VII.
Vahvistettuaan itseään Duvankassa parilla ryypyllä, jotka oli ostanut sillalla myyskentelevältä sotamieheltä, Nikolajev nykäisi ohjaksista, rattaat hypähtelivät kivisellä, paikkapaikoin varjoisalla tiellä, joka vei Beljbekin vartta pitkin Sevastopoliin, mutta veljekset, vaikkakin joka hetki ajattelivat toisiaan, istuivat itsepäisesti äänettöminä, jalkojen sattuessa toisiinsa.
"Miksikä hän loukkasi minua — ajatteli nuorempi, — eikö hän olisi voinut olla puhumatta siitä? Ikäänkuin olisi ajatellut, että minä olen varas, ja nytkin vielä näyttää olevan vihoissaan, niin että kyllä maar' ikipäiviksi jäämme eripuraisiksi. Ja kuinka meidän kahden olisi ollut mainio Sevastopolissa! Kaksi veljestä, sovussa keskenään, molemmat taistelevat vihollista vastaan: toinen jo vanhempi, ei kovin sivistynyt, mutta urhoollinen sotilas, ja toinen nuori… myöskin reipas poika… Viikon perästä olisin kaikille voinut todistaa, etten enää ole kovin nuori! Lakkaan punastumasta, kasvot käyvät miehekkäiksi, viikset ovat kyllä pienet, mutta ehtivät jo siihen mennessä melkolailla kasvaa, — ja hän nipisti ylähuulestaan esiinpistävää haiventa. — Ehkä jo tänään pääsemme perille ja heti joudumme taisteluun, veljeni ja minä. Ja hän on varmaan itsepäinen ja hyvin urhoollinen, sellainen, ettei puhu paljon, mutta tekee paremmin kuin muut. Haluaisinpa tietää — jatkoi hän, — tunkeeko hän minut tahallaan aivan rattaiden reunaa vasten. Arvatenkin hän tuntee että minun on epämukava, mutta ei vaan ole huomaavinaan. Tänään tulemme perille, — mietiskeli hän edelleen, likistyneenä rattaiden laitaa vasten ja varoen liikahtamasta, jottei veli huomaisi hänen epämukavaa asentoaan, — ja suoraa päätä vallinsarvelle, minä tykkien luo, veli komppanioineen, yhdessä mennään. Vaan äkkiä karkaavat ranskalaiset kimppuumme. Minä ammun, ammun: tapan aika monta; mutta kuitenkin ne juoksevat suoraan päälleni. En voi enää ampua, eikä minulla ole pelastuksen mahdollisuutta; mutta äkkiä syöksyy veli eteenpäin miekka kädessä, minäkin tartun kivääriin ja yhdessä me sotamiesten kanssa rupeamme juoksemaan. Ranskalaiset juoksevat veljen kimppuun. Juoksen väliin, tapan yhden ranskalaisen, toisenkin ja pelastan veljeni. Saan haavan toiseen käteeni, otan kiväärin toiseen ja yhä juoksen. Luoti tappaa veljeni aivan vieressäni; pysähdyn hetkeksi, katselen häntä surumielin, nousen ja huudan: 'Seuratkaa minua! kostakaamme! Rakastin veljeäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, — sanon, — ja nyt olen kadottanut hänet. Kostakaamme, tuhotkaamme vihollinen tai kuolkaamme kaikki yhdessä!' Kaikki alkavat huutaa, syöksyvät jälkeeni. Siellä on koko ranskalainen sotajoukko meitä vastassa, itse Pelissier'kin. Me surmaamme joka miehen, mutta lopulta tulen toisen kerran haavotetuksi, kolmannen kerran, ja kaadun kuolevana maahan. Silloin kaikki juoksevat luokseni. Gortshakov saapuu ja kysyy mitä tahdon. Sanon, etten tahdo mitään, — kunhan minut vain viedään veljeni luo — että tahdon kuolla hänen kanssaan. Minut kannetaan ja asetetaan veljeni verisen ruumiin viereen. Kohottaudun ja sanon vain: 'te ette osanneet antaa arvoa miehille, jotka todellisesti rakastivat isänmaataan; nyt he molemmat ovat kaatuneet… Jumala teille anteeksi antakoon!' ja kuolen."
Kuka tietää missä määrin nämä unelmat toteutuvat.
— Kuule, oletko koskaan ollut käsikähmässä? — kysyi hän äkkiä veljeltään, kokonaan unohtaen, ettei tahtonut puhua hänen kanssaan.
— En ole, en kertaakaan, — vastasi vanhempi, — meidän rykmentistämme kaatui kaksituhatta miestä, kaikki työssä ollessaan, minäkin tulin haavotetuksi myöskin työssä ollessani. Sota ei ole ollenkaan sellaista kuin sinä kuvittelet, Volodja!
Sana "Volodja" liikutti nuorempaa veljeä: hän halusi selvittää välit veljensä kanssa, joka ei ollenkaan luullut loukanneensa Volodjaa.
— Ethän ole vihainen minulle, Misha? — sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen.
— Mistä?
— Ei mistään, niin… siitä mitä oli… ei mitään.
— En ollenkaan, — vastasi vanhempi, kääntyen häneen päin ja lyöden häntä polveen.
— Suothan minulle anteeksi, Misha, jos olen sinua loukannut.
Ja nuorempi veli kääntyi salatakseen kyyneleet, jotka äkkiä olivat nousseet hänen silmiinsä.