XX.
Vlang oli perin tyytyväinen määräykseen, kiiruhti reippaasti valmistautumaan ja tuli pukeuduttuaan auttamaan Volodjaa ja kehotti häntä kaikin mokomin ottamaan mukaan sekä telttasängyn, turkit ja "Isänmaallisen aikakirjan" vanhoja numeroita että väkiviinakeittiön, ja muuta aivan tarpeetonta tavaraa. Kapteeni neuvoi Volodjaa aluksi lukemaan "Ohjeista"[35] mörssäreillä ampumista koskevan kohdan ja varsinkin kopioimaan siinä olevat taulukot. Volodja ryhtyikin samassa työhön ja huomasi hämmästyksekseen ja ilokseen, ettei vaaran pelko ja varsinkaan ajatus että hän on pelkuri, enää läheskään huolestuttanut häntä samassa määrin kuin edellisenä iltana. Siihen oli osaksi syynä päivän vaikutelmat ja puuhat, osaksi ja ennenkaikkea se, ettei pelko enempää kuin mikään muukaan voimakas tunne voi kauan jatkua samalla kiihkeydellä. Hän oli, sanalla sanoen, jo kerinnyt tyyntyä. Seitsemän tienoissa, auringon parhaillaan piiloutuessa Nikolajevin kasarmin taakse, vääpeli tuli hänen luokseen ja ilmotti, että miehet odottavat valmiina.
— Minä annoin Vlangalle luettelon, suvaitkaa kysyä häneltä, teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän.
Parikymmentä tykkisotamiestä seisoi hukarit vyöllä ilman mitään tarvekaluja, talon nurkalla. Volodja ja junkkari lähtivät heidän luokseen. "Pitäisiköhän heille pienen puheen vai sanoisiko vaan yksinkertaisesti: päivää, pojat! vai enkö virkkaisi mitään?" mietiskeli hän itsekseen. "Niin, miksikä en sanoisi: päivää, pojat! sehän kyllä sopii." Ja reippaasti hän huusi sointuvalla äänellään: "Päivää, pojat." Sotamiehet vastasivat iloisesti: nuori, raikas ääni sointui miellyttävänä jokaisen korvissa. Volodja käveli ripeästi sotamiesten edellä, ja vaikka hänen sydäntänsä kolkutti aivan kuin hän olisi henkensä edestä juossut muutamia virstoja, oli hänen käyntinsä kevyttä ja kasvonsa iloiset. Heidän lähestyessään parhaillaan Malahovin kumpua ja noustessaan mäelle hän huomasi, että Vlang, joka ei ollut jäänyt askeltakaan jälkeen ja joka kotona oli näyttänyt niin urhoolliselta, väistyi nyt ehtimiseen syrjään ja taivutti päätään, ikäänkuin taajaan ympärillä viuhuvat pommit ja tykinkuulat olisivat lentäneet kaikki suoraan häntä kohti. Muutamat sotamiehet tekivät samalla tavalla ja yleensä heidän kasvonsa ilmaisivat vaikkei juuri pelkoakaan, niin kumminkin levottomuutta. Tuo kaikki lopullisesti rauhotti ja rohkaisi Volodjaa.
"Kas niin, nyt minäkin olen Malahovin kummulla, jonka olen kuvitellut tuhat kertaa kauheammaksi! Ja minä uskallan olla kumartelematta tykinkuulille, ja pelkäänkin paljoa vähemmän kuin toiset! Enhän minä siis olekaan pelkuri", ajatteli hän perin tyytyväisenä ja riemastuneena.
