VIII.
Palattuaan kotiin löysi Nehljudof hänen yösijakseen valmistetussa konttorihuoneessa korkean vuoteen, jossa oli höyhenpolstarit, kaksi tyynyä ja bordoonpunanen, kahdenmaattavaan sänkyyn aijottu, silkkinen, tiheillä korutikkauksilla varustettu, taipumaton peite,—nähtävästi pehtorin vaimon myötäjäisiä. Pehtori tarjosi Nehljudofille päivällisen jäännökset, mutta saatuaan kieltävän vastauksen ja pyydettyään anteeksi huonot varustukset, poistui ja jätti Nehljudofin yksikseen.
Talonpoikain kieltäytyminen ei lainkaan masentanut Nehljudofia. Päinvastoin, vaikka siellä Kusminskissa hänen ehdotuksensa oli hyväksytty ja koko ajan kuulunut kiitoslauseita, jota vastoin täällä oli osoitettu epäluottamusta jopa vihamielisyyttäkin, hän kuitenkin tunsi itsensä rauhalliseksi ja iloiseksi. Konttorissa oli tukahduttavaa ja likaista. Nehljudof meni pihalle ja aikoi lähteä puutarhaan, mutta muisti tuon yön, piikakamarin ikkunan, takimmaisen verannan,—ja hänestä oli epämiellyttävää kävellä paikoilla, joita rikokselliset muistot tahrasivat. Hän istui etehisen portaille hengittäen sisäänsä nuoren koivunlehden voimakasta tuoksua, josta täyttyi lämmin ilma. Hän katseli pimenevää puutarhaa ja kuunteli pauhua myllyltä, satakieliä ja jotain muuta lintua, joka yksitoikkoisesti piiperteli aivan verannan vieressä. Pehtorin ikkunassa sammutettiin valkea; idässä, liiterin takaa, alkoi taivas helakoitua nousevan kuun edellä; elovalkeat alkoivat leimahdella ja valaista umpeenkasvanutta, kukoistavaa puutarhaa ja hajoavaa taloa; kaukana jyrähti ukkonen ja kolmannes taivasta peittyi mustaan pilveen. Satakielet ja lintunen vaikenivat. Veden pauhun keskeltä kuului hanhien kaakatus, ja sitten kuului kylästä ja pehtorin pihalta varhaisten kukkojen laulu, kuten ne tavallisesti ennen aikaansa kiekuvat kuumina ukkosöinä… On sananlasku, että kun kukko varhain kiekuu, niin tulee hauska yö. Tämä yö oli Nehljudofille enemmän kuin hauska. Se oli hänelle iloinen, onnellinen yö. Mielikuvitus loi hänen eteensä uudestaan sen onnellisen kesän muistot, jonka hän oli viattomana nuorukaisena täällä viettänyt, ja hän muisti nyt itsensä semmoisena kuin hän oli sekä silloin että yleensä kaikkina elämänsä parhaimpina hetkinä. Hän muisti, vieläpä tunsi itsensä siksi samaksi, jona hän oli ollut, kun hän 14-vuotiaana poikana oli rukoillut, että Jumala ilmoittaisi hänelle totuuden, kun hän oli itkenyt äitinsä polvella erotessaan hänestä ja luvannut hänelle pysyä aina hyvänä eikä koskaan katkeroittaa hänen mieltänsä, tunsi itsensä siksi, mikä oli ollut silloin, kuin he Nikolenka Irtenjefin kanssa tekivät päätöksen, että tulisivat aina tukemaan toisiansa hyvässä ja koettamaan saattaa kaikkia ihmisiä onnellisiksi.
Hän muisti nyt, kuinka hän Kusminskissa oli joutunut kiusaukseen ja ruvennut säälimään rakennusta, metsää, taloutta ja maata, ja kysyi itseltään: sääliikö hän nytkin? Ja häntä kummastutti että hän oli edes voinut sääliä. Hän muisti kaikki mitä oli nähnyt: sen vaimon lapsinensa, jonka mies istuu vankilassa hänen, Nehljudofin, metsän haaskauksesta, muisti kauhistuttavan Martjonan, joka oli arvellut tai ainakin sanonut että heikäläisten naisten täytyy suostua herrojen rakastetuiksi; muisti tämän suhteet lapsiin, tavan millä lapsia kuljetettiin kasvatuslaitokseen, ja tuon onnettoman, hymyilevän, puuttuvasta ruuasta nääntyvän lapsen vanhuksen-kasvoineen ja ryysymyssyineen; muisti tuon raskauden tilassa olevan heikon naisen, jota olisi pakotettu työhön hänen, Nehljudofin hyväksi, siitä syystä että tämä työstä rasittunut nainen ei katsonut lehmäänsä, jolla ei ollut mitä syödä; ja siinä samassa muisti myös vankilan, paljaiksi ajetut päät, kopit, innoittavan hajun, kalisevat raudat, ja kaiken tämän rinnalla oman ja yleensä pääkaupunkilaisen herraselämän järjettömän ylellisyyden. Kaikki oli nyt ihan selvää ja epäilemätöntä.
