IV.
— On se kuitenkin aika kiusallista, — puhui muuan nuorista upseereista, — olla jo näin lähellä eikä päästä perille. Kukaties nyt tulee taistelu emmekä me ole siellä.
Äänen vinkuvassa sävyssä ja täplikkäässä raikkaassa punassa, joka karkasi tuon upseerin nuorekkaille kasvoille hänen puhuessaan, ilmeni tuo armas nuorekas arkuus, joka lakkaamatta pelkää, ettei sanansa osu oikein paikalleen.
Kädetön upseeri katseli häntä hymyillen.
— Kyllä vielä ennätätte, uskokaa minua, — virkkoi hän.
Nuori upseeri katseli kunnioituksella kädettömän laihoja kasvoja, joita odottamatta hymy kirkasti, oli ääneti ja ryhtyi uudelleen teen juontiin. Ja todellakin, kädettömän upseerin kasvoissa, hänen ryhdissään ja varsinkin hänen tyhjässä sinellin hihassaan ilmeni paljon sitä tyyntä kylmäverisyyttä, jonka saattaa selittää niin, että mitä hyvänsä tehtiinkin tai puheltiin hän näytti aivankuin sanovan: "kaikki tuo on hyvin kaunista, kaiken tuon tiedän ja kaiken tuon voin kyllä tehdä, jos vaan tahdon."
— Kuinkas nyt päätetään, — virkkoi taas nuori upseeri kaukaasialaiseen takkiin puetulle toverilleen: — jäädäänkö tänne yöksi vai lähdetäänkö omalla hevosella?
Toveri kieltäytyi lähtemästä.
— Ajatelkaahan, kapteeni, — jatkoi teetä jakeleva, kääntyen kädettömän puoleen ja nostaen ylös veitsen, jonka tämä oli pudottanut, — meille sanottiin, että hevoset ovat hirveän kalliita Sevastopolissa, ja me ostimme yhteisesti hevosen Simferopolista.
— Kalliinko, arvaan että teitä on nyletty?
— Enpä tosiaankaan tiedä, kapteeni; maksoimme hevosesta ja kärryistä yhteensä yhdeksänkymmentä ruplaa. Oliko kovin paljon? — lisäsi hän kääntyen kaikkien sekä Kozeljtsovin puoleen, joka katseli häntä.
— Ei, jos hevonen on nuori, — sanoi Kozeljtsov.
— Niin, eikö totta? ja meille on vakuutettu, että se on kallis… tosin se ontuu hiukan, vaan se kyllä menee ohi. Meille sanottiin sen olevan aika elukan.
— Mistä upseerikoulusta tulette? — kysyi Kozeljtsov, joka halusi tietoja veljestään.
— Me tulemme nyt aatelisrykmentistä, meitä on kuusi miestä ja me matkustamme kaikki Sevastopoliin omasta halustamme, — kertoi puhelias upseeri: — me emme vain tiedä missä meidän patterimme ovat: toiset sanovat Sevastopolissa, vaan nyt sanotaan, että ne ovatkin Odessassa.
— Eiköhän Simferopolissa olisi voinut tiedustella? — kysyi
Kozeljtsov.
— Eivät tiedä… Ajatelkaahan, toverimme kävi siellä kansliassa ja sai suut silmät täyteen hävyttömyyksiä… ajatelkaahan kuinka epämiellyttävää… Suvaitsetteko valmiin paperossin, — sanoi hän samalla kädettömälle upseerille, joka aikoi ottaa esiin sikarikotelonsa.
Hän palveli tätä aivan matelevalla ihastuksella.
— Tulettehan tekin Sevastopolista? — jatkoi hän.
— Ah, Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kuinka me kaikki Pietarissa ajattelimme teitä, kaikkia sankareja! — sanoi hän, kääntyen Kozeljtsovin puoleen kunnioittavasti ja hyväntahtoisen mielistelevästi.
— Vaan täytyykös teidän nyt matkustaa takaisin? — kysyi luutnantti.
— Sitäpä me juuri pelkäämme. Ajatelkaahan, me kun ostimme hevosen ja hankimme kaikki mitä tarvitaan — spriillä kiehuvan kahvipannun sekä vielä kaikenlaisia välttämättömiä pikkukapineita, — niin meiltä on rahat ihan lopussa, — sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsahti toveriinsa: — niin että jos takaisin täytyy matkustaa, niin emme tiedä mitä on tehtävä.
— Ettekös saanet muuttorahoja? — kysyi Kozeljtsov.
— Emme, — vastasi hän kuiskaten: — meille kyllä luvattiin täällä antaa.
— Mutta onhan teillä todistus?
— Tiedän, että kaikkein tärkein on todistus, mutta minulle sanoi Moskovassa eräs senaattori — hän on minun setäni — kun olin hänen luonansa, että täällä annetaan: muuten olisi hän itse sen minulle antanut. Annetaan kai siis siellä?
— Kyllä varmaan annetaan.
— Niin minäkin luulen, että siellä annetaan, — virkkoi hän tavalla, joka todisti, että hän, kyseltyään kolmellakymmenellä asemalla samaa asiaa ja saatuaan joka paikassa erilaisen vastauksen, ei enää uskonut niin ketään.