VIII.
— Eiköhän tuo jo ole Sevastopoli? — kysyi nuorempi veli, kun he olivat päässeet mäen päälle.
Ja heidän eteensä aukeni meren lahti laivanmastoineen, meri kaukana siintävine vihollislaivastoineen, valkeat rantapatterit, kasarmit, vesijohdot, laivatelakat ja kaupungin rakennukset ja valkeat, sinipunervat savupilvet, jotka lakkaamatta kohoilivat keltaisilta, kaupunkia ympäröiviltä vuorilta auringon kultaisissa säteissä, joka kirkkaana kuvastuen laski tumman meren etäisyyteen.
Volodja katseli pelottomasti tätä kauhun paikkaa, jota hän oli niin paljon ajatellut; hän tunsi päinvastoin esteettistä nautintoa ja sankarillista itsetyytyväisyyttä ajatellessaan, että hänkin jo puolen tunnin perästä saa olla siellä, ja koko hänen huomionsa oli keskittynyt tuohon todellakin lumoavan omituiseen tauluun aina siihen asti kuin he saapuivat Severnajaan hänen veljensä rykmentin kuormastolle, missä heidän oli otettava selkoa rykmentin ja patterin asemapaikoista.
Kuormastoa johtava upseeri asui teltassa lähellä niin kutsuttua uutta kaupunkia, jonka matruusien perheille rakennetut lautavajat muodostivat. Teltta oli yhdistetty vihreistä, vielä hieman tuoreista tammenoksista rakennettuun suurenpuoleiseen lehtimajaan.
Veljekset tapasivat upseerin keltaisen likainen paita yllä laskemassa isolle helmitaululle suunnattoman suurta pankkisetelitukkua likaisen pöydän ääressä, jolla oli lasillinen kylmää teetä ja tarjotin, missä oli viinaa ja hiukkasen kuivaa kaviaaria ja leipää. Mutta ennenkuin puhumme upseerin ulkonäöstä ja hänen keskustelustaan veljesten kanssa, meidän täytyy luoda silmäys lehtimajan sisustukseen ja tutustua hieman hänen elämäntapoihinsa ja tehtäviinsä. Uusi lehtimaja oli niin suuri, vankasti punottu ja mukavasti rakennettu pienine pöytineen ja turpeesta kyhättyine penkkeineen, että sellaista on tapana rakentaa vain kenraaleille tahi rykmentin komentajille; jotta lehdet eivät pääsisi varisemaan majaan, oli molemmille sivuille ja kattoon ripustettu kolme mattoa, jotka, vaikka näyttivätkin muodottomilta, olivat uusia ja varmaankin kallisarvoisia. Paraimman, amatsoonin kuvalla kirjaillun maton alla olevassa rautasängyssä, jota peitti heleänpunainen silkkipeite, oli likainen, rikkinäinen tyyny ja kissannahkaturkit. Pöydällä oli hopeakehyksinen peili, hopeainen, kovin likainen pääharja, särkynyt luukampa, johon oli tarttunut rasvaisia hiuksia, hopeinen kynttilänjalka, likööripullo kultaisine, punaisine, suunnattoman suurine nimilippuineen, kultakello, johon oli kaiverrettu Pietari I:n kuva, kaksi kultaista kynänvartta, kotelo, jossa oli kapseleja, leivän kuori, hajalleen viskatut vanhat kortit sekä sängyn alla tyhjiä ja täysiä pulloja. Tämän upseerin johdossa oli rykmentin kuormasto ja hevosten muonitus. Yhdessä hänen kanssaan asui hänen hyvä ystävänsä, asioitsija, jonka toimena oli tarpeiden hankinta. Veljesten sisäänastuessa oli tämä nukkumassa teltassa, kuormastoupseerin tehdessä tiliä kruunun rahoista näin ennen kuun loppua. Kuormastoupseeri oli hyvin kaunis ja sotaisa ulkomuodoltaan: tuuheaviiksinen, kookas ja muhkea. Vastenmielistä oli vain kasvojen hikisyys ja pöhöttyneisyys, joka melkein peitti hänen pienet harmaat silmänsä (ikäänkuin hän olisi ollut täynnä portteria) ja tavaton likaisuus, aina ohuesta rasvaisesta tukasta suuriin paljaisiin jalkoihin saakka, jotka olivat pistetyt eräänlaisiin kärpännahkatohveleihin.
— Onpas siinä rahaa! — sanoi Kozeljtsov I:nen tullessaan lehtimajaan samalla kuin hänen silmänsä ahnaasti kiintyivät setelitukkuun: — etteköhän lainaisi minulle noista puolia, Vasilij Mihailitsh!
Kuormastoupseeri käännähti nähtyään vieraat ja kooten rahat tervehti nousematta istualtaan.
— Jospa olisivat omiani! Kruunun ne ovat, hyvä herra… Vaan kuka teillä on mukananne? — kysyi hän pannen rahat lippaaseen, joka oli hänen vieressään ja katsahtaen Volodjaan.
