IX.
Olematta oikeastaan alakuloinen Volodja tunsi kuitenkin ikäänkuin ahdistavaa mielenraskautta ajaessaan yön jo tullen suurelle merenlahden yli vievälle sillalle. Kaikki mitä hän oli saanut nähdä ja kuulla oli niin erilaista verrattuna entisiin vielä tuoreessa muistossa oleviin vaikutelmiin: suuri valoisa tutkintosali parkettilattioineen, toverien nauru ja iloiset reippaat äänet, uusi univormu, rakastettu tsaari, jota hän seitsemän vuoden kuluessa oli tottunut näkemään ja joka hyvästellessä kyyneleet silmissä oli kutsunut heitä lapsikseen — kaikki tuo, mitä hän oli nähnyt, oli aivan toista kuin hänen kauniit, rusohohteiset, ylevät unelmansa.
— Kas niin, nyt ollaan perillä! — sanoi vanhempi veli, hypäten rattailta heidän saapuessaan Mihailovin patterille. — Jos meidät lasketaan sillan yli, lähdemme heti Nikolajevin kasarmeille! Sinä jäät sinne aamuun asti, mutta minä menen rykmenttiini — tiedustelen, missä on sinun patterisi, ja huomenna tulen sinua noutamaan.
— Miksi niin? mennään mieluummin yhdessä, — sanoi Volodja. —
Lähden kanssasi vallinsarvelle. Onhan se yhdentekevä: täytyy tottua.
Jos sinä menet, voin minäkin lähteä.
— On parempi, ettet mene.
— Ei, sallithan: saan ainakin tietää kuinka…
— Minun neuvoni on, ettet mene, vaan tee kuten tahdot…
Taivas oli pilvetön, mutta tumma. Tähdet ja lakkaamatta lentelevien pommien ja laukausten tulet loistivat kirkkaasti synkässä yössä. Patterin suuret valkeat rakennukset ja sillan pää häämöttivät pimeästä. Jokaikinen silmänräpäys tärähyttivät ilmaa tykin laukaukset ja räjähdykset, nopeasti seuraten toinen toistaan tai yhtaikaa, yhä voimakkaammin ja säännöllisemmin jymähtäen. Keskellä tätä jyrinää kuului ikäänkuin säestyksenä merenlahden kumea ärjyntä. Tuuli puhalsi mereltä, tuoden raakaa ilmaa tullessaan. Veljekset tulivat sillalle. Joku nostoväkeen kuuluva sotamies kolahutti heitä kömpelösti kiväärillä käteen ja huusi:
— Kuka siellä?
— Sotamies.
— On kielletty päästämästä!
— Kuinka niin? meidän täytyy päästä.
— Kysykää upseerilta.
Upseeri, joka torkkui ankkurilla istuen, nousi ylös ja käski päästää menemään.
— Sinne pääsee, vaan takaisin ei. Mihin tuppaatte kaikki yhtaikaa! — huusi hän tarkottaen rykmentin korkeita vallikoppakuormia, joita ahtautui sillalle.
Päästyään ensimäiselle ponttoonille veljekset kohtasivat sotamiehiä, jotka kovalla äänellä puhellen tulivat sieltä.
— Kun hän vain saa varusrahat, niin on hänellä kyllä selvät tilit — se on varma.
— Hei pojat — sanoi toinen ääni: — kun pääset Severnajan puolelle, niin siellä taas maailma valkenee, Jumal'auta; toinen elämä kerrassaan.
— Puhut joutavia! — sanoi edellinen: — joku päivä sitten lensi tuohon pommi, kirottu: kahdelta matruusilta ruhjoi jalat, niin että…
Veljekset menivät ensimäisen ponttoonin yli, ja pysähtyivät kuormarattaiden ohi menoa odottamaan toiselle ponttoonille, joka paikkapaikoin oli veden alla. Tuuli, joka kentällä oli tuntunut heikolta, oli täällä kova ja puuskainen; silta keinui, ja tukkeja vastaan jyskien ja ankkureita ja köysiä repien huuhtoivat laineet siltalautoja. Oikealla kohisi synkän uhkaavana yhä musteneva meri, jonka ääretön tasainen musta viiva erotti tähtikirkkaasta sinisen harmaasta taivaanrannasta; jossain kaukana loistivat vihollislaivaston tulet; vasemmalla häämötti meikäläisen sotalaivan hämärät ääriviivat, aaltojen loiskiessa sen laitoja vasten; näkyi höyrylaiva, joka täyttä vauhtia ja jyskien tuli Severnajasta päin. Laivan vieressä räjähtävä pommi valaisi hetkeksi korkealle pinottuja vallikoppia kannella, komentosillalla seisovaa kahta miestä ja laivan halkomia vihertäviä laineita, jotka valkeana vaahtona murtuivat keulaa vasten. Sillan reunalla istui jalat vedessä eräs mies paitasillaan ja korjasi ponttoonia. Edessäpäin, Sevastopolin yläpuolella, kiitivät yhä samat tulet ja yhä kovemmin ja kovemmin jymisten kuuluivat nuo kauhistavat äänet. Merestä syöksyvä aalto huuhtoi sillan oikeata puolta ja kasteli Volodjan jalat; kaksi sotamiestä, jalat loiskuen vedessä, kulki heidän ohitsensa. Äkkiä kuului pamaus, jokin valaisi sillan edestäpäin, sillalla kulkevat kuormarattaat ratsumiehineen, ja pommin pirstaleet putosivat vaahtoa pärskähyttäen vinkuen veteen.
