XIV.
Vanhempi Kozeljtsov tapasi kadulla erään rykmenttinsä sotamiehen ja lähti yhdessä hänen kanssaan suoraan viidennelle vallinsarvelle.
— Pysytelkää muurin suojassa, teidän jalosukuisuutenne! — sanoi sotamies.
— Miksikä niin?
— On vaarallista, teidän jalosukuisuutenne: tuollapa jo lentääkin tänne päin, — sanoi sotamies, kuullessaan tykin kuulan viuhuvan äänen, kun se iski kuivaan maahan kadun toisella puolella.
Kuuntelematta sotamiehen puhetta Kozeljtsov kulki reippaasti keskellä katua.
Yhä samat kadut, samat, jopa taajemmat tulet, äänet, samat voihkivat haavottuneet, joita tapasi tiellä, ja samat patterit, rintavarustukset ja saartokaivannot kuin keväälläkin hänen ollessaan Sevastopolissa; mutta kaikki tämä oli jostain syystä nyt vielä synkempää ja sen ohessa valtavampaa; kuulan reikiä on taloissa entistä enemmän, tulia ei näy ikkunoissa juuri ollenkaan paitsi Kushtshinin talossa (sairashuoneessa), naisia ei tapaa ainoatakaan, entistä tuttua huolettomuutta ei näe missään, vaan kaikkialla on raskaan odotuksen ja väsymyksen leima.
Mutta nyt ollaan jo viimeisellä saartokaivannolla, tuolta kuuluu P:n rykmentin sotamiehen huuto kun hän tuntee entisen komppanian päällikkönsä, tuossa seisoo pimeässä muuriin kiinni painautuneena kolmas pataljoona, jonka laukaukset silloin tällöin silmänräpäykseksi valaisevat — kuuluu hillittyä puheensorinaa ja kiväärinkalinaa.
— Missä on rykmentinpäällikkö? — kysyi Kozeljtsov.
— Meriupseerien salalinnotuksessa, teidän jalosukuisuutenne! — vastasi avulias sotamies. — Jos suvaitsette, niin tulen saattamaan.
Kulkien saartokaivannosta toiseen sotamies saattoi Kozeljtsovin pieneen kaivantoon. Siellä istui matruusi polttaen piippua; hänen takanaan näkyi ovi, jonka raosta loisti tuli.
— Saanko mennä?
— Ilmotan heti, — ja matruusi astui ovesta sisään. Kaksi ääntä puheli oven takana.
— Jos Preussi pysyy puolueettomana, — sanoi toinen ääni: — niin silloin Itävaltakin…
— Mitä Itävallasta, — virkkoi toinen, — kun slaavilaiset maat… no, pyydä sisään.
Kozeljtsov ei ollut milloinkaan ollut tässä salalinnotuksessa. Se hämmästytti häntä upeudellaan. Lattia oli parkettia, oven edessä oli varjostin. Sänky oli kummallakin seinällä, nurkassa seisoi suuri kultapukuinen Jumalanäidin kuva, ja sen edessä paloi ruusunpunainen lamppu. Toisessa sängyssä nukkui täysissä pukineissaan meriupseeri, toisessa, pöydän ääressä, jolla oli kaksi avattua viinipulloa, istui keskenään jutellen uusi rykmentinpäällikkö ja eräs ajutantti. Vaikka Kozeljtsov ei suinkaan ollut mikään pelkuri eikä millään tavoin rikkonut hallitusta enempää kuin rykmentinpäällikköäkään vastaan, joutui hän kuitenkin hämilleen tavatessaan äskeisen toverinsa, everstin, niin kopeana tämä nousi kuulemaan hänen asiaansa.
"Kummallista, — ajatteli Kozeljtsov, katsellen päällikköään, — vain seitsemän viikkoa on siitä kun hän sai rykmentin ja nyt näkyy jo koko hänen ympäristössään, puvussaan, ryhdissään ja katseessaan rykmentinpäällikön mahti. Ei ole niinkään kauan siitä, ajatteli hän, kun tuo sama Batrishtshev kallisti lasia meidän kanssamme, piti koko viikon yhtä tummaa karttuunipaitaa ja söi iänikuisia lihapyöryjään ja piirakoitaan tarjoamatta mitään kellekään. Vaan entäs nyt! silmissäkin on sellainen kylmänkopea ilme, joka sanoo teille: vaikka olenkin toverisi, koska olen uuden ajan rykmentinpäällikkö, niin usko pois minua, kyllä tiedän, että antaisit puolet elämääsi saadaksesi vain olla minun paikallani!"
— Teidän parantumisenne on kestänyt kauan, — virkkoi eversti katsahtaen kylmästi Kozeljtsoviin.
— Olen ollut sairas, eversti! vieläkään ei haava ole mennyt ihan umpeen.
— Sittenhän te olette turhaan tullut tänne, — sanoi eversti, vilkaisten epäluuloisesti upseerin täyteläiseen vartaloon. — Te voitte kuitenkin hoitaa virkanne?
— Kyllä, varmasti.
— No, sepä hauskaa. Te otatte vänrikki Zaitsevilta entisen yhdeksännen komppanianne; saatte heti määräyksen.
— Ymmärrän.
— Tehkää hyvin ja käskekää mennessänne rykmentin ajutantti luokseni, — lopetti rykmentinpäällikkö puheensa, keveällä kumarruksella huomauttaen, että audienssi oli loppunut.
Tullessaan salalinnotuksesta Kozeljtsov mutisi hetkisen jotain itsekseen ja kohautti olkapäitään aivankuin hänen olisi ollut tukala olla tai häntä olisi tuskittanut tai suututtanut jokin — ei rykmentinpäällikkö (siihen ei ollut syytä), vaan oma itsensä, koko ympäristöönsä hän oli tyytymätön.