XVIII.
— No olettekos jo kotiutunut luonamme? — kysyi Kraut Volodjalta… — Anteeksi, mikä on oma- ja isännimenne? meillä tykkiväellä on näet sellainen tapa, tiedättehän. Oletteko hankkinut ratsuhevosen?
— En ole, — sanoi Volodja: — en tiedä mitä tehdä. Olen puhunut kapteenille; minulla ei ole hevosta eikä rahaakaan ennenkuin saan muona- ja muuttorahat. Tahtoisin siksi aikaa pyytää hevosta patterin päälliköltä, mutta pelkään, että hän ehkä kieltää.
— Apollon Sergejetshiltä! — hän päästi huuliltaan suurta epäilystä ilmaisevan äänen ja katseli kapteenia. — Tuskinpa vain!
— No, jos kieltää, ei se mitään tee, — sanoi kapteeni: — eihän tässä hevosia totta puhuen tarvitakaan, mutta voihan sentään koettaa; kysyn jo tänään.
— Kuinka! te ette tunne häntä, — puuttui Djadenko puheeseen, — kaikkea muuta kieltää, mutta niitä ei milloinkaan… tahdotteko lyödä vetoa?
— No sehän tiedetään, että te aina väitätte vastaan.
— Senvuoksi väitän vastaan, että tiedän varmaan: muuten on kyllä itara, vaan hevosen antaa, siksi, ettei mitään voita, jos kieltää.
— Eikö voita, kun kaurat täällä maksavat hänelle kahdeksan ruplaa? — sanoi Kraut: — eihän lisähevosen pito tuota voittoa!
— Pyytäkää Kottaraista, Vladimir Semenitsh! — sanoi Vlang, palaten piippu kädessä Krautin luo: — se on mainio hevonen.
— Sekö, jonka selästä te Sorokissa ojaan putositte, Vlanga? — huomautti alikapteeni.
— Elkää te tyhjää puhuko, mitäs sillä on väliä, vaikka ne maksavat kahdeksan ruplaa, — kiisti yhä Djadenko: — kun hänen laskunsa näyttävät kymmenen ja puoli; siinähän se voitto onkin.
— Eikös hänelle sitten saisi jäädä mitään! Antaahan olla, kun te tulette patterin päälliköksi, niin ette anna hevosta edes kaupunkiin.
— Kun minä tulen patterin päälliköksi, pitää minun hevosteni saada neljä mittaa kauroja, hyvä herra, tuloja en haali, elkää pelätkö.
— Kun eletään, niin nähdään — virkkoi alikapteeni: — ja niin tekin teette ja kaikki muutkin, kun pääsevät patterin päälliköksi, — lisäsi hän osottaen Volodjaa.
— Miksi luulette hänenkin tahtovan hyötyä, Friedrich Krestjanitsh? — puhui Tshernovitskij puheeseen, — voihan hänellä olla varoja: miksikäs hän siis koettaisi tuolla tavalla hyötyä?
— En minä ainakaan… suokaa anteeksi, kapteeni, — sanoi Volodja punastuen korvia myöten, minä pidän sellaista halpamaisena.
— Kas, kas, mikä huimapää! — sanoi Kraut.
— Ei, ajattelen vaan, että kun eivät ole omia rahojani, niin en voi niitä ottaa.
— Mutta minäpä sanon teille jotain, nuori mies, — rupesi alikapteeni puhumaan vakavammalla äänellä: — tiedättekös, että kun komennatte patteria, teidän tulee hoitaa asia hyvin, siinä kaikki: sotamiesten muonitukseen ei patterinpäällikön tarvitse puuttua: se on jo ammoisista ajoista ollut tapana tykkiväessä. Jos olette huono isäntä, niin ei teille jää mitään. Teiltä menee yli menoarvion ensiksikin hevosten kengitykseen (hän koukisti sormensa), toiseksi lääkkeisiin (hän koukisti toisen sormensa), kolmanneksi kansliamenoihin, varahevosiin viisisataa hopearuplaa hevosta kohti, hyvä herra — se oli neljäs, sitten teidän täytyy hankkia sotamiehille uudet kaulukset, samovaarihiiliin teiltä menee paljon, teidän tulee pitää pöytä katettuna upseereille. Patterin päällikkönä teidän tulee elää arvonne mukaisesti: te tarvitsette vaunut, hienot turkit ja yhtä jos toistakin… Ei kannata puhuakaan…
— Mutta pääasia, Vladimir Semenitsh, — puuttui nyt puheeseen kapteeni, joka koko ajan oli ollut ääneti, — on tämä: ajatelkaahan, että mies, esimerkiksi minä, saan palvella kaksikymmentä vuotta ensin kahden, sitten kolmensadan ruplan palkalla: eikös hänelle soisi leivän palasta vanhoilla päivillään?
— Kas siinä se on! — virkkoi taas alikapteeni: — elkää olko kovin kärkäs tuomitsemaan, eläkää ja palvelkaa ensin. Volodjalla oli paha omatunto ja hän häpesi, että oli puhunut niin ajattelemattomasti, mutisi jotain itsekseen ja kuunteli vaitiollen, kuinka Djadenko kerskailevan tuittupäisellä tavallaan rupesi väittämään ja todistelemaan päinvastaista.
Väittely taukosi, kun everstin tensikka tuli kutsumaan ruualle.
— Sanokaahan Apollon Sergejevitshille, että hän panee tänään viiniä pöytään, — sanoi Tshernovitskij kapteenille napittaen nuttunsa. — Mitä hän siinä kitsastelee? Jos vielä kaadutaan, menee kaikki hukkaan.
— Sanokaa te itse.
— Enpähän. Te olette vanhin upseeri: järjestys kaikessa.