Valoisa, melkein täysinäinen kuu nousi liiterin takaa ja pihan yli paneutuivat mustat varjot, ja rauta helkkyi hajoavan talon katolla.
Ja tahtomatta ikäänkuin päästää ohitsensa tätä valoa vaiennut satakieli alkoi puutarhassa jälleen viserryksensä.
Nehljudof muisti kuinka hän Kusminskissa oli alkanut miettiä elämäänsä, ratkaista kysymyksiä siitä, mitä ja kuinka hän tulisi tekemään, ja muisti kuinka hän oli sekaantunut näissä kysymyksissä voimatta niitä ratkaista, kun jokaisessa kysymyksessä oli ollut niin monta eri näkökantaa. Nyt hän teki itselleen samat kysymykset uudestaan, ja kummasteli kuinka yksinkertaista kaikki oli. Ja yksinkertaista se oli sentähden, ettei hän ajatellut miten hänen tulisi käymään, tämä kysymys ei edes kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan nyt hän ajatteli ainoastaan sitä, mitä hänen nyt oli tekeminen. Ja ihmeeksensä hän huomasi, ettei hän mitenkään voinut ratkaista kysymystä, mitä oli tehtävä hänen itsensä hyväksi, jota vastoin hän epäilemättömästi tiesi, mitä oli tehtävä muita varten. Hän tiesi nyt varmaan, että maa oli luovutettava talonpojille, sentähden että oli paha sitä pidättää. Tiesi epäilemättömästi, että piti oppia tuntemaan, päästä perille, selvittää itselleen, ymmärtää kaikki nuo tuomioistuimia ja rangaistuksia koskevat asiat, joissa hän tunsi näkevänsä jotain semmoista mitä muut eivät nähneet. Mitä tästä kaikesta seuraisi, sitä hän ei tiennyt, hän tiesi ainoastaan epäilemättömästi, että sekä edellistä, jälkimäistä että viimeistä hänen oli välttämättä tekeminen. Ja tämä luja vakaumus tuotti hänelle iloa.
Musta pilvi peitti nyt koko taivaan, ja elovalkeain sijaan näkyi jo salamoita, jotka valaisivat koko pihan ja kokoonlyhmistyvää taloa hajoavine verantoineen, ja jyrähdykset kuuluivat jo pään päältä. Kaikki linnut olivat vaienneet, mutta sen sijaan liikahtivat lehdet ja tuuli lehahti verannalle asti, missä Nehljudof istui, ja liehutteli hänen tukkaansa. Ripahti pisara, ripahti toinen, ja jo rämisi rumpuna peltikatto, kirkkaasti leimahteli koko ilma; samassa kaikki hiljeni, eikä ehtinyt Nehljudof lukea kolmeen, kuin ihan pään päällä jyskähti kauhea jymähdys, ja lähti kiiriskelemään pitkin taivasta.
Nehljudof meni sisälle taloon.
»Niin, niin»,—ajatteli hän,—»työ, joka meidän elämällämme tulee suoritetuksi, koko työ, sen koko ajatus on minulle käsittämätön, enkä minä sitä voi tajuta: mitä varten olivat tädit, mitä varten Nikolenka Intenjef kuoli, mutta minä jäin elämään? Mitä varten oli Katjusha? Ja mitä varten minun hulluuteni? Mitä varten tuo sota? Ja mitä varten sitä seuraava järjetön elämäni? Kaiken tämän ymmärtäminen, Isännän kaikkien aiheitten tietäminen ei ole minun vallassani. Mutta tehdä Hänen tahtoansa, joka on kirjoitettu minun omaantuntooni—se on minun vallassani, ja sen minä tiedän epäilemättömästi. Ja kun niin teen, olen ehdottomasti rauhallinen.»
Sade tuli alas virtana ja vuoti loristen katoilta ammeeseen, salamat valaisivat pihaa ja taloa nyt harvemmin. Nehljudof palasi takasin makuuhuoneeseen, riisuutui ja laskeutui vuoteelle, ei aivan pelkäämättä lutikoita, joiden olemassa oloa saattoi päättää rikkirevityistä, likasista seinäpapereista.
»Niin, tuntea itseänsä ei isännäksi, vaan palvelijaksi», ajatteli hän, ja iloitsi tästä ajatuksesta.
Hänen aavistuksensa menivät toteen. Tuskin oli hän sammuttanut kynttilän kuin elävät alkoivat häntä joka taholta syödä.
»Jos luopuu maasta, lähtee Siperiaan,—niin kirput, lutikat, siivottomuus.—Entäs sitten; jos se on kannettava, niin sen kannan.»—Mutta huolimatta tästä aikeesta hän ei voinut kantaa, vaan istui avatun ikkunan ääreen ihailemaan häipyvää pilveä ja jälleen esiintynyttä kuuta.