III.
Kusminskista Nehljudof matkusti täteiltänsä perimälleen maatilalle, sille samalle, jossa hän tutustui Katjushaan. Hän aikoi tälläkin tilalla järjestää maatalousasiat samaten kun oli ne järjestänyt Kusminskissa; paitsi sitä hän halusi saada kaikki mahdolliset tiedot Katjushasta ja heidän yhteisestä lapsestaan: oliko totta että tämä oli kuollut, ja kuinka se oli kuollut. Hän saapui Panovoon varhain aamulla, ja se mikä häntä pihalle ajaessaan ensiksi kummastutti oli kaikkien rakennusten ja erittäinkin itse talon rappeutunut ja ränsistynyt näkö. Joskus viheriäisenä ollut, muinoin maalattu peltikatto punotti ruosteesta, ja muutamat levyt olivat, luultavasti myrskyssä, repeytyneet irti: vuorilaudat olivat talon ympäriltä paikotellen viedyt, niitä oli nähtävästi kiskottu irti, vääntämällä ruosteisia nauloja, mistä vaan oli helpoimmin irti saatu. Molemmat verannat sekä etumainen että erittäinkin hänelle tuttu takimainen olivat lahonneet ja särkyneet, jäljellä olivat ainoastaan vasat; muutamissa ikkunoissa ei ollut laseja, vaan olivat ne teljetyt vuorilaudoilla, ja sivurakennus, jossa pehtori asui, keittohuone ja talli—kaikki oli, rappeutunutta ja harmaantunutta. Ainoastaan puutarha ei ollut lahoa, vaan oli kasvanut joka suunnalle ja yhteen, ja oli nyt kokonaan kukassa; valkoisina pilvinä näkyivät aidan takaa kukkivat kirsimarjapuut, omenapuut ja luumut. Sireeniaita kukki aivan samalla tavalla kuin sinä vuonna, kaksitoista ajastaikaa sitten, kun Nehljudof oli vielä juossut leskeä 16-vuotisen Katjushan kanssa, pudonnut pehkon takana ja polttanut itsensä nokkosiin. Sofia Ivanovnan istuttama lehtikuusi, joka oli talon vieressä ja silloin vaan seipään korkuinen, oli nyt tukiksi kelpaava suuri puu, tuuheassa pehmeässä, keltasenvihriäisessä havussa. Joki oli tulvillaan ja kohisi myllyn laskoksessa. Sentakaisella niityllä kulki kirjava, sekava kylän karja. Pehtori, lukunsa keskeyttänyt seminaarilainen, tuli hymyillen Nehljudofia vastaan pihalla, vielä hymyillen pyysi hänet konttoriin ja herkeämättä hymyillen meni sitten väliseinän taa, ikäänkuin olisi tällä hymyllään luvannut jotain erinomaista. Väliseinän takana kuiskuteltiin jotakin ja sitten vaiettiin. Kyytimies, saatuaan juomarahoja, ajoi kulkusia helistellen pihalta, ja sitten kaikki hiljeni. Heti sen perästä juoksi ikkunan ohitse tyttö avojaloin, korupaidassa, korvissa ankan höyhenet[1], sitten juoksi tytön jälkeen mies kolistellen kovaksi astutulla polulla paksujen kenkiensä nauloja.
Nehljudof istuutui ikkunan ääreen katsellen puutarhaan ja kuunnellen. Keveästi liehutellen hiuksia hänen hikisellä otsallansa ja kirjoituslehtiä, jotka olivat veitsellä piirrellyn ikkunalaudan päällä, tuulahteli pienestä, kaksipuolisesta ikkunasta raitis, keväinen ilmanhenki, ja tuoksui kaivetulta maalta. Joelta kuului »tra-pa-tap, tra-pa-tap»—pyykkiämmäin toistaan tavoittava vaatteiden poukutus, ja nämät äänet hajosivat pitkin jokipadon auringossa kimaltelevaa pintaa, ja yhtaikaa kuului myllyveden putous; korvan ohi lentää suristi pelästynyt kärpänen.
Ja yhtäkkiä Nehljudof muisti, että joskus, kauvan sitten, kun hän oli nuori ja viaton, hän aivan samalla tavalla täällä kuuli tuommoista märkäin vaatteiden poukuttamista joelta ja myllyn yksitoikkoisen pauhun keskeltä, aivan samalla tavalla keväinen tuuli liikutteli hiuksia hänen märällä otsallaan ja paperilehtiä leikellyn ikkunalaudan päällä, ja aivan samalla tavalla oli pelästynyt kärpänen lentänyt korvan ohitse; ja hän ei ainoastaan muistanut itseänsä 18-vuotiaana poikana, jommoisena oli silloin, vaan tunsi itsensä samaksi, yhtä raittiiksi, yhtä puhtaaksi ja yhtä suurten tulevaisuuden aatteiden innostamaksi, mutta samalla, kuten tapahtuu unessa, hän tiesi, että kaikki se oli mennyttä, ja hänen mielensä tuli kauhean alakuloiseksi.
—Milloin suvaitsette syödä aamiaista?—kysyi pehtori hymyillen.
—Milloin hyvänsä—en ole nälkäinen. Minä menen kylälle kävelemään.
—Ettekö suvaitsisi katsahtaa päärakennukseen, minulla on siellä sisällä kaikki järjestyksessä. Tehkää hyvin katsahtakaa, jos ulkopuolella onkin vähän…
—Ei, kylläpähän sitten. Sanokaa, tiedättekö täällä erästä vaimoa nimeltä Matriona Harina? (Se oli Katjushan täti).
—Kyllä kaikitenkin. Tuollahan se asuu kylässä,—enkä millään muotoa saa sitä tottelemaan. Se pitää kapakkata. Olen tavannut monta kertaa, olen torunut, mutta sääli on viedä käräjiinkin, mummolla on lapsenlapsia,— sanoi pehtori yhä samalla tavalla hymyillen, jolla sekä tahtoi miellyttää isäntää että ilmaisi olevansa vakuutettu Nehljudofin ymmärtävän kaikenlaisia asioita yhtä hyvin kuin hänkin.
—Missä hän asuu? Tahtoisin mennä hänen luoksensa.
—Kylän päässä, kolmas mökki sieltäpäin. Vasemmalla puolella on savimökki ja kohta sen takana on hänen toliinsa. Ehkä tulen teitä saattamaan,—puhui pehtori iloisesti hymyillen.
—Ei, kiitoksia, kyllä minä löydän, mutta olkaa te hyvä, käskekää sillaikaa ilmoittaa talonpojille että he tulisivat kokoon, minun täytyy puhua heidän kanssaan maasta,—sanoi Nehljudof aikoen täällä tehdä talonpoikien kanssa samallaisen välipuheen kuin Kusminskissakin, ja jos mahdollista jo tänä iltana.