I
Kerran tuli vanhempi sisar kaupungista nuoremman luo maalle. Vanhempi oli naimisissa kauppiaan kanssa kaupungissa, nuorempi talonpojan kanssa maalla. Sisarukset juovat teetä ja puhelevat. Vanhempi sisar alkoi ylvästellä ja kehua elämäänsä kaupungissa: kuinka kaikki hänen ympärillään kaupungissa on tilavaa ja puhdasta, kuinka hänen lapsensa aina ovat sievästi puetut, kuinka hän herkuttelee ja käy huviretkillä, juhlissa ja teattereissa.
Nuorempi sisar loukkaantui ja alkoi puhua halventavasti kauppiaitten elämästä sekä ylistää omia maalaisolojaan.
— Enpä vaihtaisi, — hän lausui, — omaa elämääni sinun eloosi. Joskin elämämme on yksitoikkoista, niin eipä meitä hätä häilytä. Te elätte komeammin, voitte saada suunnattomia voittoja, mutta saatatte myös pahanpäiväisesti hävitä kaupoissanne. Sattuu niinkin, että se, joka tänään on rikas, kulkee huomenna jo mieron tietä. Meidän talonpoikien asema sen sijaan on varmempi. Ei vatsamme liiaksi pullistu, mutta ei sitä nälkäkään kurni. Rikkaita emme ole, mutta leivissä pysymme.
Vanhempi sisar tarttui puheeseen:
— Kaunista leivissä pysymistä — sikojen ja vasikkain parissa! Ei tietoakaan hienoudesta eikä seuratavoista! Raatoipa isäntäsi miten paljon tahansa, niin sittenkin te elätte ja kuolette sonnassa ja lastenne osaksi tulee sama kohtalo.
— Mitäpä siitä,— sanoo nuorempi, — meidän ammattimme on sellaista. Mutta sen sijaan seisomme vankalla pohjalla, emme ketään kumartele emmekä ketään pelkää. Te taas siellä kaupungissa elätte kaikenlaisten kiusausten keskellä. Nyt ovat asiat hyvin, mutta jo huomispäivänä voi pahahenki kietoa isäntäsi pauloihinsa ja vietellä hänet joko korttia pelaamaan tahi juomaan tahi jonkun naikkosen jälessä juoksemaan. Silloin menee kaikki nurin… Eikö tämmöistä useinkin tapahdu?
Isäntä Pahom loikoi uunin päällä ja kuunteli ämmien jaaritusta.
— Se on totinen tosi, — sanoi hän. — Kun meikäläinen täällä lapsuudesta asti tuota maaemoa kääntelee, niin ei siinä jouda tyhmyyksiä hautomaan. Se vain on paha, että maata on vähän! Olisipa vain maata tarpeeksi asti, niin en pelkäisi ketään — en itse piruakaan!
Ämmät joivat teensä, lörpöttelivät vielä pukuasioista, korjasivat astiat pois ja kävivät makaamaan.
Mutta piru oli istunut uunin kolossa ja kuullut kaikki. Se ilostui siitä, että talonpojan emäntä oli saanut miehensä pöyhkeilemään — kehumaan, että jos hänellä olisi maata tarpeeksi, niin ei pirukaan häntä ottaisi.
"Hyvä on", tuumi se, "panemmepa kiistan käymään. Minä annan sinulle paljon maata — sen avulla sinut sitten otankin."