IV.
Stepan Pelagejushkin oli kyllä ennenkin ollut hiljainen mies, mutta viime aikoina hän oli pannut sekä vahtimestarin että tirehtöörin ihmettelemään ja toverit kummeksimaan sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Käskemättä, jopa toistenkin vuorolla hän otti suorittaakseen raskaimpia töitä, kuten makkien puhdistamisen. Mutta tästä nöyryydestä huolimatta toverit kunnioittivat ja pelkäsivät häntä, erittäinkin muutaman tapauksen jälkeen. Kaksi jätkää näet hyökkäsi kerran hänen kimppuunsa; hän löi ne takaisin, mutta taittoi toiselta käden. Jätkät olivat ruvenneet pelaamaan nuoren, rikkaan vangin kanssa ja vieneet kaikki mitä hänellä oli. Stepan meni tämän puolelle ja riisti heiltä voittorahat. Tästä olivat jätkät alkaneet rähistä ja ruvenneet häntä lyömään, mutta hän oli ne voittanut molemmat. Tirehtöörin sitten tiedustellessa riidan syytä, jätkät väittivät Stepanin alkaneen heitä lyödä. Stepan ei puolustanut itseään, vaan otti nöyrästi vastaan rangaistuksen, kolmen vuorokauden arestin ja siirtymisen yksinäiskoppiin.
Yksinäiskoppi oli hänelle paha siitä, että erotti hänet Tshujevistä ja evankeliumista, ja hän pelkäsi lisäksi, että mahdollisesti näyt jälleen uudistuvat. Mutta ne eivät uudistuneet. Koko hänen sielunsa oli täynnänsä uutta, iloista sisältöä. Hän olisi ollut mielissään yksinäisyydestään, jos vain olisi tainnut lukea ja jos hänellä olisi ollut evankeliumia. Evankeliumin hän sitten saikin, mutta lukemisesta ei tullut mitään.
Pikku poikana hän oli kyllä lukua opetellut silloiseen vanhaan tapaan: a sanoo a, ämmä e ännä, mutta epäselvyyden vuoksi ei ollut milloinkaan oppinut lukemaan yhteen eikä päässyt perille tavuista, joten koko lukeminen oli jäänyt sikseen. Mutta nyt hän päätti oppia ja pyysi saada evankeliumin. Vahtimestari toi sen hänelle, ja hän ryhtyi toimeen. Kirjaimet hän tunsi, mutta tavuja ei pystynyt muodostamaan. Vaikka olisi kuinkakin yrittänyt, sanoja ei kirjaimista ruvennut syntymään. Hän valvoi öitäkin, hylkäsi ruuan ja suri oppimattomuuttaan siihen määrään, että täit rupesivat sikiämään ja hän oli niistä pääsemättömissä.
— No, etkö vieläkään ole perillä? — kysyi kerran häneltä vartija.
— En.
— Taidatkos sinä isämeitää?
— Taidan.
— No, kun taidat, niin lue tästä. — Ja vartija osotti hänelle isämeidän evankeliumista. Stepan rupesi lukemaan isämeitää, vertaillen tuttuja kirjaimia tuttuihin äänteihin. Ja silloin selvisi äkkiä hänelle kirjainyhdistysten salaisuus, ja hän alkoi lukea. Suuresti hän riemuitsi. Siitä pitäen hän osasi lukea, ja sisällys, joka antausi niin vaikeasti kokoonsaaduista sanoista, sai vain sitä suuremman merkityksen.
Yksinäisyys ei enää painostanut, vaan päinvastoin oli huviksi. Hän oli uppoutunut näihin hommiinsa eikä ollut hyvillään, kun uusille valtiollisille vangeille piti saada koppi vapaaksi ja hänet sen vuoksi siirrettiin jälleen yhteishuoneeseen.