VII.
Kylänvanhimman talon pihalla kokoontuneesta väkijoukosta kuului yhtenäinen keskustelun porina,—mutta Nehljudofin lähestyttyä puhe taukosi ja talonpojat aivan niinkuin Kusminskissakin ottivat toinen toisensa jälkeen lakit päästänsä. Täkäläiset talonpojat olivat paljon harmaammat kuin kusminskilaiset; niinkuin tytöt ja vaimot kaikki pitivät höyheniä korvissa, niin pitivät miehet melkein kaikki niinivirsuja ja kauhtanoita. Jotkut olivat avojaloin, paljaissa paidoissa, suoraan työstä kun olivat tulleet.
Nehljudof pakotti itsensä alkamaan puheensa ja ilmoitti talonpojille aikovansa antaa heille maan kokonaan. Miehet olivat ääneti eikä heidän kasvojensa ilmeessä tapahtunut mitään muutosta.
—Sillä minä katson,—jatkoi Nehljudof punastuen: että jokaisella on oikeus käyttää hyväksensä maata.
—Se on selvä. Se on ihan niin,—kuuluivat jotkut talonpojat sanovan.
Nehljudof jatkoi puhettaan siitä, kuinka tulo maasta pitää olla jaettu kaikkein kesken ja sen vuoksi ehdotti, että he ottaisivat maan haltuunsa ja maksaisivat siitä sen hinnan, minkä itse määräävät, kunnalliseen pääomaan, jota he itse tulisivat käyttämään hyväksensä. Yhä kuului hyväksyviä suostumuksen ääniä, mutta talonpoikien totiset kasvot menivät yhä totisemmiksi, ja heidän silmänsä, jotka olivat äsken katsoneet herraan, laskeutuivat alas, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet saattaa häntä häpeämään, kun muka hänen viekkautensa nyt oli tullut ilmi eikä hän voinut ketään pettää.
Nehljudof puhui jotenkin selvästi ja talonpojat olivat järkeviä ihmisiä, mutta he olivat ymmärtämättä häntä siitä samasta syystä, josta pehtorikaan ei ollut pitkään aikaan voinut ymmärtää. He olivat varmasti vakuutetut siitä, että jokaisen ihmisen piti jo luonnostaan katsoa omaa etuansa. Mutta erittäinkin tilanomistajista olivat he kauvan sitten, useampien sukupolvien yhteisen kokemuksen mukaan, tietäneet, että tilanomistaja aina valvoo omaa etuansa talonpoikien edun kustannuksella. Ja sentähden, jos tilanomistaja näin käski heidät eteensä ja ehdotti heille jotain uutta, tapahtui se arvatenkin tarkoituksella pettää heitä entistäkin viekkaammin.
—No, sanokaapas nyt minkä veron panette maalle?—kysyi Nehljudof.
—Mitäpä me rupeaisimme verottamaan? Emme me sitä voi. Teidän on maa ja teidän valta,—vastattiin väkijoukosta.
—No eihän, saatte itse käyttää hyväksenne nämät rahat kunnallisiin tarpeisin.
—Sitä emme voi. Kunta on erikseen ja tämä asia erikseen.
—Ettekö ymmärrä,—sanoi hymyillen pehtori, joka oli tullut Nehljudofia hakemaan, tahtoen selittää asiata:—ruhtinas tahtoo antaa teille maan rahan edestä, mutta nämät rahat annetaan takaisin teidän pääomaanne, kunnan käytettäväksi.
—Hyvin hyvästi ymmärrämme,—sanoi hampaaton vihainen äijä.—Se on sitten ikäänkuin pankki, meidän pitää maksaa sisään määräaikoina. Emme halua semmoista, muutenkin on vaikeata, mutta silloin menisimme ihan häviölle.
—Turhaa on koko juttu. Pysytään vaan entisessä,—kuului tyytymättömiä jopa raakojakin ääniä.
Erittäin kiivaaksi tuli vastarinta, kun Nehljudof mainitsi, että hän panisi kokoon sopimuksen, jonka sekä hän että he allekirjoittaisivat.
—Mitä niistä allekirjoituksista? Niinkuin olemme ennen työtä tehneet niin tulemme vastakin tekemään, mihin niitä allekirjoituksia tarvittaisiin? Me olemme vaan tyhmiä talonpoikia.
—Emme suostu, ylen on outo asia. Mikä oli ennen siksi jääköönkin.
Kunhan vaan siemenjyvistä pääsisimme,—sanoivat jotkut.
Siemenistä pääsemisellä tarkoitettiin sitä, että kylvö oli heillä suoritettava nykyisen järjestyksen mukaan puoleksi talonpoikain omista siemenistä, mutta lie pyysivät että kylvö vasta suoritettaisiin kartanon siemenillä.
