IX.
Vasta aamupuoleen sai Nehljudof unta ja heräsi senvuoksi seuraavana päivänä myöhään.
Puolipäivän aikaan tuli seitsemän pehtorin kutsumaa valittua talonpoikaa hedelmäpuutarhaan omenapuiden alle, minne pehtori oli laitattanut maahan pistettyjen tolppien varaan pöydän ja penkkejä. Jotenkin kauvan kesti ennenkuin talonpojat saatiin panemaan lakit päähänsä ja istumaan penkeille.
Erittäinkin itsepintaisesti piteli entinen sotamies edessään lakkirähjäänsä niinkuin niitä pidetään »hautajaisasentoon» komennettaissa. Hänellä oli tällä kertaa puhtaat sukkarievut ja virsut jalassa.
Vihdoin yksi heistä, leveäharteinen, arvokkaan näköinen talonpoika, jolla oli puoliharmaa parta, samallaisissa suortuvissa kuin Mikael Angelon Moseksella, ja tuuheita, harmaita kiharoita päivettyneen ja paljastuneen ruskean otsan ympärillä, pani päähänsä suuren lakkinsa ja kääräisten ympärilleen uuden, kotokutoisen kauhtanansa, pujottautui penkille istumaan. Silloin muut heti seurasivat esimerkkiä. Kun kaikki olivat sijoittuneet, istui Nehljudof heitä vastapäätä ja nojautuen pöytään paperin yli, jossa hänellä oli kirjoitettuna suunnitelmansa konsepti, alkoi sitä lukea ja selitellä.
Joko siksi, että talonpoikia oli vähemmän, taikka siksi, ettei hän ajatellut itseänsä, vaan asiaa, ei Nehljudof tällä kertaa ollut ollenkaan hämillään. Ehdottomastikin hän kääntyi etupäässä leveäharteisen valkeapartaisen vanhuksen puoleen odottaen tältä joko hyväksymistä tahi vastaväitteitä. Mutta hän oli erehtynyt käsityksessään. Kauniin näkönen vanhus, vaikka vuoroin nyykäyttelikin hyväksyvästi patriarkkaalista päätänsä vuoroin pudisteli sitä silmäkulmiansa rypistäen, kun muut panivat vastaan, ymmärsi nähtävästi suurella vaivalla sitä, mitä Nehljudof puhui, ja korkeintaan vaan silloin, kuin muut talonpojat toistivat saman asian omalla kielellänsä. Paljoa paremmin käsitti Nehljudofin puhetta patriarkkaalisen vanhuksen vieressä istuva pieni, toiselta silmältään kiero, melkein parraton äijänen, jolla oli yllään neliniitinen liivimekko ja vanhat lämpsällään olevat saappaat jalassa;—se oli muurari, kuten Nehljudof sittemmin sai tietää. Tämä ihminen liikutteli nopeasti kulmakarvojansa, ponnistellen voimiansa ymmärtääkseen, ja heti toisti omalla tavallaan sen, mitä Nehljudof puhui. Yhtä nopeasti käsitti lyhyenläntä, tanakka ukko vaaleine partoineen, kiiltävine ja viisaine silmineen, joka odotti jokaista tilaisuutta pistääkseen pilkallisia ja ivallisia huomautuksiaan Nehljudofin sanojen väliin ja nähtävästi kerskaili tästä. Entinen sotamies olisi myöskin näyttänyt voivan ymmärtää asiaa, ellei olisi ollut sotilaallisuuden tylsyttämä eikä olisi aina eksynyt järjettömiin, sotilaallisiin puhetapoihin. Kaikkein totisimmalta kannalta otti asian jylhällä bassolla puhuva pitkänokkainen, pikkupartainen, iso mies, jolla oli yllään puhtaat kotitekoiset vaatteet ja uudet virsut jaloissa. Tämä mies ymmärsi kaikki ja puhui vaan silloin kuin oli tarpeellista. Kaksi muuta äijää, se sama eilinen hampaaton, joka oli kyläkokouksessa pannut ehdottomasti vastaan Nehljudofin ehdotuksia, toinen pitkäkasvuinen, vaaleaverinen, ontuva, hyväntahtoisen näköinen äijä tallukoissa, jalat tiivisti käärittyinä valkoisiin riepuihin,—olivat molemmat melkein koko ajan vaiti, vaikka kuuntelivat kyllä tarkasti.
