VI
Nyt muuttui heidän elämänsä perin kurjaksi. Jalkapuuta ei heidän jaloistaan koskaan irroitettu eikä heitä päästetty ulos kuopasta. Heille viskattiin sinne raakaa taikinaa niinkuin koirille ja kannussa laskettiin juomavettä alas kuoppaan. Kuoppa haisi iljettävältä, ilma siinä oli ummehtunutta ja kosteata. Kostylin sairastui, hänen jäsenensä turposivat ja koko ruumista kolotti. Hän vaikeroi lakkaamatta tahi nukkui. Shilinkin tuli alakuloiseksi ja näki, että asiat olivat huonosti. Eikä hän keksinyt mitään pelastuskeinoa.
Hän koetti kaivaa käytävää, mutta ei ollut paikkaa, mihin olisi mullan heittänyt. Sitäpaitsi isäntä huomasi tuon homman ja uhkasi tappaa.
Kerran hän oli kyykyllään kuopan pohjalla, ajatteli elämää vapaudessa ja tunsi kalvavaa ikävää. Yht'äkkiä putosi suoraan hänen syliinsä kakkara, sitten vielä toinenkin ja koko joukko kirsikoita. Hän katsahti ylös ja näki siellä Dinan. Dina katseli häntä nauraen ja juoksi tiehensä. Shilin ajatteli: "Eiköhän Dina auttaisi?"
Hän kaapi yhdestä paikasta savikerroksen esille ja alkoi muovailla nukkeja. Teki ihmisiä, hevosia ja koiria ajatellen: "Kun Dina taas tulee, niin heitän hänelle."
Mutta seuraavana päivänä ei Dinaa kuulunutkaan. Shilin kuuli hevosten jalkojen töminää. Jokin joukko ratsasti ohi. Tatarilaiset kokoontuivat temppelin luo. He kiistelivät, huusivat ja mainitsivat venäläisiä. Kuului ukon ääni. Shilin ei kuullut kaikkea, mutta hän arvasi, että venäläiset olivat lähellä ja että tatarilaiset pelkäsivät näiden saapuvan kylään ja näkevän, miten vankeja kohdeltiin.
Aikansa keskusteltuaan tatarilaiset poistuivat. Shilin kuuli yht'äkkiä kahinaa ylhäältä. Dina oli kuopan suulla kyykyllään niin että polvet törröttivät korkeammalla kuin pää. Hän oli kurottautunut eteenpäin niin että helyt riippuivat heilahdellen kuopan päällä. Dinan silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän otti hihastaan kaksi juustokakkua ja heitti ne alas. Shilin otti kakut ja sanoi: "Miksi olet ollut poissa niin kauan? Minä olen laittanut sinulle leikkikaluja. Tuosta saat!" Hän alkoi heitellä tekeleitään ylös yksitellen. Mutta Dina puisteli vain päätään eikä välittänyt niistä. "Ei tarvitse", sanoi hän. Jonkun aikaa vaiti oltuaan hän sanoi:
— Ivan, sinut tahdotaan tappaa.
Ja hän osoitti kaulaansa.
— Kuka tahtoo tappaa?
— Isä, — ukot ovat käskeneet. Minun on sääli sinua.
Shilin sanoi:
— Koska sinun on minua sääli, niin tuo minulle pitkä keppi.
Dina pyöritti päätään merkiksi, että se ei käynyt päinsä. Shilin pani kätensä ristiin ja rukoili:
— Dina, ole niin hyvä! Tuo, Dina kulta!
— En voi, — vastasi Dina, — kaikki ovat kotosalla ja näkevät.
Hän poistui.
Shilin istui illalla ja ajatteli: "Mitähän tapahtunee?" Hän katseli ylös. Tähdet tuikkivat taivaalla, mutta kuu ei vielä ollut noussut. Mullah huusi minareetista. Sitten kaikki hiljeni. Shilin alkoi jo torkahdella ajatellen: "Tyttöä peloittaa."
Äkkiä alkoi savea rapista alas. Hän katsahti ylös ja näki pitkän seipään töksähtelevän kuopan reunaan. Se laskeutui yhä alemmaksi ja aikoi liukua kuopan pohjaa kohti. Shilin ilostui, tarttui seipääseen ja veti sen alas. Se oli oiva seiväs. Hän oli aikaisemmin nähnyt sen isännän talon katolla.
