IV.
Tultuaan portista kohtasi Nehljudof kovalla kujapolulla nopeasti, lihavilla avojaloilla juoksevan talonpoikaistytön kirjavassa esiliinassa ja höyhenet korvissa. Palatessaan nyt takasin tämä heilutti vikkelästi vasenta kättänsä ja painoi oikealla punasta kukkoa lujasti mahaansa vasten. Kukko heiluvine, punaisine helttoinensa näytti aivan rauhalliselta, ainoastansa silmät tahtoivat toisinaan mennä nurin ja milloin se ojensi milloin se koukisti toisen mustan jalkansa, tartuttaen kyntensä tytön esiliinaan. Kun tyttö alkoi lähestyä herraa, hän ensin hiljensi vauhtinsa juoksusta käyntiin, mutta tultuansa kohdalle pysähtyi ja, ottaen päällänsä vauhtia, kumarsi, ja vasta Nehljudofin mentyä jatkoi matkaa kukkoinensa, Laskeutuessaan kaivolle Nehljudof tapasi vielä akan, jonka koukistunut selkä likaisine karkeine paitoineen painui alas raskaan vesikorennon alla. Akka asetti varovasti ämpärit viereensä ja sitten, samalla tavalla vauhtia ottaen, kumarsi hänelle.
Kaivon takana alkoi kylä. Oli kuuma poutapäivä ja jo 10:n aikaan aamulla paahtoi aurinko, peittyen vaan silloin tällöin pilvien taakse. Koko kyläkujalla oli väkevä, ei varsin epämiellyttävä lannanhaju, joka tuli sekä mäenrinnettä nousevista sontakuormista että erittäinkin takapihojen avatuilta tunkioilta, joiden ohi Nehljudof kulki. Kuormien jälessä kulkivat alamäkeä talonpojat, avojaloin, sontaan rypeytyneissä alushousuissaan ja paidoissaan. He katselivat pitkäkasvuista, paksua herraa, joka harmaassa hatussa, auringossa kiiltävän silkkinauhan kanssa, kulki ylös kylään, koskettaen joka toisella askeleella maahan kiiltävällä, pallopäisellä mukurakepillään. Palaavat sonnanajajat täristen tyhjien rattaittensa kokassa seurasivat kummastunein katsein ja lakkiansa nostellen tuota tavatonta ilmiötä, joka nyt kulki heidän kujaansa myöten; vaimot tulivat kuisteille ja veräjien suulle ja näyttelivät häntä silmillänsä seuraten toinen toisilleen.
Neljännen takapiha-portin luona, jonka ohi Nehljudof kulki, oli hänen pysähtyminen juuri ulosajavan suuren sontakuorman vuoksi, jonka päälle oli viskattu niinimatto istumista varten. Kuusivuotias poika, kiihkeästi odottaen milloin pääsisi ajamaan, kulki kuorman takana. Nuori talonpoika niinitallukoissa tuli pitkin askelin, hevosta ajaen, portista. Pitkäjalkainen, sinertävä varsa hypähti porttien takaa esille, mutta säikähti Nehljudofia, painautui rattaita vastaan ja kolhien jalkojansa pyöriin juoksi emänsä edelle, joka levottomana hirnahtaen veti tarhasta raskasta kuormaa. Seuraavaa hevosta ohjasti ulos reipas ukko, paljain jaloin, viiruisissa alushousuissa ja pitkässä likasessa paidassa, selässä esiinpistivine heikkoine lapaluineen.
Kun hevoset pääsivät ajotielle, joka oli täynnänsä harmaita palaneita sontakokkareita, palasi ukko portin luo ja kumarsi Nehljudofille.
—Olet kai meidän neitien veljenpoika?
—Olen kyllä,
—Terve tulemaasi, meitäkö tulit katsomaan?—sanoi puheliaasti ukko.
—Niin, niin… No, mitäs teille kuuluu?—sanoi Nehljudof tietämättä mitä puhuisi.
—Mitäkö kuuluu! Mitäs muuta kuin huonoa meille kuuluu,—puhkesi ikäänkuin mielihyvällä virtensä puhelias äijä.
—Miksi niin, huonoa?—sanoi Nehljudof tullen portista sisälle.
—No, kuinkas muuten kuin huonoa? Ihan kaikkein huonointa,—sanoi ukko seuraten Nehljudofia katoksen alle, missä sonta oli luotu pois maahan asti.
Nehljudof tuli hänen kanssaan katoksen alle.
—Siinähän niitä minulla on—kaksitoista henkeä,—jatkoi ukko osottaen kahta vaimoihmistä, jotka, liinat päästä soluneina, hikisinä, hameet ylöskäärittyinä ja pohkeet puoleksi lantaliejuissa, seisoivat talikkoineen tunkion törmässä.—Joka kuukausi menee 6 puntaa ostoviljaa, mutta mistäpäs otit?
—Eikö riitä omasta?
—Omastako?!—sanoi pilkallisesti hymähtäen ukko.—Minulla on maata kolmen hengen elatukseksi, mutta eloa korjasimme vaan kahdeksan kuhilasta; ei piisannut jouluunkaan.
—Niin mitäs sitten teette?
