V.

— Kuka on tilannut juurikassoppaa? — toitotti jotakuinkin likainen emäntä, pyylevä, nelisenkymmenvuotias nainen, astuen huoneeseen liemimaljaa kantaen.

Puhelu taukosi samassa ja kaikkien huoneessa ohjain silmät kääntyivät ravintolanemäntään. Muuan upseeri iski vielä silmääkin toiselle.

— Ah, sitä on Kozeljtsov pyytänyt, — virkkoi nuo upseeri: — täytyy hänet herättää. Nousehan päivälliselle, sanoi hän mennen sohvalla nukkujan luo ja tyrkkäsi tätä olkapäähän.

Seitsentoistavuotias, iloinen mustasilmäinen ja punaposkinen nuorukainen hypähti reippaasti sohvalta ja silmiään hieroen pysähtyi keskelle lattiaa.

— Ai, suokaa anteeksi, olkaa niin hyvä, — sanoi hän tohtorille, jota ylösnoustessaan oli tyrkännyt.

Luutnantti Kozeljtsov tunsi samassa veljensä ja astui hänen luokseen.

— Etkö tunne? — sanoi hän hymyillen.

— A a-a! — huudahti nuorempi veli: — sepä ihmeellistä! — ja rupesi suutelemaan veljeään.

He suutelivat kolme kertaa, vaan kolmannella kerralla katsoivat hämmentyneinä toisiinsa, aivankuin kummallekin olisi pälkähtänyt päähän ajatus: miksi välttämättä juuri kolme kertaa?

— Kas niin, sepä oli hauska, — virkkoi vanhempi, tarkastellen veljeä. — Mennään portaille juttelemaan.

— Mennään, mennään. Minä en tahdo juurikaslientä… syö sinä,
Federson! — virkkoi hän toverilleen.

— Vaan tahdoithan sinä syödä.

— En tahdo mitään.

Kun he tulivat portaille, kyseli nuorempi yhä veljeltään: "No, mitä, kerro", ja yhä puhui kuinka hauskaa oli tavata, vaan itse ei kertonut mitään.

Kun oli kulunut viitisen minuuttia, jonka kuluessa oli ennättänyt syntyä äänettömyyttäkin, kysyi vanhempi veli minkävuoksi ei nuorempi ollut mennyt kaartiin, niinkuin kaikki odottivat.

— Ennemmin halutti Sevastopoliin: täällähän, jos onnistaa, ylenee vielä pikemmin kuin kaartissa: siellä kymmenen vuotta everstinä, vaan täällä Todtlebenkin kahdessa vuodessa kohosi everstiluutnantista kenraaliksi. No, ja jos taas kaatuu, niin minkäs sille voi!

— Oletpas sinä veitikka! — virkkoi veli hymyillen.

— Ja ennen kaikkea, tiedätkös, veli, — sanoi nuorempi hymyillen ja punastuen, aivankuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain hyvin hävettävää: — kaikki tuo on vähäpätöistä; ennen kaikkea pyysin päästä sen vuoksi, että sentään vähän kuin hävettää elää Pietarissa, kun täällä kuollaan isänmaan puolesta. Ja sitten minua halutti olla sinunkin kanssasi, — lisäsi hän vielä ujommin.

— Sinäpäs olet lystikäs, — sanoi vanhempi veli, ottaen esiin paperossikotelon ja häneen katsomatta. — Vahinko vaan, ettemme saa olla yhdessä.

— Vaan sanoppas ihan toden perästä, onko vallinsarvilla kamalata? — kysäsi äkkiä nuorempi.

— Alussa on, vaan sitten kyllä tottuu, niin ettei tunnu miltään.
Itse tulet kokemaan.

— Mutta kuule, sanoppas vielä: kuinka luulet, vallotetaankohan
Sevastopoli? Minä luulen, ettei sitä valloteta millään hinnalla.

— Jumala ties.

— Se vaan on kiusallista… Ajatteleppas mikä paha onni: meiltä varastettiin tiellä kokonainen mytty tavaroita ja siinä oli minun huopalakkini, niin että minä olen nyt vaikeassa asemassa, kun en tiedä kuinka voin esiintyä.

Kozeljtsov toinen, Vladimir, oli hyvin veljensä Mihailin näköinen, muistuttaen tätä kuin puhkeava ruusupensas loppuunkukkinutta orjantappuraa. Tukka oli hänelläkin vaalea, vaan tuuhea ja suortuvissa ohimoilla. Valkeassa, pehmeässä niskassa oli hänellä vaalea hiustupsu — onnen merkki, kuten lapsenhoitajat sanovat. Hienossa valkeassa hipiässä väri vaihteli, ja poskilla väreili sielunliikkeet ilmaisten verevä, nuorekas puna. Samat silmät kuin veljellä, mutta avonaisemmat ja kirkkaammat, mikä näkyi varsinkin siitä, että niitä usein verhosi kevyt kosteus. Vaaleita haivenia rupesi nousemaan poskille ja yläpuolelle punaisten huulten, jotka usein asettuivat ujoon hymyyn paljastaen valkeat, välkkyvät hampaat. Seisoen veljensä edessä solakkana, hartiakkaana, sinelli levällään, jonka alta näkyi vinokauluksinen punainen paita, paperossi kädessä, nojaten portaan kaiteeseen, lapsellinen ilo kasvoissaan ja ryhdissään oli hän niin miellyttävä ja herttainen nuorukainen, ettei saattanut häntä kyllikseen katsella. Hän iloitsi suuresti veljestään, katseli häntä kunnioituksella ja ylpeydellä, kuvitellen hänet sankariksi; mutta muutamissa suhteissa, nimittäin mitä hienoon sivistykseen, ranskankielentaitoon, seurusteluun huomattavien henkilöiden kanssa, tanssimiseen y.m. tulee, hän hieman häpesi hänen puolestaan, tunsi paremmuutensa, jopa toivoi voivansa, jos vain kävisi laatuun, sivistääkin veljeänsä. Kaikki hänen vaikutelmansa olivat näihin asti vain Pietarista, erään rouvan talosta, joka piti sievistä pojista ja oli kutsunut hänet juhlapäiviksi luokseen, sekä senaattorin talosta Moskovassa, missä hän kerran oli tanssinut suurissa tanssiaisissa.