XXVI.
Vlang löysi patterinsa toiselta puolustuslinjalta. Kahdestakymmenestä mörssäripatterilla olleesta sotamiehestä pääsi hengissä vain kahdeksan. Yhdeksän aikaan illalla Vlang oli pattereineen höyrylaivalla, joka oli täpötäynnä sotamiehiä, tykkejä, hevosia ja haavottuneita matkalla Severnajaan. Ammunta oli kaikkialla vaiennut. Tähdet tuikkivat nyt niinkuin viime yönäkin kirkkaina taivaalla; kova tuuli pani meren aaltoilemaan. Ensimäisellä ja toisella vallinsarvella leimahteli salamoita maan pinnalla; räjähdykset tärisyttivät ilmaa ja valaisivat ympärillään olevia mustia, kammottavan näköisiä esineitä ja kiviä, joita lenteli ilmaan. Telakoiden luona paloi jotain ja punaiset liekit kuvastuivat veteen. Siltaa, joka oli täynnä väkeä, valaisi tuli Nikolajevin patterilta. Suuri liekki näytti palavan veden pinnan yläpuolella kaukaisella Aleksanterin patterin niemekkeellä, valaisten yläpuolella riippuvia savupilviä, ja nyt samaten kuin eilen tuikki merellä vihollislaivaston tyynet, julkeat, kaukaiset tulet. Navakka tuuli pani merenlahden aaltoilemaan. Tulipalojen kajastuksessa näkyi uppoavien meikäläisten sotalaivojen mastot, jotka hitaasti painuivat yhä alemma mereen. Puhetta ei kuulunut laivan kannelta: vain höyryn ja jakaantuvan veden säännöllisessä kohinassa kuului kuinka hevoset korskuivat ja tömistivät jalkojaan kannella, kuului kapteenin komentosanat ja haavottuneiden voihkinaa. Vlang, joka ei ollut syönyt koko päivässä, otti taskustaan leivänpalan ja rupesi sitä pureksimaan, vaan äkkiä muistaen Volodjan, purskahti itkemään niin kovaa, että vieressä olevat sotamiehet sen kuulivat.
— Kas tuota meidän Vlangaa kun syö ja itkee yht'aikaa, — sanoi
Vasin.
— Jopa ihmettä! — sanoi toinen.
— Katsohan, kun ovat pistäneet meidän kasarmimmekin tuleen, — jatkoi hän huoaten, — ja kuinka paljon meidän poikia siellä on kaatunut; ja aivan ilmaiseksi joutui ranskalaisille.
— Päästiin toki itse hengissä, kiitos siitä Herralle, — sanoi Vasin.
— Se on häpeä kuitenkin.
— Mikä häpeä? Tokkopa tuo siellä kauankaan herrastelee. Vielä vai! Varro, kun meikäläiset ottavat sen takaisin. Vaikka surma onkin meidän poikia syönyt, niin jos keisari käskee — takaisin otetaan, niin totta kuin Jumala elää. Luuletko meikäläisten sen niin jättävän? Vielä vai! Siinä on sulle paljaat muurit; varustuksetkin räjähyttivät kaikki ilmaan… Elä huoli. Lippunsa on pystyttänyt kummulle, vaan kaupunkiin ei ole pistänyt nenäänsä. Varrohan, — vielä se tehdään lopputili. — Varro vain, — lopetti hän kääntyen puheessaan ranskalaisten puoleen.
— Tietenkin tehdään! — sanoi toinen vakaumuksella.
