XIII.
Kun Mihailov näki pommin, heittäytyi hän maahan ja samoinkuin Praskuhinkin sai ajatuksissaan ja tunteissaan kokea äärettömän paljon niinä kahtena sekuntina, joiden kuluessa pommi virui maassa räjähtämättä. Hän rukoili ajatuksissaan Jumalaa ja toisti ehtimiseen: "tapahtukoon Sinun tahtosi! — Miksi rupesinkaan sotapalvelukseen, — ajatteli hän samalla, — ja vielä siirryin jalkaväkeen päästäkseni sotaan. Parempi olisi ollut jäädä ulaanirykmenttiin T:n kaupunkiin, viettää aikani Natasha-ystäväni kanssa. Vaan entäs nyt." Ja hän rupesi lukemaan: yksi, kaksi, kolme, neljä, arvotellen, että jos pommi räjähtää parillisella luvulla, niin hän jää henkiin, vaan parittomalla saa surmansa. "Kaikki on lopussa: tappoi", ajatteli hän, kun pommi räjähti (hän ei muistanut, parillisellako vai parittomalla) ja hän tunsi iskun ja kauheaa kipua päässään. "Herra! anna anteeksi rikkomukseni", virkkoi hän, lyöden kätensä yhteen, nousi, vaan kaatui tunnottomana selälleen maahan.
Hänen ensimmäinen tuntemuksensa tajuun tultuaan oli veren valuminen nenää pitkin ja päässä tuntuva kipu, joka oli käynyt paljoa heikommaksi. "Henki erkanee", — ajatteli hän — "mitenkähän siellä on? Jumala! anna sielulleni lepo luonasi. Vain se minua kummastuttaa", — mietiskeli hän, — "että kuollessani niin selvästi kuulen sotamiesten askeleet ja laukaukset."
— Tuokaa paarit… hei… kapteeni on kaatunut! — kuului hänen päänsä päällä huuto, ja hän tunsi ehdottomasti rumpali Ignatjevin äänen.
Joku tarttui häneen hartioista. Hän avasi hieman ponnistaen silmänsä ja näki yllään tummansinisen taivaan, tähtisikermät ja kaksi pommia, jotka lensivät hänen yläpuolellaan, ajaen takaa toinen toistaan; näki Ignatjevin, sotamiehet paareineen ja kivääreineen, vallin, saartokaivannon ja sai samassa selville, ettei hän vielä ollutkaan toisessa maailmassa.
Kivi oli lievästi haavottanut häntä päähän. Kaikkein ensiksi tunsi hän miltei kaipuuta: hän oli jo niin hyvin ja rauhallisesti valmistautunut muuttamaan sinne, että palaaminen todellisuuteen pommeineen, saartokaivantoineen ja verilätäkköineen tuntui hänestä vastenmieliseltä; toinen hänen vaikutelmansa oli itsetiedoton ilo siitä, että oli elossa, ja kolmas — halu mitä pikimmin päästä pois vallinsarvelta. Rumpali sitoi päällikkönsä pään huivilla, otti häntä kainalosta ja talutti sitomispaikalle.
"Vaan minne minä oikeastaan menen, ja mitä varten?" — ajatteli alikapteeni hieman toivuttuaan. — "Velvollisuuteni on jäädä komppaniaani eikä lähteä ennen muita, — varsinkin kun komppaniakin pian pääsee tulesta", kuiskasi hänelle joku ääni.
— Ei tarvitse, veliseni, — sanoi hän ja irtautui avuliaan rumpalin käsivarresta: — en lähdekään sitomispaikalle; jään komppaniaan.
Ja hän kääntyi takaisin.
— Paras olisi sidottaa oikein kunnollisesti, teidän jalosukuisuutenne, — sanoi Ignatjev, — noin ensituimaan vain tuntuu, ettei ole mitään; kun ette vaan tekisi sitä pahemmaksi tässä myllerryksessä… totta totisesti, teidän jalosukuisuutenne.
