XV.
Ennenkuin meni upseeriensa luo, lähti Kozeljtsov tervehtimään komppaniaansa ja katsomaan mihin se oli asettunut. Vallikopista tehdyt rintavarustukset, saartokaivantojen muodot, tykit, joita hän sivuutti, vieläpä pirstaleet ja pommit, joihin hän kompasteli, kaikki tuo, laukausten leimausten lakkaamattomassa valossa, oli hänelle hyvin tuttua; kaikki se oli elävästi painunut hänen muistiinsa kolme kuukautta takaperin niinä parina viikkona, jotka hän missään liikkumatta oli viettänyt tällä samalla vallinsarvella. Vaikka näissä muistoissa oli paljon kauheata, niin menneisyyden hurmaus aivan kuin kiehtoi hänen mielensä ja tyytyväisenä, ikäänkuin täällä vietetyt pari viikkoa olisivat olleet miellyttävää aikaa, hän näki taas tutut paikat ja esineet. Komppania oli sijottunut puolustusmuuria vasten kuudennen vallinsarven puolelle.
Kozeljtsov meni pitkään, sisäänkäytävän puolelta aivan avonaiseen salalinnotukseen, jossa yhdeksännen komppanian sanottiin olevan. Koko salalinnotuksessa oli tuskin paikkaa mihin astua: se oli sisäänkäytävää myöten täpö täynnä sotamiehiä. Hänen toisella puolellaan paloi vino talikynttilä, jota makaava sotamies piteli toisen tavaillessa kirjaa. Kynttilän ympärillä, pahalta löyhkäävästä puolihämärästä kohosi päitä, ahmien kuunnellen lukijaa. Kirja oli aapinen. Tultuaan salalinnotukseen Kozeljtsov kuuli seuraavaa:
"Ru-ko-us teks-tin jälkeen. Kiitän Sinua Luo-ja…"
— Niistäkäähän kynttilää! — sanoi eräs ääni.
— Mainio kirja. — Jumala… minun… — jatkoi lukija.
Kun Kozeljtsov kysyi vääpeliä, vaikeni lukija, sotamiehet rupesivat liikkumaan, yskivät, niistivät nenäänsä, kuten ainakin äänettömyyden jälkeen, vääpeli nuttuaan napittaen nousi lukijaa ympäröivästä ryhmästä, ja harpaten yli sotamiesten jalkojen, joille ei ollut missään tilaa, tuli upseerin luo.
— Terve, veliseni! Tämäkö se on meidän komppania?
— Terveyttä toivotan! terve tuloa, teidän jalosukuisuutenne — vastasi vääpeli, iloisesti ja ystävällisesti katsoen Kozeljtsoviin. — Kuinka on terveyden laita, oletteko jo toipunut, teidän jalosukuisuutenne? No Jumalan kiitos. Kovin olemmekin teitä ikävöineet.
Huomasi heti, että komppania piti Kozeljtsovista.
Syvältä salalinnotuksesta kuului ääniä: "vanha komppanianpäällikkö on tullut, se joka tuli haavotetuksi. Kozeljtsov Mihail Semenitsh", j.n.e.; vieläpä jotkut tunkeutuivat hänen luokseenkin, rumpali tuli kädestä tervehtimään.
— Päivää Obantshuk! — sanoi Kozeljtsov: — yhä elossa ja eheänä? —
Hyvää päivää, pojat! — sanoi hän sitten ääntään korottaen.
— Terveyttä toivotamme!—jyrähti salalinnotuksessa.
— Mitä kuuluu, pojat?
— Huonosti on asiat, teidän jalosukuisuutenne: ranskalainen on voiton päällä, kovin pitää meitä kovalla vallitustensa takaa, mutta avoimelle kentälle ei vain tule.
— Ehkä nyt minun onnellani, jos Jumala suo, tulevat vielä kentällekin, pojat! — sanoi Kozeljtsov — enhän minä ensi kertaa teidän kanssanne tuleen lähde: annetaan taas selkään niille.
— Ahkeruus on ilomme, teidän jalosukuisuutenne! sanoivat jotkut äänet.
— Näes kun on rohkea — virkkoi taas ääni.
— Rohkea kuin pahuus! — sanoi rumpali hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaa, että kaikki kuulivat, toiselle sotamiehelle aivan kuin komppanianpäällikön sanojen vahvistukseksi ja osottaakseen, ettei se ollut mitään kerskailua eikä valetta.
Sotamiesten luota Kozeljtsov lähti puolustuskasarmille upseeritoveriensa luo.