XXV.
Mutta se onni ei ollut suotu Volodjalle. Hän kuunteli paraillaan satua, jota Vasin hänelle kertoi, kun huudettiin: "Ranskalaiset tulevat!" Veri syöksähti yhtäkkiä Volodjan sydämeen ja hän tunsi kuinka hänen poskensa kylmenivät ja kalpenivat. Hetken aikaa hän pysyi hievahtamatta paikallaan; vaan kun hän katsahti ympärilleen, näki hän sotamiesten aivan rauhallisesti napittavan sinellejään ja kömpivän toinen toisensa perään ulos, — kuulipa vielä erään — arvatenkin Meljnikovin — sanovan leikillisesti:
— Kestitään niitä suolalla ja leivällä, pojat!
Volodja kömpi suojakaivannosta yhdessä Vlangin kanssa, joka ei jäänyt hänestä askeltakaan jälkeen, ja juoksi patterille. Tykkituli oli kokonaan tauonnut kummallakin puolella. Hänen rohkeuttaan kiihotti vähemmin sotamiesten tyyneys kuin junkkarin surkea, peittelemätön pelkuruus. "Voisinkohan minä olla tuollainen?" — ajatteli hän ja juoksi iloisesti rintavarustukselle, missä hänen mörssärinsä olivat. Hän näki selvään, kuinka ranskalaiset juoksivat suoraan häntä kohti aukeata kenttää pitkin ja kuinka niitä joukoittain, pistimet välkkyen auringon valossa, liikkui lähimmissä saartokaivannoissa. Pieni, harteva, zuavin univormuun puettu mies juoksi miekka kädessä muiden edellä, hyppien yli kuoppien. "Ampukaa kartesseilla!" huusi Volodja, juosten ampumapenkereeltä; mutta sotamiehet olivat jo pitäneet siitä huolen, ja ammuttujen kartessien metallisointuinen ääni kuului viuhuen hänen päänsä päällä ensin toisesta, sitten toisesta mörssäristä. "Ensimäinen, toinen!" — komensi Volodja, juosten mörssäriltä toiselle, kokonaan unohtaen vaaran. Sivultapäin, aivan läheltä kuului meikäläisen suojelusväen kiväärien rätinää ja kiihkeitä huutoja.
Äkkiä kuului vasemmalla läpitunkeva, monen äänen toistama epätoivoinen huuto: "kiertävät! kiertävät!" Volodja katsoi sinne päin, mistä huuto kuului. Parikymmentä ranskalaista näkyi heidän takanaan. Muuan näistä, mustapartainen, kaunis mies, juoksi muiden edellä, mutta pysähtyi kymmenen askeleen päähän patterista ja ampui suoraan Volodjaa ja juoksi sitten hänen luoksensa. Volodja seisoi silmänräpäyksen kuin kivettyneenä, uskomatta silmiään. Kun hän oli tointunut ja katsahti ympärilleen, näkyi rintavarustuksella sinisiä univormuja; jopa kaksi ranskalaista oli kymmenen askeleen päässä naulaamassa tykkiä. Paitsi Meljnikovia, jonka kiväärinkuula oli tappanut hänen viereensä, ja Vlangia, joka oli siepannut sytyttimenvarren ja syöksyi eteenpäin kasvoillaan raivokas ilme, silmät päässä pyörien. "Seuratkaa minua, Vladimir Semenitsh! seuratkaa minua!" — huusi Vlang epätoivoisella äänellä, huitoen sytyttimen varrella ranskalaisia, jotka olivat tulleet takaapäin. Raivokas junkkari sai heidät ymmälle. Ensimäistä vastaantulevaa hän iski päähän, jolloin toiset tahtomattaan pysähtyivät, vaan Vlang, yhä vilkuen taakseen ja huutaen epätoivoisesti: "seuratkaa minua, Vladimir Semenovitsh! mitä te seisotte! Juoskaa!" syöksyi saartokaivantoon, jossa meikäläisten jalkaväki oli pitkänään maassa, ampuen ranskalaisia. Hän loikkasi saartokaivantoon, vaan kurottautui samassa taas katsomaan mitä hänen jumaloimansa vänrikki teki. Sinelliin puettu möhkäle virui pitkin pituuttaan sillä paikalla, missä Volodja oli seisonut, ja koko paikka oli täynnä ranskalaisia, jotka ampuivat meikäläisiä.