Kuitenkin järkytti tätä tunnetta pian näky, joka hänet hämärissä yllätti, kun hän etsi Kornilovskin patterilla vallinsarven päällikköä. Rintavarustuksen vieressä neljä matruusia heilutti käsistä ja jaloista miehen puolialastonta, veristä ruumista, heittääkseen sen rintavarustuksen yli. (Toisena pommituspäivänä ei vallinsarvilla muutamin paikoin keritty korjata ruumiita, vaan heitettiin ne kuoppiin, jotteivät olisi tiellä pattereilla.) Volodja seisoi hetkisen tyrmistyneenä, näki kuinka ruumis putosi rintavarustuksen katolle ja vieri sitten sieltä kaivantoon; mutta onneksi kohtasi hänet samassa vallinsarven päällikkö, antoi käskyt ja toimitti oppaan saattamaan heitä patterille ja miehistölle määrättyyn salalinnotukseen. Emme kerro, kuinka paljon vaaroja, pettymyksiä sankarimme vielä sai kokea samana iltana; kuinka hän sellaisen, kaikinpuolin tarkan ja järjestetyn ammunnan asemesta kuin oli nähnyt Volkovin kentällä ja toivoi täälläkin näkevänsä, löysi kaksi rikkinäistä mörssäriä, toisen suu tykinkuulan ruhjomana, toinen rikkiammutun tykkisillan pirstaleilla, kuinka hänen ei onnistunut aamulla saada työmiehiä korjaamaan siltaa, kuinka ei ainoakaan ruutilatinki ollut sen painoinen kuin "Ohjeissa" oli määrätty, kuinka kaksi sotamiestä hänen komennuskunnastaan haavottui, ja kuinka hän parikymmentä kertaa oli ollut lähellä kuolemaa. Onneksi oli hänen avukseen määrätty jättiläiskasvuinen merimies, laivastokonstaapeli, joka piirityksen alusta alkaen oli ollut mörssärimiehenä ja sai hänet nyt vakuutetuksi siitä että mörssärit saattoivat vielä toimia sekä kuljetti häntä yöllä lyhty kädessä vallinsarvella, aivankuin omassa puutarhassaan, luvaten laittaa kaikki kuntoon huomiseksi. Salalinnotus, johon opas hänet saattoi, oli kiviseen maaperään kaivettu, kahden kuutiosylen suuruinen pitkulainen kuoppa, ja peitetty kyynärän pituisilla tammipölkyillä. Siihen hän sijottui kaikkine sotamiehineen. Tuskin oli Vlang nähnyt salalinnotuksen matalan, kyynärän korkuisen oven, kun hän syöksyi sinne suin päin ensimäisenä, ollen vähällä loukkautua kiviseen lattiaan, piiloutui nurkkaan eikä lähtenyt sieltä enää minnekään. Vaan sitten kun kaikki sotamiehet olivat asettuneet pitkin seinän vieriä lattialle, muutamat polttaen piippua, levitti Volodja vuoteensa nurkkaan, sytytti kynttilän ja poltettuaan paperossin, pani telttasänkyynsä maata. Salalinnotuksen yläpuolella kuului taukoamatonta ammuntaa, mutta verrattain hiljaa lukuunottamatta erästä tykkiä aivan vieressä, joka pani jyrinällään salalinnotuksen tärisemään. Itse salalinnotuksessa oli hiljaista; vain sotamiehet, vieroksuen vielä uutta upseeria, puhelivat välisti keskenään, milloin pyytäen antamaan tilaa, milloin tulta piippuunsa; rotta nakerteli jossain kivien välissä, ja Vlang, joka ei vielä ollut täysin tointunut vaan katseli arasti ympärilleen, päästi silloin tällöin syvän huokauksen. Tuossa täyteen sullotussa, hiljaisessa sopukassa, jota valaisi vain yksi ainoa kynttilä, Volodja tunsi vuoteellaan viruen samallaista hyvän tunnetta kuin ennen lapsena piilosilla ollessaan, kun hän oli ryöminyt kaappiin tai äidin hameen alle ja siellä hengitystään pidättäen kuunteli, peläten pimeää ja samalla riemuiten jostain. Hänen oli hieman tukala, mutta hauska olla.