V
Shilin kömpi aukkoon ja kaivoi sen leveämmäksi, että Kostylinkin mahtuisi siitä. Sitten he istuutuivat odottamaan, että kaikki kylässä asettuisivat levolle.
Heti kun kaikki oli hiljennyt, ryömi Shilin ulos seinän alitse ja kuiskasi Kostylinille: "tule!" Kostylin kömpi samaa tietä, mutta hänen jalkansa sattui kiveen ja siitä syntyi kolinaa, Isännällä oli hyvin äkäinen, kirjava vahtikoira. Sen nimi oli Uljashin. Shilin oli jo aikaisemmin sitä syötellyt. Uljashin rupesi kolinan kuultuaan haukkumaan ja syöksähti paikalle, ja sen jälessä tuli muitakin koiria. Shilin vihelsi hiljaa ja heitti palasen kakkaraa. Uljashin tunsi hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja lakkasi haukkumasta.
Isäntä oli kuullut haukunnan ja huuteli tuvasta koiralleen:
"Uljashin, ota kiinni!"
Shilin kutkutteli Uljashinin korvan taustaa. Koira on hiljaa, hieroo itseään hänen jalkojaan vasten ja heiluttaa häntäänsä.
He istuivat jonkun aikaa nurkan takana. Hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kuului vain lampaan kakistelua läävästä ja veden kohina kiviä vasten. On pimeä. Tähdet ovat korkealla taivaalla. Vuoren yllä alkaa punoittaa uusi kuu sakarat ylöspäin kääntyneinä. Notkot ovat valkoisen sumun peitossa.
Shilin nousi ja sanoi toverilleen: "No, veliseni, lähdetään!"
He lähtivät liikkeelle, mutta samassa kuului mullahin laulu katolta:
"Allah! Besmillah! Il rahman!" Kansaa oli siis tulossa temppeliin.
He istuutuivat taas piiloon seinän taakse. Pitkän aikaa he istuivat
odotellen kunnes kaikki olisivat menneet ohi. Kaikki hiljeni taas.
— No, Jumalan nimeen!
He tekivät ristinmerkin ja lähtivät astumaan. Pihan poikki kuljettuaan he menivät vuoren rinnettä alas joen luo, menivät yli joen ja lähtivät kulkemaan notkoon. Sumu oli sakea, mutta se oli alhaalla, niin että tähdet näkyivät pään päällä. Tähdistä Shilin näki, mihin suuntaan oli mentävä. Sumussa on vilpoista ja helppoa kulkea, mutta saappaat ovat menneet lintalleen ja vaikeuttavat kulkua. Shilin riisui saappaansa, heitti ne pois ja astui paljain jaloin. Hän hyppeli kiveltä kivelle ja katsoi tähtiin. Kostylin alkoi jäädä jälelle.
— Kulje hitaammin, — sanoi hän. — Nuo kirotut saappaat ovat hieroneet jalkani rikki.
— Riisu ne pois, niin on helpompi kulkea.
Kostylin riisui saappaansa, mutta se vain pahensi asiaa. Hänen jalkansa haavoittuivat kiviin ja hän uupui yhä enemmän. Shilin sanoi hänelle:
— Jos jalkasi haavoittuvat, niin ne myöhemmin paranevat, mutta jos meidät saadaan kiinni, niin asiat ovat hullummin. Menetämme henkemme.
Kostylin ei vastannut mitään, vaan kulki ähkien eteen päin. Pitkän aikaa he kulkivat alavaa maata. Oikealta alkoi kuulua koirien haukuntaa. Shilin pysähtyi, katseli ympärilleen, nousi vuorelle, tunnusteli käsillään.
— Ohoo, — sanoi hän, — me olemme erehtyneet ja kulkeneet liian paljon oikealle. Täällä on vieras kylä, minä näin sen vuorelta. Täytyy kääntyä takaisin ja mennä vasempaan ylös vuorelle. Täällä pitäisi olla metsää.
Mutta Kostylin sanoi:
— Odota edes vähäsen, jahka levähdän. Jalkani ovat yltäänsä veressä.
— Voi, veikkonen, kyllä ne paranevat. Hyppele kevyemmin — kas näin!
Ja Shilin lähti juoksemaan takaisin ja kääntyi vasempaan vuorelle päin. Kostylin jäi yhä enemmän jälkeen ja kompuroi ähkien eteenpäin. Shilin innostutti häntä päästämällä tavan takaa kehoittavan sihinän ja kulki yhä eteenpäin.