Hän katsoi ylös. Tähdet loistivat korkealla taivaalla ja kuopan suulla kiiluivat Dinan silmät aivan kuin kissan silmät pimeässä. Hän oli kumartunut alaspäin ja kuiskasi:
— Ivan! Ivan!
Mutta samassa hän viittoi kädellään, että piti olla hiljaa.
— Mitä? — kysyi Shilin.
— Kaikki ovat menneet pois, kaksi henkeä vain on kotona.
Shilin sanoi:
— No, Kostylin, mennään nyt, koetetaan viimeinen kerta. Minä autan sinut ylös.
Kostylin ei tahtonut kuullakaan semmoista.
— Ei, — sanoi hän, — nähtävästi ei minun ole sallittu täältä lähteä. Mihin minä menisin, kun en jaksa kääntyäkään.
— No, hyvästi sitten. Älä muistele pahalla, — sanoi Shilin ja suuteli Kostylinia.
Hän tarttui seipääseen, käski Dinan pitelemään sitä kiinni ja alkoi kiivetä ylös. Kaksi kertaa jäi yritys kesken, sillä jalkapuu teki haittaa. Kostylinin avulla hän vihdoin pääsi ylös. Dina veti häntä kätösillään paidasta kaikin voimin ja nauroi.
Shilin otti seipään ja sanoi:
— Dina, vie tämä paikoilleen. Jos kotonasi huomaavat sen olevan poissa, niin ne lyövät sinua.
Dina lähti viemään seivästä. Shilin meni alas vuoren juurelle, otti terävän kiven ja alkoi vääntää jalkapuun lukkoa auki. Mutta lukko oli luja; hän ei saanut sitä mitenkään rikki ja epämukava hänen oli työskennelläkin. Hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas kevyesti hypähdellen. "Varmaankin se on Dina", ajatteli hän. Dina juoksi hänen luokseen, otti kiven ja sanoi:
— Annahan kun minä!
Hän laskeutui polvilleen ja rupesi lukkoa vääntämään. Mutta hänen kätensä ovat hennot kuin vitsa — ei niissä ole voimaa. Hän heitti kiven pois ja rupesi itkemään. Shilin kävi taas lukon kimppuun. Dina oli kyykyllään hänen vieressään ja piti kättään hänen olallaan. Shilin katsahti taakseen ja näki punaisen ruskon kajastelevan vasemmalla vuoren takana. Kuu oli nousemassa. "Ennen kuun nousemista täytyy päästä notkon läpi metsän suojaan", ajatteli hän. Hän nousi ja heitti kiven pois. Täytyy mennä, vaikka onkin pakko raahata jalkapuuta mukanaan.
— Hyvästi, Dina kulta! — sanoi hän. — En ikinä unhoita sinua.
Dina tarttui häneen kiinni ja kopeloi käsillään etsien paikkaa, mihin pistäisi kakkuja, Shilin otti kakut.
— Kiitos, — sanoi hän. — Sinä olet järkevä tyttö. Kuka sinulle nyt minun pois mentyäni nukkeja tekee?
Ja hän silitti Dinan päätä,
Dina purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja lähti juoksemaan ylös vuorelle hypähdellen kuin vuohi. Kuului vain pimeässä, kuinka palmikon helyt kilahtelivat.
Shilin teki ristinmerkin, tarttui kädellään jalkapuun lukkoon, ett'ei se kalisisi, ja lähti kulkemaan tietä myöten. Hän kulkea laahusti ja tarkasti kaiken aikaa ruskotusta, joka osoitti kuun nousua. Tie oli hänelle tuttu. Oli kuljettava suoraan eteenpäin noin kahdeksan virstaa. Pääasia oli päästä metsään ennenkuin kuu ehtisi kokonaan tulla näkyviin. Kun hän meni joen yli, oli taivas vuoren takana jo kirkastunut. Hän lähti kulkemaan notkotietä silmäillen kaiken aikaa ylös. Kuu ei vielä ollut näkyvissä, mutta taivaan toinen reuna kirkastui kirkastumistaan. Varjo alkoi langeta vuoren juurelle ja läheni häntä.
Shilin kulki yhä eteenpäin pysytellen varjossa. Hän koetti kiiruhtaa, mutta kuu yleni vielä nopeammin. Oikeallakin puolella alkoivat vuorten huiput jo välkkyä. Kun hän alkoi lähestyä metsää, tuli kuu esille vuorten takaa ja ympärillä oli valoisaa kuin päivällä. Saattoi eroittaa joka lehden puissa. Vuorilla vallitsi hiljaisuus aivan kuin kaikki elämä olisi tauonnut. Vain joen kohina kuului alhaalta.