— Kas, Mihail Semenitsh! sanoi ratsumies, pysäyttäen hevosensa vanhemman Kozeljtsovin eteen: — no, oletteko jo ihan toipunut?
— Kuten näette. Minne teillä on matka?
— Severnajaan, hakemaan patrooneja: olen nyt, nähkääs, rykmentin ajutantti… odotamme rynnäkköä joka hetki.
— Mutta missä Martsov on?
— Eilen jalka ruhjoutui… kaupungissa, omassa huoneessaan nukkui…
Kuinka, tunnetteko hänet?
— Onko totta, että rykmenttini on viidennellä?
— On, tuli M:n rykmentin sijaan. Poiketkaa sitomispaikalle: siellä on meikäläisiä — neuvovat kyllä teitä.
— No entäs asuntoni Morskajalla, onko se vielä pystyssä?
— Voi miekkonen! pommit ovat sen jo aikaa sitten hajottaneet. Ette tunne enää Sevastopolia: naisia ei sieluakaan, ei ravintoloita, ei musiikkia; eilen lähti viimeinen saattue. Kauhean ikäväksi on nyt käynyt… Hyvästi!
Ja upseeri lähti ravia ajaen edelleen.
Volodjan valtasi äkkiä hirveä pelko: hän kuvitteli, että tykinkuula tai pommin pirstale nyt heti lentää ja iskee häntä suoraan päähän. Tuntui kuin synkkä pimeys ja kaikki nuo äänet, varsinkin aaltojen äkeä loiskina olisi sanonut hänelle, ettei hänen pidä mennä edemmäs, ettei häntä täällä odota mikään hyvä, että hänen jalkansa eivät koskaan enää tallaa maata tuolla puolen merenlahden — että hänen pitää kääntyä heti takaisin ja juosta minkä jaksaa jonnekin, kauas pois tästä kauheasta kuoleman paikasta. "Mutta lienee jo myöhäistä kääntyä takaisin, kohtaloni on jo ratkaistu", ajatteli hän, säikähtyen, osaksi tästä ajatuksesta, osaksi siitä, että vesi tunki saappaisiin ja kastoi hänen jalkansa.
Volodja huokasi syvään ja siirtyi hieman veljensä luota.
"Hyvä Jumala! kaadunkohan minä — minä? Hyvä Jumala, armahda minua!" sanoi hän kuiskaten ja teki ristinmerkin.
— No, mennään, Volodja! — sanoi vanhempi veli, kun kuormarattaat olivat ajaneet sillalle. — Näitkö pommin?
Sillalla veljekset kohtasivat rattaita, joissa oli haavottuneita ja vallikoppia sekä huonekalukuorman, jota ajoi nainen. Toisella puolella ei kukaan heitä pidättänyt.
Vaistomaisesti seuraten Nikolajevin patterin muuria ja ääneti kuunnellen päittensä päällä räjähteleviä pommeja ja putoilevien pirstaleiden viuhinaa, veljekset tulivat vihdoin sille paikalle patteria, missä oli pyhimyksen kuva. Täällä he saivat tietää, että viides, kevyt patteri, johon Volodja oli määrätty, oli Korabeljnajassa, ja päättivät vaarasta huolimatta yhdessä mennä yöksi vanhemman veljen asuntoon viidennelle vallinsarvelle ja sieltä huomenna patterille. Käännyttyään erääseen käytävään ja harpattuaan pitkin patterin muuria loikovien sotamiesten yli, he tulivat vihdoin sitomispaikalle.