I.
Ojassa maatessaan Stepan näki lakkaamatta edessään Maria Semjonovnan lempeät, laihat, pelästyneet kasvot ja kuuli hänen äänensä. "Saako sillä tavalla", — puhui nainen omituisella, sepeltävällä äänellä, Ja Stepan oli yhä uudelleen ja uudelleen tekevinään hänelle sen jonka oli tehnyt. Ja häntä kauhistutti, ja hän ummisteli silmiänsä ja heitteli vahvatukkaista päätään puolelta toiselle, koettaen päästä kaikista noista ajatuksista ja muistoista. Ja jos hän hetkeksi pääsikin, niin niiden sijaan alkoi ilmestyä ensin yksi, sitten toinen musta olento, sitten kolmas ja aina vain yhä enemmän. Niillä oli punaiset silmät päässä ja ne tekivät julmia naamoja ja puhuivat kaikki samaa: tapoit sen, nyt tapa itsesi, muuten et meiltä rauhaa saa! Silloin Stepan avasi silmänsä ja näki taas sen naisen, kuuli hänen äänensä ja alkoi surkutella häntä, ja oma itsensä rupesi Stepania ilettämään ja kammottamaan. Hän ummisti jälleen silmänsä, ja siinä olivat jälleen ne mustat. Illan tultua hän seuraavana päivänä nousi ja meni kapakkaan. Vaivoin sinne kömmittyänsä hän alkoi juoda. Mutta vaikka kuinkakin olisi juonut, humalaan hän ei päässyt. Äänetönnä hän istui pöydän ääressä ja joi lasin toisensa jälkeen. Kapakkaan saapui poliisi.
— Mitä miehiä sinä olet? — kysyi poliisi.
— Olen juuri sama, joka eilen Dobrotvorovilla surmasin koko perheen.
Hänet sidottiin, pistettiin päiväksi nimismiehen putkaan ja lähetettiin sitten lääninvankilaan. Tirehtööri tunsi hänet entiseksi vallattomaksi vangikseen, joka nyt oli muuttunut suurrosvoksi, ja otti hänet ankarasti vastaan.
— Katso eteesi, täällä ei leikitellä, — kähisi päällikkö silmät rypyssä, alaleuka esillä.
— Jos mitä vain huomaan, saat raippoja. Ei minulta kukaan karkaa.
— Minäkö karkaamaan, — sanoi Stepan luoden katseensa maahan, — kun olen omin ehdoin antautunut.
— Minulle ei mökistä. Ja kun päällysmies puhuu kanssasi, katso silmiin, — huusi tirehtööri ja löi häntä nyrkillään leuan alle.
Stepanin mielessä oli tällä hetkellä jälleen Maria Semjonovna, joka puhui hänelle jotain. Stepan ei kuunnellut mitä tirehtööri sanoi.
— Mikä on? — kysyi hän tuntoihinsa tullen, kun oli saanut lyönnin leukaansa.
— No, no, mars vaan, älä teeskentele.
Tirehtööri oli odottanut väkivaltaisuutta, liittoutumisia muiden vankien kanssa, karkausyrityksiä, mutta mitään sellaista ei tullut. Milloin vahtimestari taikka itse tirehtööri katsahti hänen ovensa luukusta, istui Stepan olkisäkin päällä, pää käsiin nojautuneena, jotain yhä supattaen itsekseen. Tutkintokuulustelussa hän ei myöskään ollut muiden vankien kaltainen: oli hajamielinen kuunnellessaan kysymyksiä, mutta kun ymmärsi mitä kysyttiin, oli niin totuudenmukainen, että tutkintotuomari, joka oli tottunut sukkelaan ja viekkaaseen sanaväittelyyn syytettyjen kanssa, tunsi melkein samaa kuin se, joka kompastuu astuessaan olemattomalle astuimelle. Stepan kertoi kaikista murhatöistään, silmät rypyssä ja katse yhteen kohti tuijottaen, aivan yksinkertaisella asiaa toimittavalla äänellä, koettaen muistaa kaikki pikkuseikat: kertoi tulleensa ensi murhaa tehdessään avojaloin ja pysähtyneensä oven kynnykselle. Löin miestä kerran, hän kaatui voihkien, silloin minä tapoin myös akan… Kun vankilatarkastaja kävi koppeja tarkastamassa, kysyttiin Stepanilta, oliko hänellä valittamista ja kaipasiko mitään, johon hän vastasi, ettei kaivannut mitään ja että kohtelu oli ollut hyvä. Otettuaan jonkun askeleen eteenpäin haisevassa käytävässä tarkastelija pysähtyi ja tiedusti mukana olevalta tirehtööriltä vangin käytöstä.
— Täytyy todella ihmetellä, — vastasi tirehtööri, hyvillään siitä, että Stepan oli kehunut hänen kohteluaan. Toista kuukautta se on jo meillä ollut ja hänen käytöksensä on aina vain esimerkiksi kelpaavaa. Pelkään vaan, että sillä mahdollisesti on jotain aikeita. Se on uhkarohkea mies ja tavattoman voimakas.