II.
Vankeutensa ensimäisenä kuukautena Stepania vaivasi yhä samat näyt: hänen edessään oli kopin harmaa seinä, hänen korvissaan tavallinen vankilan melu, alhaalta yhteiskopin rähinä, käytävästä vahtimiehen askelten kopina, kellon käynti, mutta samalla kuitenkin Maria Semjonovnan näky, hänen lempeät kasvonsa, jotka olivat kukistaneet Stepanin jo silloin portin luona, hänen ryppyinen kaulansa, jonka Stepan oli viiltänyt auki, ja hänen valittava, sepeltävä äänensä, kun hän sanoi: "muita surmaat, mutta vielä pahemmin surmaat oman itsesi" ja "saako sillä tavalla?" Sitten vaikeni ääni ja mustat alkoivat ilmestyä. Ne ilmestyivät huolimatta siitä olivatko Stepanin silmät ummessa vai auki. Ummessa silmin ne olivat selvempiä. Avosilmin ollessa ne rupesivat sekaantumaan ovien ja seinien kanssa ja vähitellen häipyivät, mutta sitten alkoivat jälleen ilmaantua ja tulivat kolmelta taholta, irvistäen ja hokien: lopeta itsesi, lopeta! Saattoihan Stepan panna silmukan kaulaan, saattoi myös sytyttää itsensä palamaan. Näitä ajatellessa Stepania vapisutti ja hän alkoi lukea rukouksia, mitä vain osasi: neitsy Maarian rukousta ja isämeitää, ja silloin oli niinkuin helpoittavinaan. Rukouksia lukiessaan hän alkoi muistella elämäänsä, isää, äitiä, kotikylää, hallia, vaaria uunilla, tuvan penkkejä, joilla lapsena liuvuttiin, tyttöjä lauluineen, hevosia, josta johtui mieleen hevosvarkaus ja varkaiden kiinni joutuminen, ja kuinka hän itse iski Ivanin kivellä kuoliaaksi. Ja niin hän muisteli ensi vankeuttaan ja sieltä vapaaksi pääsyä, muisteli sitä lihavaa pihamiestä, muisteli ajurin vaimoa, lapsia, ja sitten taas Maria Semjonovnaa. Ja hän kauhistui mielessään ja heitettyään hartioilta vankimekkonsa hyppäsi alas lavitsalta ja alkoi villin pedon tavalla kävellä nopein askelin edestakaisin kopin lyhyttä väliä, tehden kosteiden seinäin luona äkkikäänteitä. Mutta kun hän taas koetti rukoilla, ei siitä ollutkaan enää apua.
Eräänä pitkänä syysiltana, kun tuuli vinkui ja vonkui uunin piipussa, hän juoksenneltuaan kyllältä edestakaisin kopissaan heittäytyi istumaan lavitsalle ja vihdoin ymmärsi, ettei noita mustia vastaan enää voinut taistella, että ne olivat ottaneet hänestä voiton, ja hän lopullisesti kukistunut. Hän oli jo aikaa sitten tarkastellut uunin henkiläpeä. Jos sen kiertäisi hienolla köydellä tai hienoilla liinavaatteen liuskoilla, niin ei luiskahtaisi irti. Mutta viisaasti oli asia suoritettava. Ja hän ryhtyi siihen, kahden päivän aikana valmistellen liinaliuskoja säkistä, jonka päällä makasi. Vahtimiehen tullessa hän heitti mekon lavitsan päälle. Liuskat hän solmi yhteen ja teki ne kaksinkertaisiksi, jotta olisivat voineet kestää ruumiinpainon. Hänen ollessaan näissä puuhissa eivät näyt häntä vaivanneet. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, hän teki kuolon silmukan, pujotti kaulaansa, kiipesi lavitsalle ja hirttäytyi. Mutta tuskin oli kieli alkanut tulla ulos suusta, kun naru katkesi ja hän putosi… Kolinaan joutuivat vahtimiehet. Välskäri haettiin ja Stepan vietiin sairaalaan. Seuraavana päivänä hän tuli aivan entiselleen, palautettiin sairaalasta ja pantiin yhteishuoneeseen, eikä enää yksinäiskoppiin.
Yhteishuoneessa oli lähimaille kahteenkymmeneen henkeen. Mutta Stepan oli sittenkin aivan kuin yksin, ei nähnyt ketään, ei puhunut kenenkään kanssa ja tuskaili yhä entiseen tapaansa. Erittäin vaikea oli Stepanin olla silloin kun kaikki nukkuivat ja hän yksin valvoi ja yhä vain näki hänet, kuuli hänen äänensä, ja mustat alkoivat tulla kauheine silmineen ja ilkkuivat hänelle.
Jälleen hän nytkin luki rukouksia ja jälleen oli niistä yhtä vähän apua kuin ennenkin.
Kerran, kun rukouksen jälkeen Maria Semjonovna taas ilmestyi, alkoi Stepan rukoilla häntä itseään, hänen sieluaan, että se armahtaisi ja jättäisi rauhaan. Ja kun hän sitten aamuyöstä vaipui runnellulle olkivuoteelleen, hän nukkuikin sikeään uneen, ja Maria Semjonovna tuli laihoine, ryppyisine, aukileikattuine kauloineen hänen luokseen.
— Annatkos anteeksi? — Maria Semjonovna katsahti häneen lempeästi eikä vastannut mitään. — Annatko?
Näin kysyi Stepan häneltä kolmeen kertaan. Mutta hän ei sittenkään mitään vastannut, ja hän heräsi. Siitä pitäen hänen mielensä hiukan keveni ja hän tuli ikäänkuin jälleen tuntoihinsa, katseli ympärilleen ja alkoi ensi kerran lähestyä huonetovereitansa ja puhua heidän kanssaan.