XII.
— Vaan tietäkääs, kun Praskuhin on kaatunut, — sanoi Pesth saattaessaan Kaluginia, joka oli kotiin menossa.
— Se ei voi olla mahdollista!
— Miksikä ei: itse näin.
— Jääkää nyt hyvästi: minun täytyy kiirehtiä.
"Olen hyvin tyytyväinen", — ajatteli Kalugin kotia palatessaan, — "ensi kertaa oli minulle vuorollani onni myötäinen. Mainio asia: olen eheänä elossa, saan loistavan suosituksen ja kultaisen miekan varmasti. Ja onhan se ansiosta."
Selostettuaan kenraalille kaikki niinkuin pitikin, hän meni huoneeseensa, jossa jo aikaa sitten palannut ruhtinas Galjtsin häntä odotteli, lukien kirjaa, jonka oli löytänyt Kaluginin pöydältä.
Ihmeellisellä nautinnolla tunsi Kalugin taas olevansa kotona turvassa ja saatuaan yöpaidan ylleen kertoi vuoteessa viruen Galjtsinille juurtajaksain taistelusta, esittäen kaikki seikat hyvin luonnollisesti ja niinpäin, että ne todistivat kuinka kyvykäs ja urhoollinen upseeri hän, Kalugin, oli, — jota oli tarpeeton huomauttaa, koskapa kaikki tiesivät sen ilmankin, eikä kellään ollut vähintäkään oikeutta eikä syytä sitä epäillä, lukuunottamatta kenties ratsumestari Praskuhin-vainajaa, joka, vaikka olikin pitänyt suurena kunniana käydä käsikynkässä Kaluginin kanssa, oli vielä eilen salaisuutena kertonut eräälle ystävälleen, että Kalugin on kyllä mainio mies, vaan näin meidän kesken sanoen, pelkää vallinsarvelle menoa kuin kuolemaa.
Tuskin oli Praskuhin, joka yhä kulki rinnan Mihailovin kanssa, eronnut Kaluginista ja tunsi turvallisemmille paikoille tullessaan jo hieman elpyvänsä, kun hän näki kirkkaan salaman leimahtavan takanaan ja kuuli vahtisotamiehen huudon: "mörssäri!" ja takanaan-kulkevan sotamiehen sanat: "suoraan vallinsarvelle lentää!"
Mihailov katsahti taakseen. Loistava piste näytti kohonneen korkeimmilleen ja pysähtyneen sellaiseen asemaan, että oli aivan mahdotonta määrätä sen suuntaa. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen: yhä nopeammin ja nopeammin, yhä lähemmä ja lähemmä saapuen, niin että näki jo sytytysputken kipinät ja kuuli sen turmiota ennustavan viuhinan, se laski suoraan kohti pataljoonan keskustaa.
— Heittäytykää maahan, — kuului joku kiljasevan. Mihailov ja Praskuhin heittäytyivät pitkälleen. Praskuhin sulki silmänsä ja kuuli vain kuinka pommi jossakin aivan lähellä jymähti kovaan maahan. Kului sekunti, pitkä kuin tunti — pommi ei räjähtänyt. Praskuhin pelästyi: turhiako hän olikin säikkynyt? Kukaties pommi onkin pudonnut kauas ja hänestä vain tuntuu kuin sähisisi sytytin ihan tuossa vieressä. Hän avasi silmänsä ja tuli hyvilleen, kun näki Mihailovin liikahtamatta makaavan maassa ihan hänen jaloissaan. Vaan samassa sattuivat hänen silmänsä hetkeksi kyynärän päässä kierivän pommin hehkuvaan sytytysputkeen.
Kauhu — jäätävä, joka poisti kaikki muut ajatukset ja tunteet, — kauhu valtasi koko hänen olemuksensa. Hän peitti kasvonsa käsillään.
Kului vielä sekunti, — sekunti, jonka kuluessa kokonainen maailma tunteita, ajatuksia, toiveita, muistoja välähti hänen mielikuvituksessaan.