He nousivat vuorelle. Siellä oli todellakin metsää. Metsässä heidän vaatteensa repeytyivät aivan riekaleiksi. Viimein he löysivät polun ja jatkoivat sitä pitkin matkaansa.
— Seis!
Tieltä kuului kavioitten kapsetta. He pysähtyivät kuuntelemaan. Töminä lakkasi. Kun he lähtivät liikkeelle, alkoi töminäkin taas kuulua, mutta kun he uudelleen pysähtyivät, niin tuo hevosen astuntaa muistuttava äänikin lakkasi kuulumasta. Shilin hiipi lähemmäksi ja näki tiellä jotakin seisovan. Se oli hevosen näköinen, mutta ei kuitenkaan ollut hevonen, ja sen päällä oli jokin ihmeellinen laitos, joka ei näyttänyt oikealta ratsastajalta. Otus hirnahti ja höristi korviaan. Shilin vihelsi hiljaa. Silloin se syöksähti tieltä metsään niinkuin myrskytuuli, joka saa oksat rytisten taittumaan.
Kostylin kaatui maahan kauhusta. Shilin sanoi nauraen:
— Se oli hirvi. Kuuletko, kuinka sen sarvet taittavat oksia. Me pelkäsimme sitä ja se pelkäsi meitä.
He kulkivat eteenpäin. Ilma alkoi lämmetä. Aamu oli tulossa. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, kulkevatko he oikeaan vaiko väärään suuntaan. Shilinistä tuntuu, kuin häntä olisi kuljetettu tätä samaa tietä pitkin ja hänen arvelunsa mukaan pitäisi omien joukkojen luo olla noin kymmenen virstan matka. Mutta mitään tuttuja merkkejä ei tien varrella ole eikä niitä pimeässä eroittaisikaan. He tulivat kedolle. Kostylin istuutui ja sanoi:
— Kävi miten tahansa, minä en jaksa enempää. Jalkani eivät enää tottele.
Shilin alkoi pyydellä häntä vielä yrittämään.
— Ei, — sanoi Kostylin, — en jaksa, en voi.
Shilin suuttui, sylkäisi ja haukkui häntä.
— Siinä tapauksessa minä menen yksin. Hyvästi!
Kostylin hyppäsi pystyyn ja lähti taas astumaan. He kulkivat noin neljä virstaa. Sumu metsässä oli tullut entistä sakeammaksi. Ei voinut nähdä juuri ollenkaan eteensä eikä tähtiäkään enää paljon eroittanut.
Yht'äkkiä he kuulivat edessään hevosen kavioitten kopinaa. Kuului kuinka hevosenkenkä sattui kiviin. Shilin laskeutui vatsalleen ja alkoi kuunnella korva maata vasten.
— Aivan oikein, — tänne meitä kohti ratsastaa joku hevosella.
He juoksivat pois tieltä ja piilottautuivat pensaisiin odottamaan. Shilin ryömi lähelle tietä ja näki tatarilaisen ratsastavan ajaen edellään lehmää sekä mutisten jotakin itsekseen. Kun tatarilainen oli mennyt ohi, palasi Shilin Kostylinin luo.
— No, Jumalan kiitos, se on ohi. Nouse nyt, niin lähdetään.
Kostylin koetti nousta, mutta kaatui.
— En voi, totisesti en voi, voimani ovat lopussa.
Hän oli iso ja pyylevä mies. Kulkemisesta hän oli hiestynyt, ja kun hän sitten oli metsässä joutunut kylmän sumun keskelle ja jalatkin vielä lisäksi olivat haavoittuneet, niin se olikin tehnyt hänestä lopun. Shilin koetti nostaa hänet pystyyn. Kostylin alkoi huutaa:
— Voi, voi, koskee!
Shilin kauhistui.
— Mitä sinä huudat? Tatarilainen on lähellä ja voi kuulla.
Mutta itsekseen hän ajatteli:
"Hän on todellakin voimaton. Mitä minä hänelle teen? Ei sovi hyljätä toveria."
— No, — sanoi hän, — nousehan ja käy selkääni. Minä kannan sinua, kun kerran et jaksa astua.
Hän otti Kostylinin selkäänsä, tarttui käsillään hänen koipiinsa ja lähti kantaa retustamaan tietä pitkin.
— Älä Herran tähden kurista käsilläsi kurkkuani, sanoi hän. —
Pitele kiinni olkapäistä.
