VI.
Sotamiehet kantoivat paareilla ja taluttivat kainalosta haavottuneita. Kadulla oli pilkko pimeä, vain siellä täällä näkyi valoa sairaalan ikkunoista tai yötä istuvien upseerien huoneesta. Vallinsarvilla vyöryi sama tykinjyske ja kiväärinpauke, ja samat tulet leimahtelivat tummalla taivaalla. Tuontuostakin kuului kavionkapsetta, kun lähetit ratsain karahuttivat ohitse, haavottuneen voihkaus, paarin kantajien askeleita ja puhetta ja pelästyneiden naisten puheensorinaa, jotka olivat tulleet portaille katselemaan ammuntaa.
Viime mainittujen joukossa oli myöskin tuttavamme Nikita ja vanha matruusin eukko, jotka jo olivat sopineet keskenään, sekä akan kymmenvuotias tytär. "Herra Jumala, Pyhä Jumalan Äiti!" puhui itsekseen huokaillen akka katsellen pommeja, jotka kuin tulipallot lentelivät puolelta toiselle: "— noita hirmuja, voi noita hirmuja! Y—hy—hyy! Ei ollut tällaista ensimmäisessäkään pommituksessa. Kas missä halkesi kirottu, ihan meidän talomme päällä esikaupungissa."
— Ei, kauempana se oli, Arinka-tädin puutarhaan ne kaikki putoilevat, — sanoi tyttö.
— Ja missä, missä on nyt minun isäntäni? — puhua leperteli Nikita, vielä hieman humalassa. — Kuinka ma rakastan sitä mun herraani, en mä itsekään tiedä, — niin rakastan; että jos jumalattomat hänet nyt tappavat, josta Herra varjele, niin uskotteko muori kulta, sitten en tiedä, mitä mä itselleni teen, Jumal'avita. Sellainen on herra, että kyllä täytyy mun sanoa! Vaihtaisko häntä noihin, jotka tuolla pelaavat korttia? Nekös sitten, pthyi! Niinpä niin, kyllä täytyy mun sanoa! lopetti Nikita osottaen herransa valaistua kamaria, missä alikapteenin poissaollessa junkkari Zhvadtshevskij piti kekkerejä saamansa kunniamerkin johdosta vierailleen: aliluutnantti Ugrovitshille ja aliluutnantti Nepshisetskille, jolla oli nuhaa ja kasvot turvoksissa…
— Kas tähtiä, tähtiä, kuinka ne putoilevat! — keskeytti Nikitan sanoja seuranneen vaitiolon tyttö, katsellen taivaalle: — tuolla, tuolla taas putosi yksi. Mitä varten ne noin, äiti?
Ihan mökkini raunioiksi ampuvat, — sanoi akka huoaten ja vastaamatta tytön kysymykseen.
— Ja kun me sedän kanssa kävimme siellä tänään, äiti, — jatkoi laulavalla äänellä puheliaaksi käynyt tyttö — niin suu-uuri lojui ihan kaapinvieressä; näkyi kuinka se oli puhkaissut eteisen seinän ja lentänyt sitten kamariin… suuri sellainen, ettei jaksanut nostaakaan.
— Kellä oli mies ja rahaa, muutti — sanoi akka — tuon viimeisenkin tuparähjän raunioiksi hajottivat. Kas kas kuinka ampuu murhamies, Herra Jumala, Herra Jumala!
— Ja juuri kun meidän piti lähteä, niin yksi pommi le—entää ja ha—alkee ja viskaa maata y—ympäri ja siltä siltä oli ettei yksi sirpale osunut minuun ja setään.