XIII.
Kun Volodja oli jäänyt yksin ajatuksineen, oli hänen ensimmäinen tunteensa sen sekavan, lohduttoman tilan pelko, joka oli vallannut hänen sielunsa. Hän halusi nukahtaa unohtaakseen koko ympäristönsä ja ennen kaikkea oman itsensä. Hän sammutti kynttilän, heittäytyi vuoteelle ja peitti päänsä sinellillään päästäkseen pimeän pelosta, joka hänellä jo lapsuudesta asti oli ollut. Mutta äkkiä johtui hänen mieleensä ajatus, että pommi lentää, puhkaisee katon ja tappaa hänet siihen paikkaan. Hän alkoi kuunnella; aivan hänen päänsä päällä kuului patterinpäällikön askeleet.
"Vaan jos lentääkin — ajatteli hän — niin tappaa ensin nuo tuolla ylhäällä ja sitten minut; ainakaan ei minua yksin." Tämä ajatus rauhotti häntä hieman; hän oli vähällä nukahtaa. "Mutta mitähän jos tänä yönä yhtäkkiä Sevastopoli vallotetaan ja ranskalaiset tunkeutuvat tänne? Millähän minä puolustautuisin?" Hän nousi uudelleen ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin huoneessa. Todellisen vaaran pelko tukahutti salaperäisen pimeän kammon. Paitsi satulaa ja samovaaria ei huoneessa ollut mitään vankempaa asetta. "Mikä kurja raukka minä olen, pelkuri, viheliäinen pelkuri!" tuli hänen mieleensä taas äkkiä ja taas tunsi hän tukahuttavaa ylenkatsetta ja inhoa omaa itseäänkin kohtaan. Hän heittäytyi jälleen vuoteelle ja koetti olla ajattelematta mitään. Silloin päivän vaikutelmat heräsivät ehdottomasti hänen mielikuvituksessaan, samalla kuin taukoamaton jyminä, joka pani huoneen ainoan ikkunan tärisemään, jälleen muistutti häntä vaarasta: hän oli näkevinään milloin haavottuneita ja verta, milloin pommeja ja pirstaleita, joita lentää huoneeseen, milloin sievän laupeudensisaren, joka sitoo hänen haavojaan ja itkee hänen kuolinvuoteensa ääressä, milloin taas äitinsä, joka saattaa häntä kihlakunnan kaupunkiin ja kiihkeästi, kyynelsilmin rukoilee ihmeitätekevän pyhimyskuvan edessä — ja taas hänestä tuntui uni mahdottomalta. Mutta äkkiä ajatus kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka voi tehdä kaikki ja kuulla jokaisen rukouksen, välähti kirkkaana hänen mielessään. Hän lankesi polvilleen, teki ristinmerkin ja pani kätensä ristiin niinkuin hänelle oli lapsuudessa opetettu rukoillessa. Se herätti hänessä kauan unohduksissa olleen ilahuttavan lohdullisen tunteen.
"Jos on tarpeen, että kuolen, tarpeen ettei minua ole, niin tee niin, Jumala, — ajatteli hän, — tee mitä pikimmin; mutta jos tarvitaan urhoollisuutta, tarvitaan lujuutta, jota minulla ei ole, niin anna sitä minulle, pelasta häpeästä ja häväistyksestä, jota en jaksa kantaa, mutta opeta, mitä minun on tekeminen täyttääkseni Sinun tahtosi."
Lapsellinen, säikähtynyt, ahdistunut sielu sai äkkiä miehuutta, kirkastui ja näki uuden, laajan, valoisan taivaanrannan. Paljon hän vielä ajatteli ja tunsi sinä lyhyenä hetkenä minkä tätä tunnetta kesti. Hän nukahti pian rauhallisesti ja huolettomasti yhä jatkuvan pommituksen jyrinään ja ikkunaruutujen helinään.
Suuri Jumala! Vain Sinä yksin olet kuullut ja tiedät ne koruttomat, vaan kiihkeät ja epätoivoiset tietämättömyyden, sekavan katumuksen rukoukset, rukoukset ruumiin parantamiseksi ja sielun valaisemiseksi, jotka ovat kohonneet Sinun tykösi tältä kauhealta kuoleman paikalta — kenraalista alkaen, joka silmänräpäystä ennen ajatteli Yrjön ristiä ja nyt vavistuksella tuntee Sinun läsnäolosi, halpaan sotamieheen saakka, joka väänteleikse Nikolajevin patterin paljaalla lattialla ja rukoilee Sinulta tulevaista, hämärästi aavistamaansa palkintoa kaikista kärsimyksistään.