V.

Nehljudofin oli poikien kanssa helpompi olla kuin aikaihmisten, ja hän joutui tiellä keskusteluun heidän kanssaan. Se pieni, ruusunpunasessa paidassa, lakkasi nauramasta ja puhui nyt yhtä viisaasti ja perusteellisesti kuin vanhempikin.

—Kukas on teillä kaikkein köyhin?—kysyi Nehljudof.

—Kukako on köyhä? Mihaila on köyhä, Semjon Makarof, ja vielä Martta ovat köyhiä.

—Entäs Anisja, se on vielä köyhempi. Anisjalla ei ole lehmääkään—he käyvät kerjuulla,—sanoi pieni Fedja.

—Hänellä ei ole lehmää, mutta heitä onkin kaikkiaan vaan kolme, mutta
Martta on itse viides kotonaan,—sanoi vanhempi poika.

—Mutta Anisjapa on leski,—väitti ruusunpunanen poika, pitäen Anisjan puolta.

—Sinä sanoit että Anisja on leski, mutta onpa Marttakin yhtä hyvin kuin leski,—jatkoi vanhempi poika.—Eihän silläkään ole miestä.

—Missäs hänen miehensä on?—kysyi Nehljudof.

—Linnassa täitä ruokkimassa,—sanoi vanhempi poika käyttäen tavallista sananpartta.

—Viime suvena hän kartanon metsästä kaatoi kaksi koivua ja joutui siitä kiinni,—kiirehti pieni ruusunpunanen sanomaan.—Nyt istuu jo kuudetta kuukautta, mutta vaimo kerjää, kolme lasta ja vaivainen mummo,—luetteli hän perusteellisesti.

—Missä hän asuu?—kysyi Nehljudof.

—Juuri tässä,—sanoi poika osottaen huonetta, jonka vastapäätä seisoi pikkuruikkuinen liinatukkainen lapsi, tuskin pysyen pystyssä ulospäin käyristyneillä jaloillaan, seisoi ja huojui sillä polulla, jota myöten Nehljudof kulki.

—Vai sinä Vasjka, minne olet poikaräppänä taas noussut?—huusi vaimo, tullen täyttä vauhtia tuvasta likasessa, harmaassa, ikäänkuin saveen rypeytyneessä paidassa; hän noppasi lapsen syliinsä, syöksyi pelästynein katsein Nehljudofin edelle, ja vei lapsen tupaan.

Aivan kuin hän olisi pelännyt että Nehljudof tekee jotakin pahaa hänen lapselleen.

Se oli sama nainen, jonka mies istui vankilassa Nehljudofin metsästä kaadettujen koivujen vuoksi.

—Entäs Matrjona sitten, onko hän köyhä?—kysyi Nehljudof heidän lähestyessä Matrjonan mökkiä.

—Mikä köyhä se olisi: se myö viinaa,—sanoi päättävästi ruusunpunanen, laiha poika.

Tultuaan Matrjonan mökille Nehljudof päästi pojat menemään, meni itse etehiseen ja siitä tupaan. Eukko Matrjonan tölli oli noin neljän ja puolen metrin pituinen, niin että uunin takana olevalla vuoteella ei pitempi ihminen olisi voinut oikaista itseänsä: »tällä samalla vuoteella»—ajatteli Nehljudof,—»oli Katjusha sitten synnyttänyt ja sairastanut». Melkein kaiken tilan töllissä ottivat kangaspuut, joita Nehljudofin sisäänastuessa ja päätään satuttaessa matalaan oveen akka paraillaan pani kokoon vanhimman lapsenlapsensa kanssa. Kaksi muuta lapsenlasta tölmäsi paistikkaan tupaan herran perässä, pysähtyen hänen taaksensa ovelle ja käyden käsin sen kahvaan.

—Ketä haette?—kysyi akka vihasesti, äkeissään siitä ettei saanut kuntoon kangaspuita. Paitsi sitä hän, kun kaupitteli viinaa, pelkäsi kaikkia tuntemattomia.

—Minä olen tilanomistaja. Haluaisin vähän puhua kanssanne.

Akka ensin äänettömänä tarkasteli Nehljudofia,—sitten hänen katsantonsa rupesi äkkiä paistamaan.

—Vai sinäkö se olitkin, minä hölmö kun en tuntenut, luulin ohikulkijaksi,—alkoi hän puhua teeskennellyn ystävällisellä äänellä.—Vai sinäkö se, herrasen poika.

—Saisinkohan puhua ilman kuulijoita,—sanoi Nehljudof vilkaisten avattuun oveen, jossa seisoi lapsia ja niiden takana laiha nainen, sylissä, taudista riutunut, kalpea, mutta kuitenkin hymyilevä lapsi, ryysyistä tehty myssy päässä,

—Pääsettekö siitä! Näitäkö kummia nyt katsomaan! Malttakaahan, minne se saikaan minun keppini,—huusi akka ovessa olijoille.—Sulje ovi.

Lapset poistuivat, vaimo sylilapsen kanssa sulki oven.

