VII.
Yhä enemmän haavottuneita sekä paareilla että kävellen toinen toistaan tukien ja puhellen kovalla äänellä keskenään, kulki ruhtinas Galjtsinin ohitse.
— Kun ne loikkasivat vallille, veliveikkoset, — puhui bassoäänellä eräs pitkä sotamies, jolla oli kaksi kivääriä olalla: — kun loikkasivat ja kirkuivat: "Allah, Allah",[5] niin ihan toinen toistensa niskaan kapusivat. Kun tapat yhden, niin toinen sijaan kiipeää — minkäs teet. Oli kuin muurahaisia… Vaan kun hän oli kerinnyt näin pitkälle, niin Galjtsin keskeytti:
— Tuletko vallinsarvelta?
— Tulen, teidän jalosukuisuutenne!
— No kuinkas kävi? Kerro.
— Kuinkako kävi? Tulivat, teidän jalosukuisuutenne, voimalla, kiipesivät vallille, ja siinä se sitten oli. Kerrassaan voittivat meidät, teidän jalosukuisuutenne.
— Kuinka, voittivat? Vaan torjuittehan ne toki takaisin?
— Mitenkäs siinä torjui, kun se koko voimallaan tuli: tappoivat kaikki meikäläiset, eikä apua anneta.
Sotamies erehtyi, sillä saartokaivanto jäi meille, mutta kummallinen seikka on ja sen saattaa jokainen panna merkille: haavottunut sotamies pitää aina taistelua menetettynä ja kauhean verisenä.
Kuinkas minulle sitten on kerrottu, että ne torjuttiin? — sanoi Galjtsin ärtyisesti — ehkä ne torjuttiin senjälkeen kun olit lähtenyt pois? Kauvanko on siitä kun läksit?
— Tuokion aikaa, teidän jalosukuisuutenne! — vastasi sotamies: — tuskinpa vain niin kävi, saartokaivanto jäi sille, kerrassaan voitti.
— No eikös teitä hävetä, kun heititte saartokaivannon? Sehän on hirmuista! — sanoi Galjtsin, kiukustuneena sellaisesta välinpitämättömyydestä.
— Minkäs teit, kun se voimalla! — murahti sotamies.
— Niin teidän jalosukuisuutenne, — puuttui tällöin puheeseen eräs sotamies paareilta, jotka juuri saapuivat heidän rinnalleen: — täytyihän pakosta heittää kun tappoivat melkein kaikki. Olisipa meillä ollut väkeä, niin emme vainkaan olisi heittäneet mistään hinnasta. Mutta minkäs teit? Pistin juuri yhtä hengiltä, niin samassa kun iskee minua… o-ooh, keveämmin, pojat, tasaisemmin, tasaisemmin kävelkää… o-o-oo — voihki haavottunut.
— Näyttääpä tosiaankin siltä kuin liian paljon palaisi väkeä — virkkoi Galjtsin, pysäyttäen taas saman pitkän sotamiehen, joka kantoi kahta kivääriä. — Mitä varten sinä tulet? Hei, pysähdy!
Sotamies pysähtyi ja otti vasemmalla kädellä lakin päästään.
— Mihin menet ja mitä varten? — huusi Galjtsin ankarasti. — Lur…
Vaan tällöin tultuaan aivan sotamiehen viereen hän huomasi, ettei kättä näkynyt oikeanpuolisen rinnusliepeen alta ja että hiha oli veressä kyynäspäätä myöten.
— Haavottunut, teidän jalosukuisuutenne!
— Miten haavottunut?
— Tuohon noin, kiväärinkuula se lie ollut, — virkkoi sotamies, näyttäen kättään: — vaan tätä täällä en tiedä mikä se pään löi puhki — ja taivuttaen päätään hän näytti verentakelluttamaa tukkaansa niskassa.
— Ja kenen on tuo toinen kivääri?
— Ranskalaisten tussari, teidän jalosukuisuutenne! Otin sen. Enkä olisi sieltä lähtenytkään, ellei tätä sotamiestä olisi täytynyt lähteä taluttamaan, muuten olisi kaatunut, kukaties, — lisäsi hän, osottaen sotamiestä, joka kulki vähän matkaa edellä nojautuen kivääriin ja vaivaloisesti laahaten ja nostaen vasenta jalkaansa.
Ruhtinas Galjtsinia rupesi aiheeton epäluulonsa äkkiä kauheasti hävettämään. Hän tunsi punastuvansa, kääntyi poispäin ja kyselemättä sen enempää haavottuneilta ja luomatta heihin enää silmäystäkään lähti sitomispaikalle.
Töin tuskin päästen portailla tunkeutumaan jalan kulkevien, haavottuneiden sekä paarinkantajain välitse, jotka toivat haavottuneita ja veivät pois kuolleita, Galjtsin astui ensimmäiseen huoneeseen, katsahti ympärilleen ja samassa ehdottomasti kääntyi takaisin ja juoksi kadulle: se oli liian hirmuista.