XV.
Ivan Mironovin murhaajat vietiin käräjille. Näiden murhaajien joukossa oli myöskin Stepan Pelagejushkin. Hänen päällensä käytiin ankarammin kuin muiden, koska kaikki todistivat, että juuri hän oli kivellä särkenyt Ivan Mironovin pään. Stepan ei salannut oikeuden edessä mitään, selittipä vain, että kun häneltä viimeksi vietiin kaksi hevosta, hän oli ilmoittanut asiasta nimismiehelle, ja mustalaisten jäljille olisi hyvin voitu päästä, mutta nimismies ei ollut ottanut hänen valitustaan kuuleviin korviinsa eikä pannut toimeen etsintää. — Mitäs me semmoisella miehellä teemme, joka on meille häviön tuottanut?
— Miksi eivät muut lyöneet, kuin te yksin? — kysyi komissarjus.
— Se on vale, kaikki löivät, kyläoikeus oli päättänyt tappaa. Minä vain sen lopetin, siinä suotta kitumasta.
Oikeuden jäseniä hämmästytti täydellinen levollisuus Stepanin ilmeessä, kun hän kertoi teostaan.
Stepanin mielestä ei ollut todellakaan mitään kauheata tuossa tapossa. Hän oli sotapalveluksensa aikana ollut mukana ampumassa sotamiestä, jonka sotaoikeus oli tuominnut, ja niinkuin silloin, niin nytkään Ivan Mironovin tapossa hän ei huomannut mitään hirmuista. Tappo kuin tappo. Tänään hänet, huomenna minut. Stepan sai helponlaisen rangaistuksen, hänet tuomittiin vuoden vankeuteen. Talonpoikaispuku riisuttiin hänen yltään ja numeroitiin kuritushuoneen vaatevarastoon, ja hänet puettiin vankimekkoon ja virsuihin. Stepan ei ollut ennenkään tuntenut mitään kunnioitusta päällysmiehiä kohtaan, mutta nyt vallankin päätti, että ne kaikki olivat rosvoja, kansan verenimijöitä, kaikki päällysmiehet, kaikki herrat, kaikki, paitsi keisaria, joka yksin sääli kansaa ja oli oikeudenmukainen. Karkoitusvankien ja pakkotyöläisten kertomukset, joita hän vankilassa sai kuulla, tukivat tällaista luuloa. Yksi oli tuomittu pakkotyöhön siksi, että oli paljastanut päällystönsä varkaudet, toinen siksi, että oli lyönyt virkamiestä korvalle, kun tämä oli ruvennut syyttä toimittamaan ulosmittausta, kolmas siksi, että oli väärentänyt pankkisetelin. Herrat, kauppiaat, saivat tehdä melkein mitä tahansa, mutta talonpoika, köyhä, heitettiin kaikesta turhastakin vankilaan täitten ruuaksi.
Vaimonsa kävi häntä vankilassa katsomassa. Miehen poissa ollessa oli vaimon muutenkin vaikea tulla toimeen, mutta nyt sattui vielä tulipalo, joten hän kadotti kaikkensa ja läksi lapsineen kerjuulle. Vaimon kärsimykset panivat Stepanin mielen vieläkin enemmän kuohuksiin. Hän oli vankilassakin tyly kaikille ja oli kerran lyömäisillään kirveellä puuronkeittäjää, josta sai vuoden lisävankeutta. Tänä vuonna hän sai tietää vaimonsa kuolemasta, ja ettei hänellä enää ole kotia…
Kun Stepanin rangaistusaika oli päättynyt, annettiin hänelle varastohuoneen hyllyltä hänen omat vaatteensa, joissa oli vankilaan tullut.
— Mihinkäs tästä lähden, sanoi hän varastonhoitajalle, pukeutuessaan.
— Kotiinpa tietenkin.
— Kotia kun ei ole. Pitänee jäädä maantielle ihmisiä ryöstämään.
— Jos ryöstämään rupeat, joudut meille takaisin.
— No, sehän nähdään.
Ja Stepan läksi. Hän suuntautui sittenkin kotia kohden. Minnekään muuanne ei tiennyt mennä.
Ennen sinne tuloaan hän yöpyi tuttuun majataloon, jossa oli kapakka.
Majatalon isäntä oli lihava Vladimirskin porvari. Hän tunsi Stepanin,
ja tiesi sen joutuneen vankilaan onnettomuuden vuoksi. Hän antoi siis
Stepanille yösijan.
Tämä rikas porvari oli anastanut talonpoikaisnaapuriltaan vaimon, joka nyt eli talossa työläisenä ja vaimona.
Stepanilla oli tiedossa, miten porvari oli talonpojan pettänyt, miten tämä ilkeä akka oli miehensä jättänyt ja istui nyt koreassa puvussa hikisenä teetä juomassa, armosta tarjoten sitä Stepanillekin. Majatalossa ei ollut ketään matkailijaa. Stepan sai nukkua kyökissä. Matrjona-emäntä korjasi sieltä kaikki ja meni viereiseen huoneeseen. Stepan pani maata uunille, mutta ei voinut nukkua uunilla kuivuvien, rapisevien päresytykkeiden vuoksi. Ei saanut hän päästänsä porvarin lihavaa möhömahaa, sekä vyötäisistä esille valuvaa, väriltään kokonaan virttynyttä paitaa. Aina vain tuli mieleen halu silpaista puukolla sitä mahaa ja päästää rasva maalle. Ja akkaa samaten. Toisinaan hän ajatteli: olkoot, lähdenhän huomenna, toisinaan taas muisteli Ivan Mironov raukkaa ja rupesi jälleen ajattelemaan porvarin mahaa ja Matrjonan valkoista, hikistä kaulaa. Jos tapan niin tapan molemmat. Kukko lauloi jo toisen kerran. Nyt kohta, muuten valkenee. Veitsen ja kirveen hän oli varannut jo illasta. Kiipesi alas uunilta, otti ne käteensä, ja tuli kyökistä. Samassa avattiin toisen oven säppi ja porvari astui kynnykselle. Stepanin täytyi tehdä toisin kuin oli aikonut. Hän iski kirveellä ja halkaisi porvarin pään. Porvari kaatui ensin penkille ja siitä maahan.
Stepan astui huoneeseen. Matrjona silloin nousi vuoteeltaan ja jäi paitasillaan seisomaan sen ääreen. Stepan tappoi samalla kirveellä hänetkin.
Sitten sytytti kynttilän, otti rahat pulpetista ja lähti…