XII.
Neiti Liisa Evropkinin mieli oli ollut alituisessa innostuksen tilassa. Mitä pitemmälle hän edistyi vasta auenneella kristillisen elämän tiellä, sitä varmempi hän oli tämän tien totuudesta ja sitä iloisemmaksi tunsi olonsa.
Hänen lähimpinä tarkoituksinaan oli nyt kaksi asiaa: ensiksikin, käännyttää Mahin, tai, kuten hän oikeastaan tarkoitti, saada hänet palaamaan itseensä, omaan hyvään, erinomaiseen luonteeseensa. Liisa rakasti häntä, tämän rakkauden valossa hänelle avautui Mahinin sielun kaikille ihmisille yhteinen jumaluus, mutta hän näki tässä kaikille ihmisille yhteisessä ominaisuudessa myöskin jotain Mahinille yksin ominaista hyvyyttä, hellyyttä ja ylevyyttä; toisena tarkoituksena oli lakata olemasta rikas. Hän oli päättänyt vapautua rikkaudesta aikeessa panna Mahin koetukselle, mutta sitten halusi tehdä sen omankin sielunsa vuoksi, evankeliumin käskyä noudattaen. Aluksi hän rupesi jakamaan omaisuuttaan, mutta siinä teki hänelle esteen isä ja, vielä enemmän kuin isä, avustusta anovien tulva. Silloin hän päätti kääntyä erään pyhän elämänsä vuoksi kuuluisan vanhuksen puoleen, pyytäen ottamaan hänen rahansa ja tekemään niillä mitä tahtoo. Saatuaan asiasta tiedon isä vimmastui ja kiivaassa keskustelussa sanoi häntä mielipuoleksi, uhaten ryhtyä toimenpiteisiin hänen vapautensa rajoittamiseksi.
Isän kiihkoiset, hermostuneet sanat saivat kiihdyksiin myöskin Liisan ja hän ei ehtinyt malttaa mieltänsä ennenkuin oli tullut sanoneeksi isälle törkeyksiä, nimittäen hirmuvaltiaaksi, jopa oman voiton pyytäjäksi.
Täytyi pyytää anteeksi isältä. Isä vakuutti leppyneensä, mutta Liisa
näki selvästi hänen olevan vielä vihoissaan eikä antaneen anteeksi.
Mahinille Liisa ei tahtonut tästä puhua. Sisko, joka oli hänelle
Mahinin vuoksi mustasukkainen, eteni nyt Liisasta kokonaan, joten
Liisalla ei ollut kelle puhua ja kelle suruansa valittaa.
Jos katuu, niin katuu Jumalan edessä, ajatteli Liisa itsekseen, ja kun sattui olemaan pääsiäispaaston aika, päätti ruveta paastoomaan ja tunnustaa ripillä kaikki papille sekä pyytää neuvoa, miten olisi meneteltävä tästä lähin.
Kaupungin lähistössä oli luostari, jossa tuo elämästään kuuluisa vanhus eli, opettaen, ennustellen ja parannellen ihmisiä ihmeitten kautta, joita pidettiin hänen tekoinaan.
Vanhus oli saanut kirjeen Liisan isältä, joka ilmoitti Liisan tulosta ja hänen epäsäännöllisestä, kiihtyneestä mielentilastaan. Kirjeessä lausuttiin vakaumus, että vanhus oli saattava tytön kultaiselle keskitielle, hyvän kristillisen elämän poluille, pois olevien olojen vastustuksesta.
Väsyneenä kävijöihin otti vanhus Liisan vastaan alkamalla hänelle rauhallisesti selittää nöyryyden, olevien olojen ja vanhempien kunnioituksen tarpeellisuutta. Liisa oli vaiti, punehtui ja hikoili, mutta vanhuksen lopetettua alkoi kyyneleet silmissä ja ensin arasti puhua siitä, että Kristus oli sanonut: luovu isästä ja äidistä ja seuraa minua, sitten innostui yhä enemmän ja esitti vihdoin koko ajatuksensa siitä, miten hän käsitti Kristusta. Vanhus aluksi hienostaan hymyili ja vastasi tavallisilla opetuksilla, mutta sitten vaikeni ja alkoi huokailla, toistaen vain toistamistaan: hyvä Jumalani.
— No, tulehan sitten huomenna ripille, — sanoi hän ja siunasi ryppyisellä kädellään Liisan.
Seuraavana päivänä oli Liisa ripillä, ja vanhus päästi hänet, jatkamatta keskeytynyttä keskustelua, lyhyesti vain kieltäytyen ottamasta vastaan hänen rahojaan.
Tässä työssä ilmennyt puhtaus, täydellinen alttius jumalan tahdolle ja innostus olivat hämmästyttäneet vanhusta. Ukko oli jo kauan sitten halunnut luopua maailmasta, mutta luostari vaati hänen toimintaansa, josta sillä oli tuloja. Hän oli siihen suostuvainen, vaikka hämärästi tunsi asemansa valheellisuuden. Hänestä oli tehty pyhimys, ihmeittentekijä, mutta hän olikin vain heikko, menestyksen pilaama ihminen. Ja tämän tytön auennut sielu avasi nyt hänelle hänen oman sielunsa, jolloin hän näki, kuinka kaukana oli siitä mitä tahtoi olla ja minne sydän veti.
Jonkun aikaa Liisan käynnin jälkeen hän sulkeutui kammioonsa ja vasta kolmen viikon kuluttua ilmestyi kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen hän piti saarnan, jossa teki katumusta ja paljasti maailman syntejä, kutsuen sitäkin katumuksekseen.
Hän saarnasi joka toinen viikko. Ja näitä saarnoja kuulemaan alkoi yhä suuremmat väkijoukot kokoontua. Ja saarnamiehen maine levisi yhä laajemmalle. Siinä oli jotain erikoista rohkeata, vilpitöntä, mikä vaikutti ihmisiin.