XVI.
Kasarmin suuressa salissa oli suunnattoman paljon väkeä: meri-, tykistö- ja jalkaväkiupseereja. Toiset nukkuivat, toiset istuivat puhellen keskenään laatikoilla ja linnotustykkien laveteilla, toiset, jotka muodostivat suurimman ja meluisimman ryhmän, istuivat holvin takana kahdella lattialle levitetyllä huopa viitalla, joivat portteria ja pelasivat korttia.
— Ahaa! Kozeljtsov, Kozeljtsov! hyvä että tulit, hyvä!… Miten on haavasi laita? — kuului eri tahoilta. — Täälläkin huomasi, että hänestä pidettiin ja iloittiin hänen tulostaan.
Kozeljtsov löi kättä tuttaviensa kanssa ja liittyi meluavaan joukkoon, jonka muutamat korttia pelaavat upseerit muodostivat. Näidenkin joukossa oli hänen tuttaviaan. Kaunis, laiha, tummaverinen upseeri, jolla oli pitkä, ohut nenä ja suuret poskipartaan ulottuvat viikset, piti pankkia ja jakoi kortteja valkeilla ohuilla sormillaan, sormessa suuri vaakunalla varustettu kultasormus. Hän jakoi kortteja huolimattomasti, nähtävästi jostain kiihtyneenä, — tahtoen vain näyttää levolliselta. Hänen oikealla puolellaan loikoi kyynäspäihinsä nojaten harmaapäinen majuri, joka teeskennellyn tyynesti pani peliin puoli ruplaa ja maksoi sen paikalla. Vasemmalla puolella oli kyykkysillään, kasvot hikisinä kaunis upseeri, joka väkinäisesti hymyillen laski leikkiä. Joka kerta kun hän oli hävinnyt, liikutti hän lakkaamatta toista kättään tyhjässä housuntaskussa. Hän käytti rahan asemesta isoa pelimarkkaa, kun hänellä ei nähtävästi enää ollut puhdasta rahaa, mikä suututti varsinkin kaunista, tummaveristä upseeria. Lattialla käveli edestakaisin, suuri tukku pankkiseteleitä kädessä, kaljupäinen, suunnattoman suurinenäinen ja leveäsuinen, laiha ja kalpea upseeri, joka pani puhdasta rahaa peliin ja voitti aina.
Kozeljtsov tyhjensi lasin viinaa ja istui pelaajien viereen.
— Tehkääpäs tekin joku panos, Mihail Semenitsh, — sanoi pankinpitäjä: — arvelen teidän tuoneen kosolta rahaa tullessanne.
— Mistäpä minulla rahoja olisi! päinvastoin, viimeisetkin panin menemään kaupungissa.
— Kuinka! etteköhän vain liene paisuttanut kukkaroanne
Simferopolissa jonkun kustannuksella.
— Toden totta, hyvin vähän, — sanoi Kozeljtsov, mutta halusi nähtävästi, ettei häntä uskottaisi, päästi takkinsa napit auki ja otti vanhat kortit käteensä.
— Jospa häntä koettaisi: miksei piru miestä auta, tekeehän sääskikin joskus kepposia. Täytyy vain ensin ottaa rohkaisuryyppy.
Ja lyhyessä ajassa, kun hän oli juonut vielä toisen lasin viinaa ja muutaman lasin portteria, hän hävisi viimeiset kolme ruplaansa.
Pienen hikoilevan upseerin häviöksi merkittiin puolitoistasataa ruplaa.
— Ei näy vetelevän, — virkkoi hän, järjestäen uusia korttejaan.
— Suvaitkaapa hommata rahat tänne, — sanoi pankinpitäjä katsoen häneen ja taukosi hetkeksi jakamasta kortteja.
— Toimitan ne huomenna, jos suvaitsette, sanoi hikinen upseeri nousten ja innokkaasti kaivaen kädellään tyhjää taskuaan.
— Hm! — mutisi pankinpitäjä, ja kiukkuisesti viskellen oikeaan ja vasempaan jakoi kortit. — Vaan ei se tämä tällainen kelpaa, — sanoi hän ja pani pois kortit: — minä olen saanut kyllikseni. Ei tämä tällainen kelpaa, Zahar Ivanitsh, — lisäsi hän: — me pelaamme puhtaalla rahalla emmekä velaksi.
— Mitä, ettekö usko minua? Sepä naurettavaa, totta tosiaan.
— Keneltä minä saan rahat? mutisi majuri, joka oli voittanut kahdeksan ruplan verran. — Olen pannut peliin yli kaksikymmentä ruplaa, nyt olen voittanut enkä saa mitään.
— Mistä minä maksan? — sanoi pankinpitäjä: — kun pöydällä ei ole rahaa.
— Siitä minä en välitä! — huusi majuri nousten istualtaan — minä pelaan teidän kanssanne enkä hänen.
— Hikinen upseeri tulistui äkkiä.
— Olenhan sanonut, että maksan huomenna: kuinka rohkenette puhua minulle hävyttömyyksiä?
—. Minä sanon, mitä tahdon! eihän tuolla tavalla kukaan tee! — kiljasi majuri.
— Riittää jo, Feodor Feodorovitsh! — huusivat kaikki koettaen hillitä majuria.
Mutta päättäkäämme jo kohtaus ja antakaamme esiripun laskea. Huomenna tai tänään kenties jokainen noista ihmisistä menee iloisesti ja ylpeästi kuolemaan ja kuolee miehuullisesti ja tyynesti, mutta elämän ainoana lohdutuksena noissa epäinhimillisissä oloissa, jotka kauhistuttavat kylmintäkin mielikuvitusta ja joista ei ole mitään toivoa pelastua — ainoa lohdutus on unohtaminen ja tietoisuuden hävittäminen. Syvällä jokaisen sielussa piilee se jalouden kipinä, joka tekee hänestä sankarin, mutta kipinä väsyy palamaan yhtä kirkkaasti — koittaa silloin kohtalokas hetki, se leimahtaa ilmiliekkiin ja valaisee suuria tekoja.