—Minä luulin että kuka se on? Ja se olikin herra itse, sinä kultainen, sinä kaunokainen,—puhui akka.—Ettäs pistitkin jalkasi tämmöiseen tölliin. Voi sinua, hopean hohtava! Istuhan tänne, teidän ylhäisyytenne, tänne tuolille,—puhui hän pyyhkien esiliinalla kangastuolia.—Ajattelin, mikä piru sieltä taas tulee, ja se on sitten itse teidän ylhäisyytenne, herra hyvä, hyväntekijämme, ruokkijamme. Annahan anteeksi vanhan hölmön,—sokeaksi olen jo käynyt.

Nehljudof istui, akka tuli hänen eteensä, nojasi poskensa oikeaan käteensä ja tuki vasemmalla oikean terävätä kyynäspäätä, ja rupesi puhumaan laulavalla äänellä:

—Kuinka oletkin vanhentunut, teidän ylhäisyytenne; kuin nauris olit ennen pyöreä, ja minkäs näköinen oletkaan nyt! Niin ain-ain, huolet kaikitenkin.

—Minä tulin kysymään, että muistatkohan sinä Katjusha Maslovaa?

—Katariinaako? Kuinka en muistaisi, olihan hän minun sisareni tytär. Johan nyt olisin unohtanut; paljon, paljon olen hänen tähtensä kyyneleitä vuodattanut. Tiedänhän minä kaikki. Kukapa olisi Jumalan edessä synnitön ja keisarin edessä syytön. Nuoruus ja hulluus,—teetä, kahvia juodaan, ja niin pääsee paha riivaamaan, se on voimakas, synti tulee helposti. Minkä sille taitaa! Ethän sinä häntä jättänyt, vaan annoit suuren summan, 100 ruplaa hellitit. Katariina itse pilasi kaikki, ei voinut tulla järkiinsä. Jos hän olisikin minua kuullut, kyllä olisi voinut elää. Ja vaikka hän on sisarentytär minulle, sanon suoraan: tyttö ei ole toimellinen. Hankin hänelle mainion paikan, mutta hän ei tahtonut nöyrtyä, haukkui herransa. Eihän meidän sovi herrasväkeä haukkua,—silläpä hän kadottikin paikkansa; sitten olisi vielä voinut elää metsävahdin luona, mutta eipä sekään kelvannut.

—Minä halusin kysyä lapsesta. Eikö hän synnyttänyt teidän luonanne?
Missä on lapsi?

—Lapsesta minä pidin hyvää huolta. Katariina oli sairaana, eikä voinut nousta. Minä toimitin tytölle kristillisen kasteen ja hommasin sen kasvatuslaitokseen. Eihän tuommoista enkelin sielua saata kiduttaa, kun äiti on kuolemaisillaan. Muut tekevät niin, että jättävät pienokaisen, eivät ruoki sitä, johon se sitten kuihtuu, mutta minä ajattelin että parempi on kun vähän puuhaan ja lähetän sen kasvatuslaitokseen. Kun rahojakin oli, niin toimitimme sen sinne.

—Olikos numeroa?

—Oli numerokin, mutta lapsi kuoli samassa. Hän sanoi: sen kun pääsin perille, siihen kuoli.

—Kuka hän?

—No, se vaimo, se joka asui Skorobnossa. Sillä oli semmoinen virka. Malanjaksi sanottiin, nyt se on jo kuollut. Ylen viisas oli tämä vaimo, ja osasi järjestää asiat. Kun hänelle tuotiin lapsi, otti hän sen luokseen ja elätteli kotonansa. Ja elätteli, tietäkääs, siksi kun kertyi enemmän. Kun sitten oli kolme taikka neljä koossa, vei hän kaikki yhtaikaa. Oli vielä niin mukavasti kätkytkin laitettu, suureksi, vallan kuin kahden maattavaksi, että sopi panna kummallekin puolelle. Siinä oli sankakin. Siihen hän ne asetti kaikki neljä jalat yhteen ja päät poispäin, etteivät päässeet toisiansa kolhimaan, ja niin läksi viemään neljää yhdellä kertaa. Tutit pisteli suihin, että olivat ääneti, kullanmuruset.

—Entä sitten?

—No, samalla tavalla se Katariinankin lapsi vietiin, parisen viikkoa piti ensin luonansa. Hänenpä luona lapsi ensin alkoikin huonontua.

—Oliko se kauniskin?—kysyi Nehljudof.

—No, oli semmoinen, ettei siitään enää somene. Ihan sinun näkösesi,—lisäsi akka iskien vanhaa silmäänsä.

—Mutta miksi lapsi kuihtui, luultavasti huonosti ruokittiin.

—Mitäs siitä puhuukaan? Sen että nimeksi vaan. Arvaahan sen kun ei lapsi ole oma. Kunhan sai elävänä perillekin. Sanoi sen heti Moskovaan tultua heittäneen henkensä. Toihan se todistuksenkin, niinkuin ainakin. Ylen viisas oli akka.

Siinä se, minkä Nehljudof sai lapsestaan tietää.