IV
Pahom saapui perheineen uudelle paikkakunnalle ja kirjoittautui asukkaaksi isoon kylään. Hän tarjosi ukoille tuliaisia ja laittoi kaikki paperit kuntoon. Hänet otettiin vastaan ja hänelle eroitettiin viiden hengen osuus eli 50 desjatinaa eri peltomaita paitsi laidunta. Pahom asettui asumaan ja hankki karjaa. Yksistään osuutena saatua maata oli hänellä nyt kolmin verroin enemmän kuin ennen ja tämä maa oli viljavaa. Elämä oli entiseen verrattuna kymmenen kertaa parempaa. Sekä viljelysmaata että laidunmaata oli yllin kyllin. Karjaa saattoi pitää niin paljon kuin vain tahtoi.
Alussa, niin kauan kuin Pahom järjesteli oloaan ja asiat menestyivät, näytti hänestä kaikki hyvältä, mutta kun hän perehtyi elämäänsä, niin tämäkin maa alkoi tuntua ahtaalta. Ensimäisenä vuonna Pahom kylvi vehnää ja sai hyvän sadon. Hän ihastui vehnän viljelykseen, mutta maaosuutta oli vähän. Ja sekin, mitä oli, oli oikeastaan kelpaamatonta. Siellä käytetään vehnän viljelykseen kesantomaata. Kylvetään yhtenä tahi kahtena vuonna ja jätetään maa sitten taas lepäämään kunnes se uudestaan nurmettuu. Tämmöinen maa on hyvin haluttua eikä sitä kaikille riitäkään. Siitä johtuu riitojakin. Rikkaammat tahtovat itse kylvää, köyhät taas antavat kauppiaille maksua vastaan. Pahomin mieli teki kylvää enemmän. Hän meni seuraavana vuonna kauppiaan puheille ja otti maata vuodeksi. Kylvi suuremman määrän ja se menestyikin hyvin, mutta maa oli kaukana kylästä — vilja oli kuljetettava 15 virstan päähän. Hän näki talonpoikien pitävän karjataloja ja rikastuvan. "Tuo on aivan toista", ajattelee Pahom. "Jospa minäkin ostaisin maata ikiomaksi ja rakentaisin karjatalon! Silloin olisi kaikki reilassa." Ja Pahom alkoi miettiä, kuinka hän saisi ostetuksi maata omakseen.
Näin eleli Pahom kolme vuotta. Vuokrasi maata, kylvi vehnää. Sadot olivat hyviä ja vehnä kelvollista ja niin kertyi rahaa säästöön. Mikäpä olisi ollut eläessä. Mutta ikävältä tuntui Pahomista joka vuosi vuokrata ihmisiltä maata ja sen takia hääriä. Missä vain oli hyvää maata saatavissa, sinne talonpojat aina kiiruhtivat ja veivät kaikki. Jos ei ehtinyt saamaan maata, niin ei kylvämisestä tullut mitään. Sattuipa kolmantena vuonna niinkin, että hän oli kauppiaan kanssa ostanut laidunmaan talonpojilta ja he olivat sen jo kyntäneet, kun talonpojat rupesivat käräjöimään ja koko työ meni hukkaan. "Jos olisi oma maa", tuumi hän, "niin en kumartaisi ketään ja kaikki menisi hyvin."
Ja Pahom alkoi tiedustella, mistä saisi ostaa maata. Hän löysikin sopivan miehen. Tällä oli 500 desjatinaa omaa maata, mutta hän oli joutunut vaikeisiin asioihin ja myi nyt huokeasta. Pahom alkoi hieroa kauppaa hänen kanssaan. Asiaa pohdittiin ja viimein sovittiin 1500 ruplan kauppahinnasta, josta puolet saisi suorittaa myöhemmin. Kaikki oli jo melkein sovittu, kun kerran Pahomin taloon poikkesi hevostaan syöttämään ohi matkustava kauppias. Juotiin teetä, puheltiin. Kauppias kertoo tulevansa kaukaa bashkiirien maasta. Siellä, — niin hän kertoo, — hän oli ostanut bashkiireilta maata noin viisi tuhatta desjatinaa. Ja tuo kaikki oli tullut maksamaan vain tuhat ruplaa. Pahom alkoi kysellä tarkemmin. Kauppias selitti. "Minä saatoin vain", hän kertoo, — "ukot hyvälle mielelle, jakelin lahjoina viittoja ja mattoja noin sadan ruplan arvosta ynnä laatikollisen teetä sekä juotin viiniä niille, jotka joivat, — ja niin otin 20 kopekalla desjatinan". Kauppias näyttää kauppakirjan. "Maa" — hän sanoo, — "on joen varrella ja koko aro kasvaa sulkaheinää". Pahom alkoi tiedustella, miten siellä kaikki oli. "Maata", — sanoo kauppias, — "on siellä niin laajalti, ett'ei sitä vuodessakaan kierrä, ja kaikki se on bashkiirein omaa. Mutta kansa on typerää kuin pässit. Voi saada melkein ilmaiseksi." "No", — ajattelee Pahom, — "miksi ostaisin tuhannella ruplallani viisisataa desjatinaa ja velkaantuisin vielä lisäksi? Miten paljon saankaan siellä tuhannella ruplalla!"