"Kenen tappaa — minut vai Mihailovin? vai molemmatko? Jos minut, niin mihin osuu? Jos päähän, niin kaikki on lopussa; vaan jos jalkaan, niin se leikataan pois, ja silloin pyydän nukuttamaan kloroformilla, — ja voin vielä jäädä eloon. Mutta ehkä tappaakin vain Mihailovin: silloin kerron, kuinka me rinnan kuljimme, hänet tappoi ja minut vereen tahri. Ei, minua on lähempänä… minut!"
Silloin hän muisti ne kaksitoista ruplaa, jotka hän oli Mihailoville velkaa; muisti vielä toisenkin velan, Pietariin, joka jo aikaa sitten olisi pitänyt maksaa; mustalaislaulu, jonka hän oli illalla laulanut, johtui hänen mieleensä. Hän näki mielikuvituksessaan naisen, jota rakasti, päässä punanauhainen päähine; mies, jota hän oli loukannut viisi vuotta sitten ja jolle hän ei ollut antanut hyvitystä, muistui hänen mieleensä — vaikka samalla erottamattomasti tähän ja tuhansiin muihin muistoihin yhtynyt nykyisyyden tunne — kuoleman odotus — ei hetkeksikään häntä jättänyt. "Vaan ehkäpä se ei räjähdäkään", — tuli hän ajatelleeksi, ja päätti epätoivon lujuudella avata silmänsä. Mutta sillä hetkellä, vielä läpi suljettujen silmäluomien iski hänen silmiinsä punainen liekki; kammottavasti ryskyen sysäsi jokin häntä keskelle rintaa, hän kavahti pystyyn, alkoi juosta jonnekin, kompastui miekkaansa, joka oli pudonnut jalkoihin, ja kaatui kyljelleen.
"Jumalan kiitos! olen vain hiukan loukkaantunut", oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, ja hän tahtoi koetella käsillään rintaansa; mutta hänen kätensä tuntuivat kuin kiinni kasvaneen ja päätä puristi kuin pihdeissä. Hänen silmissään vilahti sotamiehiä ja hän alkoi tajuttomasti niitä lukea: "yksi, kaksi, kolme sotamiestä; ja kas, tuo tuolla, jolla on sinellin liepeet käärittyinä, on upseeri", ajatteli hän. Sitten välähti hänen silmissään salama ja hän mietti, että millähän ne tuon ampuivat: mörssärillä vai tykillä? Kai tykillä. Ja kas, vielä laukauksia; ja vielä sotamiehiä: viisi, kuusi, seitsemän sotamiestä, menevät ohitse. Häntä rupesi äkkiä pelottamaan että murskautuu niiden jaloissa. Hän tahtoi huutaa, että on loukkaantunut, mutta suu oli niin kuiva, että kieli tarttui kitalakeen ja hirmuinen jano kiusasi häntä. Hän tunsi, kuinka märkää oli rinnan seutuvilla: se muistutti häntä vedestä ja häntä halutti juoda tuo märkäkin. "Varmaankin loukkasin itseni verille kaatuessani", ajatteli hän ja joutuen yhä enemmän pelon valtaan, että sotamiehet, joita yhtä mittaa vilahti ohitse, tallaavat hänet jalkoihinsa, hän kokosi kaikki voimansa ja yritti huutaa: "ottakaa minut mukaanne!" vaan sen sijaan päästi niin hirmuisen voihkauksen, että pelästyi kuullessaan. Sitten rupesi punaisia tulia vilkkumaan hänen silmissään, — ja hän oli näkevinään sotamiesten nostavan kiviä hänen päälleen; tulet vilkkuivat yhä harvemmin, kivet, joita hänen päälleen nostettiin, painoivat yhä raskaammin. Hän teki ponnistuksen työntääkseen kivet päältään, oikaisihe, eikä enää nähnyt, ei kuullut, ei ajatellut eikä tuntenut. Pommin pirstale, joka oli osunut keskelle rintaa, oli hänet tappanut siihen paikkaan.