II.
Seuraavana päivänä Nehljudof heräsi kello 9 aamulla. Nuori konttoripoika, joka palveli herraa, kuultuaan että tämä liikkui, toi hänelle kengät niin kiilloitettuina, etteivät ne olleet koskaan ennen niin paistaneet, ja lasillisen kylmää, puhtainta lähdevettä, sekä ilmoitti talonpoikien jo kokoontuvan. Nehljudof hyppäsi vuoteeltaan, ja hänen mieleensä juohtui eiliset. Ei ollut jälkeäkään eilisistä säälintunteista sen johdosta että hän luopuu maasta ja hävittää talouden. Hän muisti kummastellen epäilyksiänsä. Nyt hän iloitsi siitä mikä hänellä oli tekeillä ja ehdottomasti ylpeili siitä. Hänen huoneensa ikkunasta näkyi lawn-tennis kenttä, jonne talonpojat nyt isännän määräyksestä kerääntyivät. Sammakot eivät turhanpäiten illalla kurisseet. Sää oli pilvinen, aamusta alkaen oli tihkunut hiljaista, lämmintä sadetta ilman tuulta, ja pisaroita riippui lehdillä, oksilla ja ruohojen päissä. Ikkunasta tuli paitsi lehtien tuoksua vielä vettä janoavan maan hajua, Pukiessaan katsahti Nehljudof useampaan kertaan akkunasta. Toinen toisensa perään he lähestyivät, tervehtivät toisiansa lakkiansa nostamalla ja asettuivat piiriin sauvoihinsa nojaten. Isännöitsijä, verevä, jäntehikäs ihminen lyhyessä nutussa viheliäisellä pystykauluksella ja tavattoman suurilla napeilla, tuli Nehljudofille sanomaan, että kaikki olivat nyt koossa, vaan että he kyllä voivat odottaa kunnes Nehljudof ensin juo kahvia tahi teetä, molemmat olivat valmiina.
—Ei, kyllä minä ensi menen heidän puheilleen,—sanoi Nehljudof, ja aivan odottamattansa tunsi pelkoa ja häpeää ajatellessaan, että hänen nyt piti keskustella talonpoikien kanssa.
Hän oli menossa toteuttamaan semmoista talonpoikien toivomusta, jota he eivät olisi uskaltaneet ajatellakaan,—antamaan heille maata halvasta hinnasta s.o. hän aikoi tehdä heille hyvän työn, ja kuitenkin jokin asia hävetti häntä. Tultuaan kokoontuneiden talonpoikain luo, kun heidän vaaleatukkaiset, kiharaiset, kaljut, harmaat päänsä paljastuivat, hän hämmentyi siihen määrään, ettei pitkään aikaan voinut sanoa mitään. Hienoa sadevitiä tuli yhä, sitä tarttui talonpoikien hiuksiin, partoihin ja heidän nukkaisiin mekkoihinsa. Talonpojat katsoivat herraan, odottaen mitä tämä heille sanoisi, mutta hän ei vaan saanut sanaakaan suustansa. Vaikean äänettömyyden katkasi tuo levollinen, itseensä luottava saksalainen, joka piti itseänsä venäläisen talonpojan tuntijana ja puhui erinomaista, säännöllistä venäjän kieltä. Tämä väkevä, ylenmäärin syötetty herra, samoinkuin itse Nehljudofkin, oli hämmästyttävänä vastakohtana noille laihoille, ryppyisille talonpojille heikkoine lapaluineen, jotka heillä tuntuivat mekon alta.
—Ruhtinas tässä tahtoo teille tehdä hyvän työn—antaa maata, mutta te vaan ette sitä ansaitsisi,—sanoi isännöitsijä.
—Vai emme ansaitsisi? Vasilij Karlovitsh, emmekös ole sinulle työtä tehneet? Hyvin olimme tyytyväiset rouva vainajaan, siunattu olkoon hänen muistonsa, eikä nuori ruhtinaskaan jumalankiitos hylkää meitä,—alkoi punaverinen, kaunopuhelias talonpoika.
—Olen kutsunut teidät tänne, koska aijon, jos te vaan itse haluatte, antaa teidän haltuunne koko maan,—sai Nehljudof sanotuksi.
Talonpojat olivat vaiti, ikäänkuin eivät olisi ymmärtäneet tai uskoneet.
—Se tahtoo sanoa, missä meiningissä antaa maan? sanoi keski-ikäinen talonpoika liivimekossa.
—Antaa teille arennille, teidän nautintoonne huokeasta hinnasta.
—Onhan se sangen hyvä asia,—sanoi eräs vanhus.
—Kunhan maksu vaan olisi kohtuullinen,—sanoi toinen.
—Miksi emme maata ottaisi?
—Kyllähän siihen toimeen pystymme,—maastahan leipämme lähtee!
—Parempihan se teillekin on, saisitte puhtaat rahat käteenne, ja pääsisitte paljosta vahingosta!—kuului ääniä.
—Teistä se vahinko tulee,—sanoi saksalainen,—jos tekisitte työtä ja noudattaisitte järjestystä…
—Emme sille mitään voi, Vasilij Karlovits,—puuttui puheeseen terävänokkainen, laiha äijä.—Sinä sanot, miksi laskit hevosen viljapeltoon, mutta kuka sen laski: minä olen koko päivän työssä, mutta päivä on pitkä kuin vuosi, kun on sen päivää viikatetta heiluttanut, tulee yöllä uni, mutta hevonen on sinun kauramaassasi ja sinä nyt minulta nahan nylkisit.