Vaikeaksi kävi kulku Shilinille. Hänenkin jalkansa ovat veressä ja hän on perin uupunut. Hän köyristää selkäänsä, koettaa nostaa Kostylinin ylemmäksi ja kulkea laahustaa eteenpäin.
Tatarilainen oli nähtävästi kuullut Kostylinin huudon. Shilin kuulee jonkun ajavan heidän jälessään ja huutelevan jotakin vieraalla kielellä. Hän samosi pensaikkoon. Tatarilainen tempasi pyssynsä ja laukaisi, mutta ei osunut kohti, kiljui jotakin omalla kielellään ja ratsasti tiehensä.
— No, veliseni, nyt olemme hukassa! — sanoi Shilin.
— Hän kutsuu heti tatarilaiset meitä takaa ajamaan. Jos emme ennätä edelle kolmea virstaa, niin olemme hukassa.
Itsekseen hän ajatteli Kostylinista: "Hittoko minut sai ottamaan tuon taakan niskaani. Yksin olisin jo ehtinyt pitkän matkan päähän."
Kostylin lausui:
— Mene yksin, miksi antautuisit minun takiani vaaraan?
— Ei, en mene. Toveria ei sovi jättää.
Hän otti taas Kostylinin selkäänsä ja lähti kulkemaan. Noin virstan
hän kulki tällä tavoin. Metsää jatkui yhä eikä sen reunaa näkynyt.
Sumu alkoi jo hälvetä ja muodosti pilviä, eikä tähtiä enää näkynyt.
Shilin oli aivan uuvuksissa.
Tien vieressä oli kivillä reunustettu lähde. Shilin pysähtyi ja laski
Kostylinin maahan.
— Annahan kun levähdän ja sammutan janoni, — sanoi hän. —
Syökäämme kakkaroita. Pian kai olemme perillä.
Juuri kun hän kävi pitkälleen maahan juodakseen lähteestä, kuului takaapäin töminää. He samosivat taas oikeaan pensasten suojaan vuoren rinteelle ja heittäytyivät pitkälleen.
Kuului tatarilaisten ääniä. Tatarilaiset pysähtyivät samalle paikalle, mistä karkulaiset olivat poikenneet metsään. He puhelivat jonkun aikaa ja alkoivat sitten usuttaa koiria. Pensaikko rytisi, ja vieras koira juoksi suoraan pakolaisia kohti, pysähtyi ja alkoi haukkua.
Kohta tuli perässä tatarilaisiakin, kaikki outoa väkeä. He ottivat Shilinin ja Kostylinin kiinni, sitoivat heidän kätensä, nostivat heidät hevosten selkään ja lähtivät kuljettamaan.
Kun näin oli kuljettu noin kolme virstaa, tuli itse isäntä Abdul kahden tatarilaisen kanssa vastaan. He puhuivat jotakin tatarilaisille, muuttivat vangit omien hevostensa selkään ja veivät kyläänsä.
Ei ollut enää Abdulin suu naurussa eikä hän puhunut heille sanaakaan.
Päivän sarastaessa heidät tuotiin kylään ja pantiin keskelle tietä istumaan. Lapset kokoontuivat heidän luokseen, viskelivät heitä kivillä, löivät ruoskilla ja vinkuivat.
Tatarilaiset kokoontuivat piiriin. Vuoren juurella asuva ukkokin saapui. Alkoivat puhua. Shilin kuulee, että neuvotellaan siitä, mitä heille olisi tehtävä. Jotkut sanovat: "heidät pitää lähettää kauemmas vuoristoon", mutta ukko sanoo: "Heidät on tapettava." Abdul väittää vastaan: "minä olen maksanut heistä rahaa ja saan heiltä lunnaita", mutta ukko sanoo: "ei ne sinulle mitään maksa, tekevät vain pahojaan. On sitäpaitsi synti elättää venäläisiä. — Heidät on tapettava, siinä kaikki."
Kokous hajosi. Isäntä astui Shilinin luo ja sanoi hänelle:
— Jos minulle ei lähetetä teidän puolestanne lunnaita, niin minä kahden viikon kuluttua pieksän teidät kuoliaiksi. Ja jos taas yrität paeta, niin minä tapan sinut kuin koiran. Kirjoita kirje ja kirjoita kunnollisesti.
Heille tuotiin paperia ja he kirjoittivat kirjeen kumpikin. Sitten heidän jalkoihinsa taas kiinnitettiin jalkapuntti ja heidät vietiin temppelin taakse. Siellä oli noin viisi arssinaa syvä kuoppa. Heidät pantiin tähän kuoppaan.