Mihailov pysähtyi hetkeksi kahden vaiheilla ja näytti jo aikovan noudattaa Ignatjevin neuvoa, ellei samassa olisi muistanut, kuinka paljon vaikeasti haavottuneita oli sitomispaikalla. "Kukaties lääkärit hymyilevät naarmulleni", ajatteli alikapteeni, ja päättävästi, rumpalin väitteistä huolimatta, lähti takaisin komppaniaansa.
— Missähän ordonanssi Praskuhin on, joka oli kanssani? — kysyi hän, kun tapasi vänrikin, joka oli johtamassa komppaniaa.
— En tiedä… taitaa olla kaatunut, — vastasi vänrikki vastahakoisesti.
— Kaatunut tai haavottunut ja te ette tiedä! Kulkihan hän yhtä matkaa meidän kanssamme. Miksikäs te ette tuoneet häntä mukananne?
— Mitenkäs sitä toi tällaisessa myllerryksessä!
— No, tepäs vasta olette, Mihail Ivanitsh, — sanoi Mihailov suuttuneena: — kuinka voitte jättää, jos vielä olisi ollut hengissä; ja vaikka olisi ollut kuollutkin, niin ruumis toki olisi pitänyt ottaa.
— Hengissä, kun minä itse kävin katsomassa ja näin! — sanoi vänrikki. — Siunatkoon teitä, hyvä herra, kun edes omansa voisi korjata. Kas niitä junkkareita, nyt rupeavat tykinkuulia singahuttelemaan, — lisäsi hän.
Mihailov kyyristyi istumaan ja tarttui päähänsä, jota kävellessä oli ruvennut kauheasti pakottamaan.
— Ei, täytyy välttämättä lähteä noutamaan: ehkä hän vielä on hengissä, — sanoi Mihailov. — Se on meidän velvollisuutemme, Mihail Ivanitsh!
Mihail Ivanitsh ei vastannut.
"Sellaista se on kun ei ottanut silloin — nyt täytyy lähettää sotamiehiä hakemaan; mutta kuinkas lähettää? tässä kauheassa tulessa voivat turhanpäiten kaatua", tuumi Mihailov.
— Pojat! täytyy palata takaisin noutamaan upseeria, joka on haavottuneena tuolla kaivannossa, — sanoi hän hillityllä äänellä ja käskevästi, tuntien, kuinka epämieluista tämän käskyn täyttäminen oli sotamiehille, — ja niinpä, kun ei hän ollut puhutellut ketään erittäin, ei kukaan ruvennutkaan sitä täyttämään.
"Tosiaankin saattaa hän jo olla kuollut, eikä siis maksa vaivaa panna miehiä turhaan vaaralle alttiiksi; ja minähän se olenkin yksin syyllinen, kun en parempaa huolta pitänyt. Lähden itse ja otan selvän, onko hän elossa. Se on minun velvollisuuteni", sanoi Mihailov itsekseen.
— Mihail Ivanitsh! johtakaa komppaniaa, minä kyllä teidät saavutan, — sanoi hän ja kantaen toisella kädellään sinellinsä liepeitä, toisella lakkaamatta hypistellen pyhän Mitrofanin kuvaa, johon hän aivan erityisesti luotti, lähti juoksemaan minkä kerkisi saartokaivantoa pitkin.
Tultuaan vakuutetuksi siitä, että Praskuhin oli kuollut, käydä laahusti Mihailov huohottaen ja kädellään pidellen höltynyttä sidettä ja päätään, jota nyt taas rupesi kovasti pakottamaan, takaisin komppaniaansa. Kun Mihailov saavutti pataljoonan, oli se jo vuoren juurella ja melkein ampumamatkan ulkopuolella. Sanon melkein, sillä tännekin eksyi silloin tällöin joku pommi.
"Paras on sentään lähteä huomenna sairaalaan", tuumi alikapteeni, kun paikalle saapunut välskäri sitoi hänen päätään.