VI.
Puheltuaan kyllikseen ja saatuaan lopulta kokea, että on niin vähän yhteistä, vaikka kumpikin pitää toisesta, olivat veljekset kauan aikaa ääneti.
— Otahan sitten kapineesi, niin lähdetään heti, — virkkoi vanhempi.
Nuorempi punastui äkkiä ja hämmentyi.
— Suoraanko Sevastopoliin mennään? — kysyi hän hetken vaiti oltuaan.
— Niin tietysti. Sinullahan on vähän kapineita, ne pannaan kai kokoon.
— Mainiota! lähdetään heti paikalla, — virkkoi nuorempi huoaten ja meni sisään.
Vaan ovea avaamatta hän pysähtyi eteiseen pää surullisesti painuneena ja rupesi miettimään:
"Heti suoraan Sevastopoliin, pommisateeseen… kauheata! Vaan samantekevä, kerranhan sen kuitenkin olisi täytynyt tapahtua. Nythän on edes veli kanssani…"
Asia oli niin, että vasta nyt, ajatellessaan, että kun hän istuu kärryihin, hän yhtä kyytiä ajaa Sevastopoliin saakka eikä mikään sattuma enää voi tulla väliin, hänen mieleensä kuvastui selvästi vaara, jota hän oli etsinyt, ja pelkkä ajatus, että vaara oli lähellä, sai hänet ymmälle. Koettaen jotenkuten rauhoittua hän meni sisään; vaan kului neljännestunti eikä häntä kuulunut takaisin, niin että veli vihdoin avasi oven kutsuakseen hänet ulos. Nuorempi Kozeljtsov puheli kuin pahaa tehnyt koulupoika jostain upseeri P:n kanssa. Kun veli avasi oven, joutui hän aivan ymmälle.
— Heti, heti tulen! — virkkoi hän, viitaten kädellään veljelle. —
Varrohan siellä hieman, ole hyvä.
Minuutin kuluttua hän todellakin tuli ulos ja astui syvään huoaten veljensä luo.
— Ajatteleppas nyt, kun minä en voikaan lähteä kanssasi, veli, sanoi hän.
— Mitä loruja! Mikset?
— Sanon sinulle koko totuuden, Misha! Ei kellään meistä ole rahaa ja me olemme kaikki velkaa tuolle alikapteenille, jonka tuolla näit. Kovin häpeällistä!
Vanhempi veli rypisti otsaansa eikä pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.
— Paljonko olet velkaa? — kysyi hän tähystellen kulmainsa alta veljeään.
— Paljonko… ei, ei kovin paljon; vaan hävettää kauheasti. Hän on kolmella asemalla maksanut minun edestäni ja sokerikin on ollut aina hänen… niin etten tiedä… ja preferanssiakin olemme pelanneet… minä jäin hänelle vähän velkaa.
— Se on inhottavaa, Volodja! Mitä olisit tehnyt, jos et olisi minua tavannut? — sanoi ankarasti ja veljeensä katsomatta vanhempi.
— Ajattelin veliseni, että kun saan ne muuttorahat Sevastopolissa, niin maksan. Käyhän se päinsä; ja parasta on että tulen hänen kanssaan huomenna.
Vanhempi veli otti kukkaron taskustaan ja kaivoi siitä vähän vapisevin sormin kaksi kymmenen ja yhden kolmen ruplan setelin.
— Tuossa on minun rahani, — sanoi hän. — Paljonko olet velkaa?
Sanoessaan siinä olevan kaikki rahansa Kozeljtsov ei puhunut aivan totta: hänellä oli vielä neljä kultarahaa neulottuna sattuman varalta hihankäänteeseen, vaan niihin hän oli päättänyt olla mistään hinnasta kajoamatta.
Selville kävi, että Kozeljtsov sekä preferanssista että sokerista yhteensä oli velkaa vain kahdeksan ruplaa. Vanhempi veli antoi ne hänelle, huomauttaen ainoastaan, ettei sillä tavalla saa vielä pelata preferanssia, kun ei rahaa ole.
— Millä sinä pelasit?
Nuorempi ei vastannut sanaakaan. Veljen kysymys tuntui hänestä hänen rehellisyytensä epäilemiseltä. Suuttumus omaan itseensä, häpeä teon vuoksi, joka saattoi antaa aihetta sellaisiin epäluuloihin ja loukkaus veljen puolelta, josta hän niin paljon piti, synnyttivät herkkätunteisessa mielessä niin kiihkeän tuskallisen tunteen, ettei hän mitään vastannut. Tuntien, ettei voinut pidättää nyyhkytystä, joka nousi kurkkuun, hän katsomatta otti rahat ja meni toveriensa luo.