—Pitäisitte järjestystä.
—Hyvä on sinun järjestyksestä puhua, entä kun ei voimaa riitä,—väitti pitkä, mustahiuksinen, kokonaan karvoittunut ijäkäs talonpoika.
—Sanoinhan että teidän olisi pitänyt aidata.
—Olisit antanut metsää,—pisti takaa pieni, rumannäköinen talonpoika.—Minä rupesin viime suvena aitaamaan, mutta sinä telkesit minut kolmeksi kuukaudeksi linnaan täitä ruokkimaan. Meneppäs sitten aitaamaan.
—Mitä hän puhuu?—kysyi Nehljudof isännöitsijältä.
—Der erste Dieb im Dorfe,—sanoi saksaksi isännöitsijä.—Joka vuosi on tavattu metsänvarkaudesta.—Opippas sinä ensin vierasta omaisuutta kunniassa pitämään,—sanoi isännöitsijä.
—Emmekös me sitten pidä kunniassa sinua,—sanoi vanhus.—Emme voi olla pitämättä sinua kunniassa, olemme kaikki sinun vallassasi, sinä voit punoa meistä vaikka nuoria.
—No, ei teitä pääse vahingoittamaan,—kunhan te ette vahingoittaisi.
—Eikö vahingoittamaan! Löithän viime kesänäkin turpani mäsäksi, ja siihen jäi juttu. Ei näy olevan menemistä rikkaan kanssa käräjille.
—Mikset noudattanut lakia.
Nähtävästi tapahtui tässä sanasota ilman että osanottajat täysin ymmärsivät mitä ja miksi puhuivat. Huomattavissa oli vaan toiselta puolelta pelon hillitsemää vihaa ja toiselta oman ylevämmyyden ja vallan tunto. Nehljudofin oli vaikea kuunnella tätä kinaa ja hän koetti palata asiaan: määrätä hinnat ja maksuajat.
—Niin, miten nyt siis päätätte maan suhteen? Haluatteko te? Ja minkä hinnan määräätte, jos koko maa tulisi annetuksi?
—Jonka on tavara, se määrää hinnankin. Nehljudof määräsi hinnan. Kuten aina, vaikka Nehljudofin määräämä hinta oli paljon vähempi kuin ympäristössä tavallinen maavuokra, alkoivat talonpojat heti tinkiä ja pitivät hintaa liian korkeana. Nehljudof oli odottanut että hänen tarjoomuksensa olisi otettu ilolla vastaan, mutta huomattavissa ei ollut tyytyväisyyden merkkiäkään. Ainoastaan siitä saattoi Nehljudof päättää heidän pitävän tarjoumusta edullisena, että puheen tullessa siitä, kuka ottaisi maan: koko kyläkuntako vai yhtiö, syntyi kiivas väittely niiden talonpoikien välillä, jotka olisivat tahtoneet erottaa heikkoja ja huonoja maksajia osuudesta maahan, ja niiden välillä, jotka olisivat jätetyt osattomiksi. Vihdoin isännöitsijän avulla saatiin hinta ja maksuajat määrätyiksi, ja talonpojat läksivät kovaäänisesti keskustellen alamäkeä kylään päin, mutta Nehljudof meni konttoriin laatimaan isännöitsijän kanssa kirjallista välipuhetta.
Kaikki tuli järjestetyksi niinkuin Nehljudof oli tahtonut ja toivonut: talonpojat saivat maan kolmekymmentä prosenttia halvemmalla kuin sen vuokrahinta oli ympäristössä; hänen omat tulonsa maasta vähenivät melkein puolella, mutta riittivät kuitenkin runsaasti Nehljudofille, erittäinkin kun siihen tuli lisäksi se summa, jonka hän sai myydystä metsästä, ja joka oli suoritettava talousirtaimiston myönnin jälkeen. Kaikki olisi siis pitänyt olla mainiosti järjestetty, mutta kaiken aikaa hävetti Nehljudofia jokin asia. Hän näki että talonpojat, vaikka jotkut heistä olivatkin ilmaisseet hänelle kiitollisuutensa, olivat tyytymättömät ja olisivat odottaneet jotakin enempää. Hän oli siis uhrannut paljon, tekemättä kuitenkaan talonpojille sitä, mitä nämä toivoivat.
Seuraavana päivänä allekirjoitettiin välipuhe ja Nehljudof talonpoikais-lähetyskunnan saattamana, sydämmessään semmoinen epämiellyttävä tunne että jotain oli jäänyt keskeneräiseksi, istui fiiniin—kuten kyytimies oli sanonut, kolmivaljakon vetämään isännöitsijän ajopeliin ja ajoi asemalle, sanottuaan hyvästi talonpojille, jotka neuvottomina ja tyytymättöminä jäivät paitansa pudistelemaan. Talonpojat olivat tyytymättömät. Nehljudof oli tyytymätön itseensä. Ei hän tiennyt syytä tähän tyytymättömyyteensä, mutta kaiken aikaa jokin asia häntä suretti ja hävetti.