—Te siis hylkäätte, ette ota vastaan maata?—kysyi Nehljudof kääntyen keski-ikäisen, hymyilevän, avojalkaisen ja ryysyisen talonpojan puoleen, joka piteli erittäin jäykästi vasemmassa taivutetussa kädessään lakkirähjäänsä, aivan niinkuin sotamiehet pitelevät lakkiansa kun lakki komennetaan päästä pois.
—Aivan niin,—sanoi tämä talonpoika, joka nähtävästi ei ollut vielä vapautunut sotamiestapojen hypnoosista.
—Teillä on siis maata kylläksi?—sanoi Nehljudof.
—Ei suinkaan—vastasi teeskennellyn iloisella katseella tämä entinen sotamies hartaasti pidellen edessänsä ryysyistä lakkiansa, ikäänkuin olisi sitä tarjonnut kelle halukkaalle hyvänsä.
—No, miettikäähän nyt kuitenkin mitä olen teille sanonut,—puhui
Nehljudof kummeksien ja toisti ehdotuksensa.
—Ei ole mitään miettimistä, minkä sanoimme sen sanoimme,—murahti vihasesti synkkä, hampaaton äijä.
—Jään vielä huomiseksi tänne,—jos muutatte mielenne, niin lähettäkää sana minulle.
Talonpojat eivät vastanneet mitään.
Näin ei Nehljudof saanutkaan mitään aikaan, ja hän meni takasin konttoriin.
—Sallikaahan huomauttaa, ruhtinas,—sanoi pehtori, kun he palasivat kotia,—että te ette milloinkaan pääse tolkulle tuon itsepäisen väen kanssa. Kun he kyläkokouksessaan kerran tekevät tenän, niin ette niitä siitä liikuta. Ne pelkäävät kaikkea. Nuo samat talonpojat, vaikkapa esimerkiksi tuo harmaapäinen, taikka se mustahko, joka pani vastaan,—ovat ylen viisaita miehiä. Kun täällä konttorissa joskus istutan sellaisen miekkosen teepöydän ääreen,—puhui pehtori,—ja haastelu pääsee vauhtiin, niin on hänellä järkeä loppumattomiin, ihan kuin milläkin ministerillä,—kaikki asiat hän arvostelee säntilleen. Mutta kyläkokouksessa hän on ihan toinen ihminen, kun pääsee kerran vänkkäämään yhtä ja samaansa…
—No, ehkä voisikin kutsua tänne kaikkien ymmärtäväisimpiä heistä,—sanoi Nehljudof:—kyllä minä heille tekisin tarkan selon.
—Miksei se kävisi päinsä,—sanoi hymyilevä pehtori.
—Vai niin, no käskekäähän sitten huomiseksi.
—Se käy hyvin päinsä,—sanoi pehtori ja hymähti vielä tyytyväisemmin,—käsken huomiseksi.
* * * * *
—Katos sitä vaan, kun oli keimee!—puhui musta talonpoika heiluen lihavan tamman selässä, pörhöisine, koskaan harjaamattomine partoineen. Hänen vieressään ajoi rautaisia liekoja helistellen toinen vanha, laiha, ryysyinen talonpoika. He veivät hevosia yösyötölle valtatien vierustoilla ja salaa kartanon metsässä.—Antaisi muka maan ilmaiseksi, kunhan kirjoittaisit alle; vähänkö ne ovat meitä vielä nylkeneet. Äläs poika, ei sitä niin vaan! Nyt me jo itse ymmärrämme,—lisäsi hän ja alkoi kutsua luoksensa yksikesäistä erille juossutta varsaa.
—He, heponi he,—huusi hän pysäyttäen hevosensa ja taakseen katsoen, mutta pystyharja varsa ei ollut takana, vaan oli syrjältä poikennut niitylle.
—Katos sinua hirtehistä, vai kartanon niityllekö menisit,—puhui musta, pörhöpartainen talonpoika kuunnellen suolakeheinän kahinaa, jonka läpi jälkeenjäänyt varsa juoksi pois kasteisilta, hyvänhajuisilta suoniityiltä.
—Kuuletko, jo tulee heinäaika, täytyy pyhäksi lähettää akat kitkemään,—sanoi laiha mies ryysyisessä kauhtanassa.—Muutoin menevät viikatteet pilalle.
—Kirjoita vaan alle muka,—jatkoi pörhöpartainen, arvostellen yhä herran puhetta,—mene sinne kirjoittamaan, kyllä se elävältä sinut nielee.
—Se on selvä,—vastasi äijä.—Eivätkä he enää mitään puhuneet. Kuului vaan hevosenjalkain töminää soraiselta tieltä.