V.
Ruhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota ei kukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan joka yhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivät nyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.
— No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, — virkkoi Kalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseen pehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollannin palttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: — kuinkas hän sitten joutui naimisiin?
— Sepä oli hassua veliseni! je vous dis, il y avait un temps, on ne parlait que de ca à Petersbourg[1] — sanoi nauraen ruhtinas Galjtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaa lähelle Kaluginia— kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkoja myöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaan jotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitä huvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinas Galjtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivat asettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalat ilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äsken bulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys, jolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissään he olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin, herttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisia virkatovereita ja tuttavia.
— Mitä Maslovskista?
— Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?
— Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vasta koulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi — ratsumestariko?
— Oo, jo aikoja sitten.
— Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?
— Ei, hyljännyt on… j.n.e. samaan tapaan.
Sitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiosti erään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättä laulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiin jatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.
Palvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisella tarjottimella.
— Tarjoa ruhtinaalle, — sanoi Kalugin.
— Onpa kummallista ajatella, — virkkoi Galjtsin, ottaen teelasin ja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa on pianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että totta vie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.
Jos tällaistakaan näin ei vielä olisi, — virkkoi kaikkeen tyytymätön vanha everstiluutnantti: — niin kerrassaan sietämätöntä olisikin tämä alituinen odotus että jotain tapahtuu… nähdä joka päivä tapettavan ja tapettavan — loppumattomiin — jos sitten vielä täytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. —
— Entäs meidän jalkaväen upseerimme, — sanoi Kalugin, — jotka elävät miesten kanssa vallinsarvilla salalinnotuksessa ja syövät sotamiehen ruokaa, — entäs he sitten.
Hekö? Totta on, etteivät he kymmeneen päivään muuta paitaa, vaan he ovatkin sankareita, ihmeellisiä miehiä.
Samassa astui sisään jalkaväenupseeri.
— Minä… minulla on käsky… voisinkohan puhutella ken… hänen ylhäisyyttään kenraali N:n lähettinä? — kysyi hän ujosti, kumartaen.
Kalugin nousi, mutta vastaamatta upseerin tervehdykseen kysyi loukkaavan kohteliaasti ja väkinäinen virallinen hymy huulillaan, eikö hänen sopisi hieman odottaa ja pyytämättä häntä istumaan ja luomatta häneen sen enempää huomiota kääntyi Galjtsinin puoleen ja rupesi puhumaan ranskaa, niin ettei upseeri poloisella, joka oli jäänyt yksin seisomaan keskelle huonetta, ollut aavistustakaan, miten pienuudessaan olla, mitä tehdä.
— Asia olisi erittäin tärkeä — sanoi upseeri hetkisen vaitiolon jälkeen.
— Ahaa! no sitten tehkää hyvin, — sanoi Kalugin, pani sinellin päälleen ja saattoi häntä ovelle.
— Eh bien, messieurs, je crois, que cela chauffera cette nuit,[2] — sanoi Kalugin, tultuaan kenraalin luota.
— No? mitä? uloshyökkäyskö? rupesivat kaikki kyselemään.
— En vielä tiedä — saatte itse nähdä, vastasi Kalugin salaperäisesti hymyillen.
— Minun päällikköni on vallinsarvella, täytynee siis minunkin tästä lähteä, — sanoi Praskuhin, sitoen miekan vyölleen.
Kukaan ei vastannut; hänen kai piti itse tietää, mennäkö vai olla menemättä.
Praskuhin ja Neferdov nousivat lähteäkseen kukin määräpaikalleen: "Jääkää hyvästi, hyvät herrat! Näkemiin, hyvät herrat! Vielä tänä yönä tavataan!" huusi Kalugin ikkunasta, kun Praskuhin ja Neferdov kumartuneina kasakansatulassaan nelistivät ohitse. Kasakkahevosten kavionkapse hiljeni pian pimeällä kadulla.
— Non, dites moi, est-ce qu'il y aura veritablement quelque chose cette nuit,[3] sanoi Galjtsin, venyen Kaluginin kanssa ikkunalla ja katsellen pommeja, jotka kohosivat ilmaan vallinsarvien yläpuolella.
— Sinulle voin sen kertoa, näetkös… olethan ollut vallinsarvilla? (Galjtsin nyökkäsi myöntävästi, vaikka oli ollut vain yhden kerran neljännellä vallinsarvella.) — Vastapäätä meidän lunettiamme oli saartokaivanto, — ja Kalugin, joka mielestään oli sota-asioihin hyvin perehtynyt, vaikkei ollutkaan mikään erikoistuntija, rupesi hieman sekavasti ja linnotustieteellisiä termejä sotkien kertomaan meikäläisten ja vihollisten varustustöistä ja aiotun taistelun suunnitelmasta.