Shilin saapui metsän reunaan kohtaamatta ketään. Hän etsi mahdollisimman pimeän paikan ja istahti lepäämään.
Levättyään ja syötyään kakun hän otti kiven ja ryhtyi taas jalkapuuta särkemään. Hän hakkasi niin että kädet tulivat kipeiksi, mutta ei saanut lukkoa rikki. Täytyi taas lähteä matkaan. Kuljettuaan virstan verran hän oli aivan uuvuksissa ja tunsi jaloissaan särkyä. Hän astui vielä kymmenkunnan askelta eteenpäin ja pysähtyi. "Eihän tässä muutakaan voi kuin raahustaa eteenpäin niin kauan kuin voimia riittää — ", ajattelee hän. "Jos istahdan, niin en pääse enää ylös. Linnoitukseen asti en pääse, mutta päivän valjettua käyn metsään makaamaan ja jatkan sitten yön tultua taas matkaani."
Hän kulki koko yön. Vain kaksi ratsastavaa tatarilaista hän kohtasi; niiden tulon hän kuuli niin ajoissa, että ehti piiloutua puitten taakse.
Kuu alkoi jo kalveta, kaste lankesi maahan ja päivän koitto oli jo lähellä, mutta Shilin ei ollut ehtinyt metsän toiseen päähän. "No, kuljen vielä kolmekymmentä askelta, poikkean sitten metsikköön ja käyn lepäämään", ajatteli hän. Kun hän oli kulkenut kolmekymmentä askelta, oli metsäkin lopussa. Hän astui metsän reunaan. Oli jo aivan valoisata, hänen silmiensä edessä oli aro ja siinä näkyi selvästi linnoitus. Vasemmalla, aivan lähellä vuoren juurella oli sammuvia nuotioita, joista kohosi savua ja joiden ääressä oli miehiä.
Hän katsoi tarkemmin ja näki pyssyjen välkkyvän. Siinä oli kasakoita, venäläisiä sotamiehiä.
Shilin ilostui, kokosi viimeiset voimansa ja lähti kulkemaan venäläisiä kohti. Itsekseen hän ajatteli: "Jumala varjelkoon joutumasta tässä aukealla kedolla tatarilaisten ratsumiesten näkyviin. Vaikka matka ei olekaan pitkä, niin en pääsisi heidän kynsistään."
Samassa hän näkikin vasemmalla eräällä kukkulalla kolme tatarilaista parinkymmenen sylen päässä. Nämäkin näkivät hänet ja ohjasivat hevosensa häntä kohti. Hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Käsillään huitoen hän alkoi huutaa täyttä kurkkua venäläisille:
— Veljet! Auttakaa! Veljet!
Venäläiset kuulivat huudon. Kasakoita lähti ratsastamaan häntä kohti.
Kasakkain oli ratsastettava melkoinen matka, mutta tatarilaiset olivat aivan lähellä. Shilin ponnisti viimeiset voimansa, tarttui kädellään jalkapuuhun ja lähti juoksemaan kasakoita kohti. Huomaamatta mitään ympärillään hän teki ristinmerkkejä ja huusi:
— Veljet! Veljet! Veljet!
Kasakoita oli noin viisitoista miestä.
Tatarilaiset pelästyivät ja alkoivat epäröidä. Shilin juoksi kasakkain luo.
Kasakat ympäröivät hänet ja alkoivat kysellä, mikä hän oli miehiänsä ja miten sinne joutunut. Shilin oli aivan pyörällä ilosta, itki ja hoki vain:
— Veljet! Veljet!
Sotamiehet juoksivat paikalle ja ympäröivät Shilinin. Yksi antoi hänelle leipää, toinen puuroa, kolmas viinaa, eräs kääri hänen ympärilleen viitan, muuan taas särki jalkapuun.
Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiehet tulivat iloisiksi, toverit kokoontuivat Shilinin ympärille.
Shilin kertoi heille kaikki vaiheensa ja sanoi:
— Näin minä kävin kotona ja menin naimisiin! Ei se näy olevan minulle sallittu.
Ja hän jäi edelleen Kaukaasiaan sotapalvelukseen.
Kostylin lunastettiin vankeudesta vasta kuukautta myöhemmin viidellätuhannella ruplalla. Henkihieverissä hänet sieltä takaisin tuotiin.
Paljonko ihminen tarvitsee maata?