— Se on veljeni, tulee suoraan upseerikoulusta. Poikkesimme teiltä tiedustelemaan missä rykmentti on.
— Istukaa, hyvät herrat, — sanoi hän nousten, ja kääntämättä huomiota vieraisiin lähti telttaan. — Haluatteko jotain juotavaa, portteria ehkä? — sanoi hän.
— Eipä haittaa, Vasilij Mihailitsh!
Volodja oli hämmästynyt kuormastoupseerin itsetietoisuudesta, hänen huolimattomasta käytöksestään ja siitä kunnioituksesta, jota veli hänelle osotti.
"Nähtävästi tuo on parhaimpia upseereja, jota kaikki kunnioittavat: varmaankin typerä, mutta vieraanvarainen ja urhoollinen", ajatteli hän, istuen ujosti ja arkaillen sohvalle.
— Niin, missähän meidän rykmenttimme on? — kysyi vanhempi veli, korottaen äänensä telttaan kuuluvaksi.
— Mitä?
Hän toisti kysymyksensä.
— Tänään oli Seifert täällä: hän kertoi, että on siirrytty viidennelle vallinsarvelle.
— Todellako?
— Kun kerran sanon, niin on se totta; piru hänen muuten ties. Ei hän paljon piittaa, vaikka laskisi valeitakin. Juotteko portteria? — sanoi kuormastoupseeri yhä teltasta.
— Olkoon menneeksi, juon kyllä, — sanoi Kozeljtsov.
— Entäs te, Osip Ignatjevitsh? — jatkoi teltasta kuuluva ääni, nähtävästi tarkottaen nukkuvaa asioitsijaa.
— Heretkää jo nukkumasta; kello käy viidettä.
— Mitä te minua kiusaatte! en minä nuku, — vastasi laiska, kimeä ääni.
— No, nouskaa ylös: minun on ikävä ilman teitä! Ja kuormastoupseeri tuli takaisin vieraiden luo.
— Anna simferopolilaista portteria! — huusi hän. Palvelija, jonka kasvoilla Volodjan mielestä oli kopea ilme, tuli lehtimajaan ja sysäten hieman Volodjaa otti portteria penkin alta.
Pullo portteria oli jo tyhjennetty ja keskustelu oli jatkunut jotenkin kauan samaan tapaan, kun teltan oviverhot aukenivat ja sieltä astui lyhyenläntä, verevä mies sininen, tupsuilla koristettu yönuttu yllä ja punareunainen kokardilakki päässä. Tullessaan hän punoi mustia viiksiään, ja luoden katseensa mattoon vastasi tuskin huomattavalla olkapään liikkeellä upseerien tervehdykseen.
— Antakaapas minullekin lasillinen! — sanoi hän istuen pöydän ääreen. — Pietaristako tulette, nuori mies? — sanoi hän ystävällisesti puhutellen Volodjaa.
— Niin, ja olen menossa Sevastopoliin.
— Omastako pyynnöstänne?
— Niin.
— Kaikkea sitä päähän pälkähtää, hyvät herrat! minä en ymmärrä! — jatkoi asioitsija. — Minä olisin valmis vaikka jalkaisin lähtemään Pietariin, jos vain laskettaisiin. Kyllänsä saa, Jumal'auta, tästä kirotusta elämästä.
— Miksikä se teistä niin huonoa on? — kysyi vanhempi Kozeljtsov häneltä; — mikäs teidän täällä on eläessä!
Asioitsija katsahti häneen ja kääntyi pois.
— Nämä vaarat, kieltäymykset, kun kaikki puuttuu — jatkoi hän, kääntyen Volodjan puoleen. — Kaikkea sitä päähän pälkähtää, en tosiaankaan ymmärrä teitä, hyvät herrat! Olisi edes jotain hyötyä, niin sitten. Mutta onko hauskaa tulla teidän iällänne yht'äkkiä raajarikoksi koko elämäkseen?
— Toinen palvelee rahojen, toinen kunnian vuoksi! — puuttui vanhempi Kozeljtsov taas puheeseen harmistuneella äänellä.
— Mitä kunniasta, kun ei ole mitään syötävää! — sanoi ylenkatseellisesti nauraen asioitsija kuormastoupseerille, joka tällöin myöskin rupesi nauramaan. — Virittäkääpäs tuo soittamaan "Luciaa": me kuuntelemme, — sanoi hän osottaen soittolaatikkoa: — siitä minä pidän.
— Onko hän kelpo mies, tuo Vasilij Mihailovitsh? — kysyi Volodja veljeltään, kun he hämärissä tulivat lehtimajasta ja lähtivät jatkamaan matkaa Sevastopoliin.
— Ei muuta vikaa kuin että on hirmuisen saita! Mutta asioitsijaa en voi kärsiä, joskus hänet vielä pehmitän.