— Vaan nyt ruvetaan ampua paukuttelemaan tykkikaivantojen seutuvilla. Ohoo, onkohan se meidän vai sen? nyt räjähti, — huudahtivat he venyen ikkunalla, ja katsellen tulijuovia, joita ilmassa risteilevät pommit piirtelivät, laukausten leimauksia, jotka tuokioksi valaisivat tummansinisen taivaan, ja valkeita savutupruja, sekä kuunnellen kiihtymistään kiihtyvää ammuntaa.
— Quel charmant coup d'oeil![4] eikö totta? — virkkoi Kalugin, kohdistaen vieraansa huomion tähän todellakin kauniiseen näytelmään. — Näetkös välistä ei erota tähtiä pommeista.
— Niin, minä luulinkin tuota tuolla tähdeksi, vaan nyt se putosi… kas! ja räjähti. Entäs tuo suuri tähti — mikä sen nimi onkaan? sekin on ihan kuin pommi.
— Näetkös, minä olen jo niin tottunut noihin pommeihin, että varmaan näen tästälähin Venäjän tähtikirkkaina öinä vain paljaita pommeja taivaalla; niin siihen tottuu.
— Vaan eiköhän minun sentään pitäisi mennä tähän hyökkäykseen? — virkkoi ruhtinas Galjtsin hetkisen vaitiolon jälkeen.
— Elä toki, veliseni, sellaista ajattele; enkä minä sinua vielä päästäkään, — vastasi Kalugin. — Kylläpähän kerkiät, veliseni!
— Oikein tottako? Sinä ajattelet siis, ettei minun tarvitse mennä, niinkö…
Samassa rupesi siltä suunnalta, mihin nämä herrat katselivat, tykin jyminän ohella kuulumaan hirmuista kiväärin pauketta, ja tuhansia pikku tulia leimahteli yhtä mittaa pitkin koko linjaa.
Kas vain, nyt se vasta tosi tulee…! sanoi Kalugin.
— Tuota kiväärin rätinää minä en voi kuunnella kylmäverisesti: se ihan tunkee sieluun. Nyt hurraavat! — lisäsi hän, kuunnellen kaukaista jatkuvaa tuhanten äänten pauhinaa: "a—a—aa", joka vyöryi hänen kuuluviinsa vallinsarvelta.
— Ketkä hurraavat? hekö vai meikäläiset?
— En tiedä; mutta käsikahakkaan on jo ruvettu, koska ammunta on tauonnut.
Samassa ajaa karahutti eräs upseeri kasakka mukanaan pihalle ja hyppäsi ikkunan alla hevosen selästä.
— Mistä?
— Vallinsarvelta. Kenraalia tarvitaan.
— Tulkaa. No mitä?
— Ryntäsivät tykkikaivantoihin… valtasivat… Ranskalaiset toivat suunnattomia varajoukkoja… hyökkäsivät meidän kimppuumme… meitä oli vain kaksi pataljoonaa, — puhui hengästyneenä sama upseeri, joka oli käynyt illalla, ja vaikka töin tuskin sai hengitetyksi astui kuitenkin aivan tyynesti ovelle.
— Mitä, peräydyittekö? — kysyi Galjtsin.
— Emme, — vastasi upseeri vihaisesti: — Parahiksi saapui pataljoona lisää — hyökkäys torjuttiin; mutta rykmentin päällikkö ja monta upseeria kaatui, olen saanut käskyn pyytää lisäväkeä…
Näin sanoen hän meni Kaluginin kanssa kenraalin luo, jonne me emme häntä kumminkaan seuraa.
Viiden minuutin kuluttua istui Kalugin jo kasakkahevosensa selässä taaskin tuolla erityisellä puolikasakkamaisella tavalla, jota kuten olen huomauttanut, kaikki ajutantit pitävät jostain syystä erityisen miellyttävänä, ja ratsasti hiljaista ravia vallinsarvelle, viemään perille muutamia käskyjä ja odottamaan tietoja taistelun lopullisesta tuloksesta; mutta ruhtinas Galjtsin, ollen tuollaisessa painostavassa mielenkuohussa, jonka lähellä riehuva taistelu tavallisesti synnyttää sivultakatsojassa, lähti kadulle ja rupesi ilman mitään päämäärää astumaan edestakaisin.