XI.
Tykkien jyske jatkui entisellä voimallaan, mutta Katariinan katu, jota pitkin Volodja vaiteliaan Nikolajevin seuraamana kulki, oli autio ja hiljainen. Pimeässä häämötti vain leveä katu, suuret talot valkeine, monin paikoin luhistuneine seinineen ja kivinen katukäytävä, jota hän kulki; silloin tällöin tuli vastaan sotamiehiä ja upseereja. Tullessaan amiraliteettitalon vasemmalle puolelle, hän näki kirkkaan muurin takana palavan tulen valossa pitkin katuviertä istutetut akaasiat vihreine tukineen ja surkastuneine, pölyisine lehtineen. Hän kuuli selvään omat sekä takanaan kulkevan raskaasti hengittävän Nikolajevin askeleet. Hän ei ajatellut mitään: sievä laupeudensisar, Martsovin jalka sukassa liikkuville varpaineen, pimeä, pommit ja kuoleman eri muodot risteilivät sekavina hänen mielikuvituksessaan. Koko hänen nuorta herkkää sieluaan painoi ja ahdisti yksinäisyyden tunto ja yleinen välinpitämättömyys vaaranalaisesta kohtalosta. "Kaadun, saan kitua, kärsiä, eikä kukaan minua itke!" Ja kaikki tuo sen tarmokkaan ja uhrautuvan sankarielämän sijaan, josta hän oli niin ilmielävästi uneksinut. Pommit räjähtivät ja viuhuivat yhä lähempänä, Nikolajev huokasi yhä useammin, keskeyttämättä äänettömyyttä. Kuljettuaan Korabeljnajaan vievän sillan yli, hän näki kuinka jokin vinhuen lensi aivan hänen lähellään merenlahteen, sekunniksi valaisi purppuranpunaisella hohteella orvokinsiniset laineet, katosi ja vettä roiskien kohosi taas näkyviin.
— Kas kun ei sammunut! — sanoi Nikolajev käheästi.
— Niin — vastasi Volodja tahtomattaan omituisen ohuella, surkealla äänellä, joka häntä itseään hämmästytti.
He kohtasivat paareilla lepääviä haavottuneita ja taas rykmentin vallikoppakuormia; Korabeljnajassa tuli eräs rykmentti vastaan; ratsumiehiä ajoi heidän ohitseen. Jokunen niistä oli kasakkaupseeri. Hän ratsasti täyttä karkua, mutta pysähytti Volodjan nähtyään hevosensa hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti kasvoihin, kääntyi ja ajaa karahutti tiehensä lyöden hevostaan ruoskalla. "Yksin, yksin; kaikille on aivan yhdentekevä, onko minua olemassa vai eikö", ajatteli nuorukainen, ja häntä halutti todenteolla itkeä.
Noustuaan mäelle korkean valkean muurin ohi hän tuli kadulle, jonka varrella oli rikkiammuttuja, pieniä hökkeleitä, joita pommit lakkaamatta valaisivat. Juopunut, repaleisiin puettu nainen, joka tuli eräästä sivuportista merimiehen seurassa, törmäsi häntä vastaan.
— Niinpä, jos hän on kunnon mies — mutisi akka, — pardon, teidän jalosukuisuutenne upseeri.
Poikaparan sydäntä rupesi yhä enemmän ahdistamaan; mustalla taivaanrannalla välähtelivät salamat yhä taajemmin ja taajemmin ja yhä useammin viuhuivat ja räjähtelivät pommit hänen ympärillään. Nikolajev huokasi ja alkoi puhua Volodjan mielestä pelästyneen hiljaisella äänellä.
— Kylläpä olikin kiire lähtemään. Lähteä vain piti ja lähteä.
Mokomaankin paikkaan vielä kiire.
— No mitäs sitten, kun veli oli jo terve, — vastasi Volodja, toivoen keskustelun edes karkottavan tuon kauhean tunteen, joka hänet oli vallannut.
— Terve! Millaista se terveys on, kun on ihan kipeä! Senkin, joka on vallan terve, on paljon parempi maata sairashuoneessa tällaisina aikoina. Kovinkohan on täällä lysti? Jalka tai käsi murskaksi, ei muuta! Pian se onnettomuus sattuu! Eihän meillä täällä kaupungissa sellaista ole kuin vallinsarvella, vaan kylläpä on täälläkin hirmua. Ennenkuin uskallat vallinsarvelle mennä — saat lukea kaikki rukoukset. Katsoppas petoa kun aivan vierestä lentää paukahti — lisäsi hän, kääntäen Volodjan huomion lähellä surisevaan pommin pirstaleeseen. — Sellaista se on, — jatkoi Nikolajev — on käsketty saattamaan teidän jalosukuisuutenne. Meidän asiamme on tietenkin totella käskyä: mitä käsketään se pitää tehdä; vaan nyt jäivät ajopelit sen muutaman sotamiehen huostaan ja myttykin on sitomatta… Mene sinne, mene tänne; mutta jos omaisuudesta hukkuu jotain, niin Nikolajev saa siitä vastata.
Kuljettuaan vielä muutaman askeleen he tulivat torille. Nikolajev oli ääneti ja huokaili.
— Kas tuolla on teidän tykistönne, teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän äkkiä: — kysykää vahtisotamieheltä, hän neuvoo.
Ja kun Volodja oli kulkenut muutaman askeleen, ei hän enää kuullut takanaan Nikolajevin huokauksia.
Hän tunsi äkkiä olevansa kokonaan lopullisesti yksin. Tämä yksinäisyyden tunto, kuoleman uhka silmäin edessä, kuten hänestä tuntui, painoi raskaana, kylmänä kivenä hänen sydäntään. Hän pysähtyi keskelle toria, katseli ympärilleen huomaisiko häntä kukaan, tarttui päähänsä ja puhui ja ajatteli kauhulla: "Hyvä Jumala, olenkohan todellakin pelkuri, viheliäinen, kurja pelkuri… tällaistako onkin kuolema isänmaan, tsaarin puolesta, josta vielä äsken niin suurella nautinnolla uneksin. Ei, minä olen onneton, kurja olento." Ja todellinen epätoivon tunne sydämessään ja vapautuneena äskeisestä lumouksestaan, Volodja kysyi vahtisotamieheltä patterin päällikön asuntoa ja lähti menemään osotettuun suuntaan.