XI.
— Teidän sinellinne on veressä: Ettehän vain ole ollut käsikahakassa? — kysyi häneltä Kalugin.
— Uh, sepä oli hirmuista! ajatelkaahan… Ja Pesth alkoi kertoa, kuinka oli johdattanut komppaniaansa, kuinka komppanian päällikkö oli kaatunut, kuinka oli pistänyt ranskalaisen hengiltä ja kuinka ilman häntä olisi jouduttu tappiolle.
Kertomuksen pääkohdat, nimittäin että komppanian päällikkö oli kaatunut ja että Pesth oli tappanut erään ranskalaisen, olivat totta; mutta yksityisseikkoja kertoessaan junkkari kerskaili ja pani omiaan.
Hän ei kerskaillut tahallaan, sillä hän oli koko taistelun ajan ollut kuin huumauksessa ja horroksissa siinä määrin, ettei hänellä ollut oikein selvillä missä, milloin ja kelle kaikki oli tapahtunut. Hyvin ymmärrettävästi hän koetti tuoda näitä yksityiskohtia esiin itselleen edulliselta puolelta. Vaan todellisuudessa oli käynyt näinikään.
Pataljoona, johon junkkari oli komennettu ottamaan osaa hyökkäykseen, seisoi noin pari tuntia tulessa jonkun matalan muurin vieressä; sitten pataljoonan päällikkö sanoi rintamassa jotakin, — komppanian päälliköt alkoivat toimia, pataljoona lähti liikkeelle rintavarustuksen takaa ja kuljettuaan noin sata askelta, pysähtyi järjestyen komppaniakolonneihin. Pesth sai paikkansa oikealla siivellä toisessa komppaniassa.
Olematta vähääkään selvillä siitä, missä oli ja minkä vuoksi, jäi junkkari paikalleen ja pidättäen tahtomattaan hengitystään kylmien väreiden kulkiessa selkää pitkin katseli tajuttomasti eteensä pimeään etäisyyteen ja odotti jotain kauheaa. Ei häntä juuri pelottanut, sillä ammunta oli tauonnut, vaan muuten tuntui niin vieraalta ja kummalta olla täällä kedolla linnotuksen ulkopuolella. Taas sanoi pataljoonan komentaja jotain rintamassa, taas rupesivat upseerit puhumaan kuiskaten, antaen käskyjään, ja ensimmäisen komppanian muodostama musta muuri vajosi äkkiä näkyvistä. Oli annettu käsky heittäytyä maahan. Toinen komppania heittäytyi myöskin maahan, jolloin Pesth satutti kätensä johonkin piikkiin. Vain toisen pataljoonan päällikkö jäi yksin seisomaan. Hänen matala haahmonsa paljastetuin miekoin, jota hän heilutteli taukoomatta puhuen, liikkui komppanian edessä.
— Pojat! urheina minun rinnallani, kuulkaa! Elkää kiväärillä ampuko, vaan pistimistä antakaa niille lurjuksille. Kun minä huudan "hurraa", niin eteenpäin joka mies — se muistakaa!… näyttäkäämme niille, elkäämme itseämme häväiskö, niinhän, pojat? Tsaari-taattomme puolesta!
— Mikä on komppanian päällikkömme nimi? — kysyi Pesth junkkarilta, joka makasi hänen vieressään: — kuinka hän on urhoollinen!
— Niin on, sekä taistelussa että muualla… — vastasi junkkari. —
Hänen nimensä on Lisinkovskij.
Tällöin välähti äkkiä tulenliekki aivan komppanian edessä. Kajahti jyrähdys, joka huumasi koko komppanian, korkealla ilmassa surisivat kivet ja pirstaleet, noin viidenkymmenen sekunnin kuluttua putosi maahan kivi katkaisten erään sotamiehen jalan. Se oli korokkeelta ammuttu pommi ja sen putoaminen keskelle komppaniaa todisti, että ranskalaiset olivat huomanneet kolonnan.
— Vai pommeja viskelet!… Varrohan kun pääsemme kimppuusi, niin saat maistaa kolmisärmäistä venäläistä pistintä, kirottu! — puhui komppanian päällikkö niin kovalla äänellä, että pataljoonan päällikön täytyi käskeä häntä vaikenemaan ja pitämään vähemmin melua. Heti senjälkeen nousi ensimmäinen komppania pystyyn ja sen perästä toinen. Komennettiin kiväärit tanaan ja pataljoona lähti eteenpäin. — Pesth oli niin pelon vallassa, ettei ollenkaan muistanut kauanko tätä kesti, minne meni ja kuka mikin oli. Hän kulki kuin juovuksissa. Mutta äkkiä välähti joka puolelta miljoonia tulia, jokin suhahti ja ryskyi. Hän huudahti ja alkoi juosta jonnekin, koska kaikki muutkin huusivat ja juoksivat. Sitten hän kompastui ja kaatui jonkin päälle. Se oli komppanian päällikkö (joka oli tullut haavotetuksi komppaniansa etunenässä ja luullen junkkaria ranskalaiseksi tarttui hänen jalkaansa). Sittenkuin hän oli kiskaissut irti jalkansa ja noussut pystyyn, karkasi pimeässä hänen selkäänsä joku ja oli vähällä lyödä hänet jälleen kumoon; joku toinen kiljasi: "Pistä hengiltä! mitä katselet!" Joku otti kiväärin ja survaisi pistimen johonkin pehmeään. "Ah Dieu!" kirkaisi joku kammottavalla, läpitunkevalla äänellä, ja silloin vasta Pesth huomasi pistäneensä kuoliaaksi ranskalaisen. Kylmä hiki valui pitkin koko hänen ruumistaan, häntä puistatti kuin horkassa ja hän heitti kiväärin kädestään. Mutta sitä kesti vain tuokion; samassa hänen päähänsä pälkähti, että hän on sankari. Hän sieppasi taas kiväärin, ja kilvan toisten kanssa huutaen "hurraa!" juoksi kuolleen ranskalaisen luota. Juostuaan parisenkymmentä askelta hän saapui saartokaivannolle. Siellä olivat meikäläiset ja pataljoonan päällikkö.
— Minä pistin yhden kuoliaaksi! — sanoi hän pataljoonan päällikölle.
— Tepä urhea poika, parooni!