X.
— Onko tämä M:n rykmentin toinen pataljoona? — kysyi Praskuhin, saapuen juosten paikalle ja törmäten yhteen sotamiesten kanssa, jotka kantoivat maata säkeissä.
— On kyllä.
— Missä on päällikkö?
Mihailov otaksui, että kysyttiin komppanian päällikköä, ryömi kuopastaan ja, luullen Praskuhinia päälliköksi, lähestyi häntä käsi lakinlipulla.
— Kenraali käski teitä… suvaitkaa lähteä… mitä pikimmin… mutta ennen kaikkea hyvin hiljaa… takaisin… ei takaisin, vaan varaväen luo, — sanoi Praskuhin, katsellen vinoon vihollisen tulien suuntaan.
Tunnettuaan Praskuhinin laski Mihailov kätensä alas ja päästyään perille mistä oli kysymys, antoi käskyn ja pataljoonassa syntyi elämää. Kiväärit koottiin, sinellit vedettiin ylle ja lähdettiin liikkeelle.
Ken ei ole kokenut, se ei voi kuvitella mielessään nautintoa, jota ihminen tuntee lähtiessään kolme tuntisen pommituksen jälkeen sellaisesta vaarallisesta paikasta kuin tykkikaivanto on. Mihailov, joka näinä kolmena tuntina oli jo monta kertaa ja syystä kyllä pitänyt loppuaan varmana, oli kerinnyt tottua siihen vakaumukseen, että hän auttamatta kaatuu, ja ettei hän enää kuulu tähän maailmaan. Siitä huolimatta saattoi hän vain suurella vaivalla hillitä jalkansa juoksemasta, kun hän komppanian etunenässä rinnan Praskuhinin kanssa lähti tykkikaivannoista.
— Näkemiin, — sanoi hänelle majuri, joka jäi sinne komentamaan toista pataljoonaa ja jonka kanssa he olivat yhdessä syöneet juustoa istuen kuopassa rintavarustuksen suojassa, — ja onnellista matkaa.
— Teillekin toivotan onnea pitämään puolianne. Nyt näyttää hiljenevän.
Vaan tuskin oli hän kerinnyt sen sanoa, kun vihollinen, huomattuaan varmaankin liikettä tykkikaivannoissa, alkoi ampua yhä taajemmin. Meikäläiset rupesivat vastaamaan, ja voimakas tykkituli alkoi uudelleen. Tähdet tuikkivat korkealla, vaan himmeinä taivaalla. Yö oli pilkkosen pimeä; vain laukausten leimaukset ja pommien räjähdykset valaisivat silmänräpäykseksi esineet. Sotamiehet marssivat nopeasti ja äänettöminä, ehättäen tahtomattaan ohi toinen toisensa. Kuului vain heidän tahdikas astuntansa kuivalla tiellä läpi ammunnan taukoamattoman jyminän, pistimien kilahdukset toisiinsa ja jonkun sotamiespoloisen huokaus ja rukous: "Herra Jumala, Herra Jumala, mitähän tuo on." Toisinaan kuului haavottuneen voihkaus ja huuto: "Paarit tänne!" (Komppaniasta, jota Mihailov komensi, tappoi yksin tykkituli 26 miestä sinä yönä.) Salama välähti kaukana pimeällä taivaanrannalla, vahtisotamies huusi vallinsarvelta: "ty-ykki!" ja kanuunankuula suhahti yli komppanian, upposi maahan ja viskeli ylt'ympäri kiviä.
"Hitto vie! kuinka hitaasti ne kulkevat", ajatteli Praskuhin, katsellen yhtä mittaa taakseen harpatessaan Mihailovin rinnalla. "Onpa todentotta parempi, että juoksen edellä: johan käskyn toimitin… Vaan enpähän: voivat sitten kertoa, että olen pelkuri. Tuli mitä tuli: rivissä kuljen."
"Vaan miksikähän se minua seuraa", — ajatteli puolestaan Mihailov, — "niin usein kuin vain olen pannut merkille, tuo hän aina mukanaan onnettomuutta. Kas, tuo taitaa lentää suoraan tänne."
Kuljettuaan muutaman sata askelta he kohtasivat Kaluginin, joka reippaasti kalisuttaen miekkaansa meni tykkikaivannoille kenraalin käskystä tiedustelemaan kuinka työt siellä edistyivät. Mutta kun hän tapasi Mihailovin, niin hän tuli ajatelleeksi, ettei hänen tarvitsekaan tässä kauheassa tulessa mennä perille saakka, jota ei oltu käskettykään, vaan hän saattaisi kysellä kaikki juurtajaksain upseerilta, joka juuri tuli sieltä. Ja kun Mihailov sitten oli kertonut töistä aivan tarkalleen, niin Kalugin, kuljettuaan heidän kanssaan vielä vähän matkaa, kääntyi salalinnotukseen johtavaan saartokaivantoon.
— No mitä uutta? — kysyi upseeri, joka söi illallista yksin huoneessa.
— Eipä juuri mitään; kahakka taitaa jo olla lopussa.
— Lopussako? ei suinkaan, kenraali lähti äsken taas tähystystorniin. Tuli vielä yksi rykmentti. Siinäpäs se on… kuuletteko? Taas alkavat kivääreillä. Elkää menkö. Miksikä te menisitte? — lisäsi upseeri, huomattuaan Kaluginin liikkeen.
"Kyllähän minun oikeastaan pitäisi välttämättä siellä olla" — tuumi itsekseen Kalugin, — "mutta olenhan minä tänään jo monta kertaa pannut henkeni vaaraan. Ammunta on hirmuinen."
— Ja parempihan onkin niitä odottaa täällä, — virkkoi hän.
Parinkymmenen minuutin kuluttua kenraali palasi lähimpien upseeriensa seurassa; niiden joukossa oli junkkari parooni Pesthkin, vaan ei Praskuhinia. Meikäläiset olivat takaisin vallanneet ja miehittäneet tykkikaivannot.
Saatuaan seikkaperäiset tiedot taistelusta, Kalugin lähti Pesthin kanssa salalinnotuksesta.