Sevastopolin vallinsarvilla, joilla niin monta kuukautta oli kiehunut hämmästyttävän tarmokas elämä, jotka niin monta kuukautta olivat nähneet kuoleman vapauttavan sankarin toisensa perään, jotka niin monta kuukautta olivat herättäneet pelkoa, vihaa ja vihdoin ihailua vihollisissa, — Sevastopolin vallinsarvilla ei missään ollut enää ketään. Kaikki oli kuollutta, autiota, hirmuista, mutta ei hiljaista: yhä vielä jatkui hävitys. Äskeisten räjähdysten mylleröimällä ja hajottamalla maalla ajelehti kaikkialla turmeltuneita lavetteja, joiden alle oli murskautunut venäläisten ja vihollisten ruumiita, raskaita, ainiaaksi vaienneita malmitykkejä, jotka pelottava voima oli viskannut kuoppiin ja puoleksi haudannut maahan, pommeja, tykinkuulia, taas ruumiita, kuoppia, hirrenpirstaleita salalinnotuksesta ja taas äänettömiä ruumiita harmaissa ja sinisissä sinelleissä. Tuon tuostakin vielä kaikki vavahti ja valkeni räjähdysten synkässä valossa, jotka yhä tärisyttivät ilmaa.
Viholliset näkivät, että jotain käsittämätöntä oli tekeillä uhkaavassa Sevastopolissa. Räjähdykset ja vallinsarvilla vallitseva kuolonhiljaisuus sai heidät vapisemaan; mutta päivän ankaran tyynen vastarinnan herpaisemina he eivät vielä rohjenneet uskoa, että heidän järkkymätön vihollisensa oli kadonnut, ja äänetönnä; hievahtamatta, vavistuksella he odottivat synkeän yön loppua.
Sevastopolin sotajoukko, kuin meri myrskyisenä, synkkänä yönä, kuohuen ja paisuen, levottomasti värjyen valtavassa suuruudessaan, liikkui halki sankan pimeyden verkalleen keinuen yli merenlahden rakennetun sillan Severnajaan päin pois siltä paikalta, mihin se jätti niin monta urhoollista veljeä, — paikalta, jonka se oli kyllästänyt verellään, — paikalta, jota se oli yksitoista kuukautta puolustanut kahta vertaa voimakkaampaa vihollista vastaan, mutta jonka se nyt oli käsketty luovuttamaan ilman taistelua.
Käsittämättömän raskaalta tuntui tämä käsky jokaisesta venäläisestä. Toinen tunne oli takaa-ajon pelko. Ihmiset tunsivat olevansa suojattomia heti kun he olivat lähteneet noilta paikoilta, missä he olivat tottuneet taistelemaan, ja kokoontuivat huolissaan pimeässä ankaran tuulen huojuttaman sillan päähän. Pistimet kalisten toisiinsa, kasaantuivat rykmentit, laivojen miehistöt ja nostoväki yhteen, jalan kulkevat pakkautuivat eteenpäin, ratsastavat upseerit tunkivat käskyjä vieden joukkojen halki, kaupungin asukkaat ja tavaroita kantavat tensikat, joita ei laskettu menemään, itkivät ja rukoilivat; pois kiirehtien kulki tykistöpyörät kolisten merenlahdelle päin. Huolimatta kaikenlaisesta häärinästä ja puuhasta eli itsesäilytyksen vaisto ja halu mitä pikimmin päästä tältä kauhealta kuoleman paikalta jokaisen sielussa. Se oli kuolettavasti haavottuneella sotamiehellä, joka viruu viidensadan samoin haavottuneen joukossa Pavlovskin kivisellä rantalaiturilla ja rukoilee Jumalalta kuolemaa; se nostoväen sotamiehellä, joka viimeisillä voimillaan työntää syrjään taajaa joukkoa tehdäkseen tietä ohiajavalle kenraalille; se kenraalilla, joka tarmokkaasti valvoo ylimenoa ja hillitsee hätäileviä sotamiehiä, se matruusilla, joka on joutunut marssivan pataljoonan keskelle ja on puoliksi tukehtunut vyöryvän joukon puristuksesta, se haavottuneella upseerilla, jota neljä sotamiestä kantoi paareilla ja joka väentungoksen pysäyttämänä on laskettu maahan Nikolajevin patterin luona, se tykistösotamiehellä, joka on kuusitoista vuotta palvellut tykkinsä ääressä ja päällikön hänelle käsittämättömästä käskystä työntää tykkiä toverinsa avulla jyrkältä rannalta merenlahteen, se laivastolaisilla, jotka juuri ovat lyöneet kansiaukot laivoissa auki ja reippaasti soutavat suurilla veneillään pois niiden luota. Päästyään sillan toiselle puolelle melkein jokainen sotamies otti lakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta tätä tunnetta seurasi toinen, raskas, kalvava ja syvempi, joka oli kuin katumusta, häpeää ja kiukkua. Katsahtaessaan taakseen Severnajasta hyljättyyn Sevastopoliin, melkein jokainen sotamies huokasi sanoin kuvaamaton katkeruus sydämessään ja pui nyrkkiä viholliselle.
