X.
Kun he astuivat ensimäiseen huoneeseen, jossa ylt'ympäri sijotetuilla telttavuoteilla makasi haavottuneita, ja joka oli täynnä kamalan inhottavaa sairaalan löyhkää, tuli heitä vastaan kaksi laupeudensisarta.
Toinen naisista, joka oli noin viisikymmen-vuotias, mustasilmäinen ja ankarannäköinen, kantoi sylissään siteitä ja liinannukkaa ja antoi käskyjä perässään tulevalle nuorelle pojalle, välskärille. Toinen oli hyvin sievä, parinkymmenen vuoden ikäinen vaaleatukkainen tyttö, jonka kalpeat, vienot kasvot katselivat niin herttaisen avuttomasti valkean päähineen alta. Kädet esiliinan taskuissa hän kulki vanhemman rinnalla ja näytti ikäänkuin pelkäävän, että toinen hänet jättäisi.
Kozeljtsov kääntyi heidän puoleensa kysyen, tiesivätkö he missä
Martsov on, jonka jalka eilen oli ruhjoutunut.
— Hän on kai P:n rykmentistä? kysyi vanhempi. — Onko hän teidän sukulaisenne?
— Ei, vaan toverini.
— Saattakaa te heitä, — sanoi hän nuorelle sisarelle ranskaksi: — tänne näin — ja astui itse välskärin kanssa haavottuneen luo.
— Mennään… mitä sinä katselet! — sanoi Kozeljtsov Volodjalle, joka kohotetuin kulmin, kärsivä ilme kasvoilla, tuijotti haavottuneihin, voimatta irrottaa heistä katsettaan. — Mennään.
Volodja lähti veljensä mukana, mutta katseli yhä ympärilleen ja toisti lakkaamatta:
— Voi hyvä Jumala! Voi hyvä Jumala!
— Hän ei varmaankaan ole kauan ollut täällä, — virkkoi sisar Kozeljtsoville, osottaen Volodjaa, joka voihkien ja huokaillen astui heidän perässään pitkin käytävää.
— Vastikään on tullut.
Sievä sisar katsahti Volodjaan ja rupesi äkkiä itkemään. "Hyvä Jumala, hyvä Jumala! milloin tämä kaikki loppuu!" sanoi hän epätoivoisella äänellä. He tulivat upseerien telttaan. Martsov makasi selällään, kyynäspäitä myöten paljaat suoniset käsivarret päänsä alla, ja hänen keltaisilla kasvoillaan oli sellainen ilme kuin sillä joka hammasta purren koettaa tukahuttaa tuskan huutonsa. Terve jalka pistihe näkyviin peitteen alta, ja vaikka sukka oli jalassa, niin näkyi kuinka varpaat suonenvedon tapaisesti vavahtelivat.
— No, miten on laitanne? — kysyi sisar, kohottaen ohuilla, hennoilla käsillään — sormessa Volodja huomasi kultasormuksen — hänen hieman kaljua päätään, ja korjasi vuodetta. — Toverinne tulivat teitä tervehtimään.
— Tuskia on tietysti — sanoi hän kiukkuisesti. — Antaa olla, nyt on hyvä, — varpaat sukassa liikkuivat entistä nopeammin. — Päivää! Mikä on nimenne? Suokaa anteeksi… — virkkoi hän Kozeljtsoville. — Ah, niin! anteeksi! täällä kaikki unohtuu, — sanoi hän, kun tämä oli sanonut nimensä. — Mehän olemme asuneet yhdessä, — lisäsi hän, vähääkään ilostumatta ja katseli kysyvästi Volodjaa.
— Tämä on veljeni, on juuri tullut Pietarista.
— Hm! No nythän minäkin olen palvellut itselleni täyden eläkkeen — sanoi hän, otsa rypyssä. — Voi, kuinka tuskallista!… Parempi olisi, että loppu tulisi mitä pikimmin.
Hän tempasi jalkansa koukkuun ja yhä nopeammin liikuttaen varpaitaan peitti kasvonsa käsillään.
— Hänet täytyy jättää rauhaan, — kuiskasi sisar kyynelsilmin: — hänen tilansa on hyvin huono.
Jo Severnajassa veljekset olivat päättäneet mennä viidennelle vallinsarvelle; mutta lähdettyään Nikolajevin patterilta he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, etteivät antaudu turhanpäiten vaaraan, vaan virkkamatta mitään toisilleen, päättivät mennä kumpikin taholleen.
— En tiedä mutta osaatko sinne, Volodja, — sanoi vanhempi. — Vaan voihan Nikolajev saattaa sinut Korabeljnajaan, minä menen yksin ja tulen huomenna luoksesi.
Muuta ei puhuttu tällä veljesten viimeisellä hyvästijättöhetkellä.