XIV.
Sadoittain vielä lämpimiä, verisiä ihmisruumiita, joissa pari tuntia sitten oli elänyt kaikenlaisia, korkealentoisia ja arkipäiväisiä toiveita ja haluja, virui jäykistynein jäsenin kasteesta kimaltelevassa rehevässä laaksossa vallinsarven ja saartokaivannon välissä ja siunauskappelin tasaisella lattialla; sadoittain ihmisiä, kiroukset ja rukoukset kuivettuneilla huulillaan, ryömi, vääntelihe ja voihki — toiset ruumiiden keskellä kukkivassa laaksossa, toiset paareilla, telttavuoteella ja kenttäsairaalan verentahraamalla lattialla. Vaan niinkuin muinakin päivinä, niin nytkin syttyi sarastus Sapun-vuoren huipulla, tuikkivat tähdet himmenivät, valkea sumu hälveni pauhaavalta tummalta mereltä, tulipunainen aamurusko hehkui idässä, purppuran-hohtavat pilvet vaelsivat kirkkaan sinisellä taivaanrannalla ja niinkuin muinakin päivinä nousi mahtava, ihana aurinko, luvaten iloa, rakkautta ja onnea eloonheränneelle maailmalle.