Viiteselitykset:
[1] Yhteen aikaan ei Pietarissa muusta puhuttukaan.
[2] Uskokaa pois, hyvät herrat, tänä yönä saadaan kuumaa.
[3] Sanokaapas minulle, tapahtuuko tänä yönä varmasti jotakin?
[4] Mikä komea näky!
[5] Meidän soturimme olivat turkkilaisten kanssa tapellessaan niin tottuneet tähän vihollisten huutoon, että kertoivat nyt ranskalaistenkin huutavan "Allah!"
[6] Te olette haavottunut?
[7] Pyydän anteeksi, olen kuollut.
[8] Joko linnoitus on vallattu?
[9] Ei vielä.
[10] Jos päivä olisi valjennut puolen tuntia myöhemmin, olisimme vallanneet väijymäpaikat.
[11] En tahdo vastata kieltävästi, hyvä herra, etten pahoittaisi mieltänne.
[12] Minkätähden tässä on tämä linnunkuva?
[13] Koska se on erään kaartinrykmentin patruunakotelo, joka kantaa keisarillista kotkaa.
[14] Oletteko siitä rykmentistä.
[15] Anteeksi, herra, kuudennesta linjarykmentistä?
[16] Entäs mistä tämä on ostettu?
[17] Balaclavasta, herra! Se on luonnollisesti palmupuuta.
[18] Ihastuttava.
[19] Jos tahdotte säilyttää sen muistona tästä kohtauksesta, niin olen teille kiitollinen.
[20] Tupakka on hyvää turkkilaista tupakkaa; onko teillä toisilla venäläistä tupakkaa, onko se hyvää?
[21] Ranskalainen ei hyvää, hyvästi, herra!
[22] Nuo pahuksen ryssät eivät juuri ole kohteliaita.
[23] Millekäs täällä nauretaan?
[24] Kaunis kaapu.
[25] Älä lähde rivistäsi, paikoillenne, jumaliste!
[26] Kreivi Sazonovista, jonka olen hyvin tuntenut.
[27] Hän on muuan niitä todellisia venäläisiä kreivejä, joita niin suuresti rakastamme.
[28] Olen tuntenut erään Sazonovin, mutta hänessä ei minun tietääkseni ole mitään kreivillistä, — pieni, suunnilleen teidän ikäisenne tumma mies.
[29] Se on hän, herra, juuri hän. Oi, kuinka tahtoisin tavata tuon rakkaan kreivin. Jos näette hänet, pyydän teitä viemään tervehdykseni. Olen kapteeni Latour.
[30] Eikö ole kauhistuttavaa meidän surkea työmme. Viime yönä oli kuumaa, eikö totta?
[31] Oh, hyvä herra, se on hirmuista! Mutta minkälaisia veitikoita teidän sotilaanne ovatkaan, minkälaisia veitikoita! On ilo taistella sellaisten kanssa.
[32] Täytyypä tunnustaa, etteivät teikäläisetkään anna itseään nenästä vetää.
[33] Ensimäinen kyytiasema Sevastopolista lähtien.
[34] Monessa linjarykmentissä upseerit kutsuvat, puoli-ivallisesti ja puolileikillisesti, sotamiehiä moskovaksi tai vielä valoksi.
[35] Ohjeita tykistöupseereille, julkaissut Bezak.
[36] Kantonisteiksi sanottiin orjuuden aikoina sotamiesten poikia, jotka lain mukaan myöskin kuuluivat sotaväkeen. Suom. huom.
[37] Eräs korttipelin laji, jossa häviölle joutunutta lyötiin korteilla nenälle. Suoment. huom.