—Teemme minkä teemme, yhden olen antanut työhön, ja teidän armoltanne sain lainaksi rahoja, jotka jo ennen pääsiäistä kaikki vaadittiin takasin; mutta verot eivät ole maksetut.
—Paljonko on veroja?
—Minun talostani menee 17 ruplaa joka vuosikolmanneksena. Jumala varjelkoon siitä elämästä, ei tiedä itsekään miten selviytyä.
—Saapiko katsahtaa tupaanne?—sanoi Nehljudof mennen eteenpäin pitkin karjapihaa ja jälleen joutuen vasta talikolla käännettyjen ruskeankeltaisten ja kovasti haisevien sontakerrosten päälle,
—Miksei, käyhän vaan sisälle,—sanoi ukko, ja loan puristuessa varpaiden välistä harppasi nopein paljain jaloin Nehljudofin edelle aukaisten hänelle tuvan ovea.
Akat korjasivat liinansa ja laskivat liepeensä sekä katselivat uteliaisuudella heidän taloonsa tulevaa puhdasta herraa kultanappi-hihoilla.
Kaksi tyttöä hypähti paitasillaan esille tuvasta. Kyykistyen ja ottaen lakkinsa pois päästä Nehljudof tuli etehiseen ja siitä happamelta ruualta haisevaan ahtaaseen tupaan, jossa oli kaksi kangaspuuta. Tuvan uunin ääressä seisoi akka hihat käärittyinä ylös laihoilta suonikkailta ja ruskettuneilta käsivarsilta.
—Tässä on meidän herramme, hän tulisi meille vieraaksi,—sanoi ukko.
—Terve tuloa vaan,—sanoi akka leppeästi, kääntäen alas hihojansa.
—Halusin nähdä kuinka elelette,—sanoi Nehljudof.
—Elelemme niin kuin näet. Tupa on sortumaisillaan, ett'on henki vaarassa. Mutta äijä sanoo sen kyllä kelpaavan; ja niin me sitten elelemme—hallitsemme,—puhui virkeä akka hermollisesti nytkytellen päätänsä.—Pian tästä huudan kaikki päivällisille. Alan syöttää työväkeäni.
—Mitä teillä on päivälliseksi?
—Mitäkö on päivälliseksi? Hyvä on ruokamme. Ensi-ateriaksi leipää kaljan kanssa, sitten kaljaa leivän kanssa,—sanoi akka paljastaen puoleksi kuluneet hampaansa.
—Ei, ilman leikkiä, näyttäkää minulle mitä aijotte nyt syödä.
—Syödäkö?—sanoi nauraen ukko.—Kyllä ei ole ruokamme konstikas. Näytäs hänelle suotta.
Akka pudisteli päätänsä.
—Johan nyt pitäisi meidän talonpoikaista ruokaa ruveta näyttämään. Olet sinä kummallinen herra, kun sinua tässä oikein katselen. Kaikkea sinun pitäisikin tietää. No, niinpä siis ensiksikin leipää kaljan kanssa, ja kaalisoppaa,—katsos, tämmöisiä sinttiä, joita akat eilen toivat,—siinä on meidän kaalisoppamme, sitten vielä perunoita.
—Eikö mitään muuta?
—No vieläkös muuta, rahtunen maitoa kait sekaan,—sanoi akka naurahdellen ja oveen päin vilkaisten.
Ovi oli auki ja eteinen oli täynnä väkeä, lapsia, tyttöjä, vaimoja rintalasten kanssa, jotka kaikki puristautuivat pieliin nähdäkseen vierasta herraa, joka tahtoi nähdä talonpoikaista ruokaa. Akka nähtävästi ylpeili taidostaan käyttäytyä herrojen kanssa.
—Huono, huono on, herra, meidän olomme, mitä siitä puhuukaan,—sanoi ukko.—Minne tungette siinä!—kiljasi hän ovessa seisoville.
—No, hyvästi sitten,—sanoi Nehljudof tuntien tukaluutta ja häpeää, joiden syystä hän ei tehnyt itselleen selvää.
—Nöyrimmästi kiitän käynnistänne,—sanoi ukko.
Eteisessä toinen toisensa päälle tunkeutunut väkijoukko päästi hänet ohitsensa ja hän tuli kujalle ja meni sitä myöten ylöspäin. Hänen perässään tuli eteisestä kaksi paljasjalkaista poikaa: toinen vanhempi, likaisessa, ennen muinoin valkoisessa paidassa, ja toinen huonossa, haalistuneessa, ruusunpunaisessa. Nehljudof katsahti heihin.
—Minnekäs menet nyt?—sanoi edellinen poika.
—Matrjona Harinan luokse,—sanoi hän.—Tunnetteko?
Pieni poika ruusunpunasessa paidassa rupesi jostain syystä nauramaan, mutta vanhempi kysyi totisena:
—Minkä Matrjonan? Onko se vanha?
—On, vanha.
—Ohoo,—sanoi poika.—Vai sekö se on, se asuu ihan kylän päässä. Kyllä me saatamme sinut. Kuules, Petjka, mennään saattamaan häntä!
—Entäs hevoset?
—No, ehkei niille mitään tule.
Petjka suostui ja he läksivät kolmisin ylös pitkin kylää.