
— Haluatteko lasin viiniä?
Kalugin tyhjensi lasillisen viiniä ja sytytti paperossin. Taistelu oli jo lakannut; vain voimakas tykkituli jatkui molemmin puolin. Salalinnotuksessa istui vallinsarven komentaja, kenraali N. ja vielä noin kuusi muuta upseeria, niiden joukossa myös Praskuhin, puhellen taistelun yksityiskohdista. Istuessaan tässä mukavassa, vaaleansinisillä tapeteilla paperoidussa huoneessa, jossa oli sohva, sänky, pöytä papereineen, seinäkello ja pyhimyksen kuva, jonka edessä paloi lamppu, — silmäillessään näitä asumuksen merkkejä ja kyynärän paksuisia parruja, jotka muodostivat välikaton ja kuunnellessaan ammuntaa, joka salalinnotuksessa tuntui varsin heikolta, Kalugin ei ollenkaan voinut käsittää, kuinka hän kaksi kertaa oli antanut tuollaisen anteeksiantamattoman heikkouden vallata itsensä. Hän suuttui itseensä ja häntä halutti antautua vaaroihin uudelleen koetellakseen itseään.
— Kuinka iloissani olen siitä, että olette täällä, kapteeni, virkkoi hän eräälle esikuntaupseerin sinelliin puetulle meriupseerille, jolla oli pitkät viikset ja Yrjönristi ja joka tuli tähän aikaan salalinnotukseen pyytämään kenraalilta työmiehiä korjauttaakseen patterillaan kaksi sortunutta ampuma-aukkoa. — Kenraali käski minun tiedustella, — jatkoi Kalugin, kun patterin komentaja oli lakannut puhumasta kenraalin kanssa: — voitteko tykeillänne ampua raehauleja saartokaivantoon?
— Vain yhdellä tykillä, — vastasi kapteeni jurosti.
— Lähdetäänhän kuitenkin katsomaan. Kapteeni rypisti kulmiaan ja mörähti vihaisesti.
— Olen seisonut siellä koko yön ja tulin edes vähän huokaamaan, — sanoi hän: — ettekö voi lähteä yksin? Siellä kyllä apulaiseni, luutnantti Kartz, näyttää teille kaikki.
Kapteeni oli jo kuusi kuukautta komentanut tätä mitä vaarallisinta patteria, ja oli piirityksen alusta alkaen, kun ei salalinnotuksia vielä ollut, elänyt vallinsarvella ja oli urhoollisuudestaan kuuluisa merimiesten kesken. Siksipä hänen kieltäytymisensä erityisesti ällistytti ja ihmetytti Kaluginia. "Sellainen se on maine!" ajatteli hän.
— No, sitten lähden yksin, jos sallitte, — sanoi hän hieman ivallisesti kapteenille, joka ei kuitenkaan näyttänyt hänen sanojansa huomaavankaan.
Mutta Kalugin ei ottanut lukuun, että hän kaiken kaikkiaan oli useampina eri kertoina viettänyt noin viisikymmentä tuntia vallinsarvilla, kun taas kapteeni oli elänyt siellä kuusi kuukautta.
Kaluginia kiihotti vielä turhamaisuus, halu loistaa, palkinnon ja maineen toivo ja vaaran hurmaus; kapteenikin oli kokenut samaa: ensin ylvästellyt, näytellyt urhoollista ja uhkarohkeaa, toivonut, jopa saanutkin palkintoja ja mainetta, vaan nyt olivat jo kaikki nämä kiihottimet menettäneet häneen nähden tehonsa ja hän katseli asioita toisella tavalla, täytti täsmällisesti velvollisuutensa, ja hyvin ymmärtäen, kuinka helposti hän voi menettää henkensä, ei enää, oltuaan kuusi kuukautta vallinsarvilla, antautunut vaaraan ilman pakottavaa välttämättömyyttä; niin että nuori luutnantti, joka viikko sitten oli astunut toimeen patterilla ja nyt näytteli sitä Kaluginille, ihan turhanpäiten kurottautuen tämän kanssa kilpaa ampuma-aukosta, ja kiiveten ampumapenkereelle, näytti Kaluginin mielestä kymmenen kertaa kapteenia urhoollisemmalta.
Tarkastettuaan patterin ja lähdettyään takaisin salalinnotukselle, Kalugin törmäsi pimeässä yhteen kenraalin kanssa, joka ordonansseineen oli menossa tähystystorniin.
— Ratsumestari Praskuhin! — sanoi kenraali: — tehkää hyvin ja menkää oikeanpuoleiseen tykkikaivantoon ja sanokaa M:n rykmentin toiselle pataljoonalle, joka on siellä työssä, että jättää työnsä ja hiljaa ja melutta lähtee sieltä ja yhtyy rykmenttiinsä, joka on varaväkenä vuoren juurella… Ymmärrättekö? itse johdattakaa ne rykmenttiinsä.
— Ymmärrän, herra kenraali.
Ja Praskuhin lähti juoksemaan minkä kerkisi tykkikaivannolle päin.
Ammunta alkoi harveta.