Nehljudof esitti ensiksi mielipiteensä maanomistuksesta.
—Maata ei minun mielestäni,—sanoi hän,—saa myydä eikä ostaa, sentähden, että jos sitä saa myydä, niin ne joilla on rahoja, ostavat kaiken maan haltuunsa, ja rupeavat silloin vaatimaan mitä hyvänsä niiltä, joilla ei ole maata: viljelemisoikeudesta tulevat ottamaan rahoja.
—Se on tosi,—sanoi pitkänokkainen matalalla bassoäänellään.
—Aivan niin,—sanoi entinen sotamies.
—Akka raapii vähän heiniä lehmällensä, niin jo pistävät kiinni ja vievät linnaan,—sanoi vaatimaton, hyväntahtoinen ukko.
—Maita olisi viiden virstan päähän, mutta vuokralle annosta ei ole kysymystäkään, ovat nostaneet hinnan niin ettei siihen mikään pysty,—lisäsi hampaaton, kiukkuinen äijä.
—Punovat—meistä nuoria, vielä pahemmin kuin orjuuden aikana,—vahvisti hän vielä.
—Minä ajattelen samoin kuin tekin,—sanoi Nehljudof,—ja pidän maanomistamista syntinä. Ja sentähden tahdon antaa maan pois.
—Kyllähän se on hyvä asia,—sanoi vanhus Mooseksen suortuvineen, nähtävästi käsittäen että Nehljudof tahtoi antaa maan arennille.
—Sitä varten olen tänne tullutkin, en tahdo enää omistaa maata, mutta nyt pitäisi vaan ymmärtää kuinka päästä siitä.
—Anna pois talonpojille ja sillä hyvä,—sanoi hampaaton, vihanen äijä.
Nehljudof ensin hämmentyi, tuntien näissä sanoissa epäilystä hänen aikeensa vilpittömyyteen. Mutta heti hän kuitenkin ojentautui ja käytti tätä huomautusta sanoakseen mitä oli sanottavaa.
—Mielelläni antaisinkin,—sanoi hän,—mutta kelle ja millä tavalla? Kelle talonpojille? Miksi juuri teidän kunnallenne, eikä Deminskin? (se oli maan puolesta huono-osainen naapurikylä).
Kaikki olivat vaiti. Ainoastaan entinen sotamies sanoa tokasi: »Aivan niin».
—Niinpä siis,—sanoi Nehljudof:—sanokaa minulle miten tekisitte, jos teidän olisi jakaminen maa talonpojille?
—Mitenkö tekisimme? Jakaisimme koko maan henkiä myöten—tasan kaikille,—sanoi muurari, nopeasti nostaen ja laskien kulmakarvojansa.
—Kuinkas muuten? Tietysti henkiä myöten, vahvisti hyväsydäminen ontuva äijä valkoisissa jalkarievuissa.
Kaikki yhtyivät tähän lauseeseen, pitäen sitä riittävänä selityksenä.
—Miten niin henkiä myöten?—kysyi Nehljudof. Pitäisikö antaa talollisillekin, joilla jo on yksityistä maata?
—Ei suinkaan,—pisti siihen entinen sotamies koettaen ilmaista kasvoillaan iloista reippautta. Mutta se järkevä, pitkä talonpoika ei suostunut hänen kanssaan.
—Niin juuri, jakaa kaikille tasan,—vastasi hän jylhällä äänellään, hiukan mietittyään.
—Se ei käy päinsä,—sanoi Nehljudof, ollen jo edeltäpäin valmis tähän vastaväitteeseen,—Jos jakaa kaikille tasan, niin kaikki ne, jotka eivät tee itse työtä,—jotka eivät kynnä, ottavat ja myyvät omat osuutensa rikkaille. Ja taas kerääntyy maa rikkaiden käsiin. Niille taas, jotka pitävät osuutensa, lisääntyy väkeä, mutta maa on sillä välin jo viety kaikki. Ja niin ottavat rikkaat taas valtaansa ne, joille maa on tarpeen.
—Aivan niin,—kiiruhti sotamies myöntämään.
—Pitää kieltää myymästä maata, ja vaan joka itse kyntää,—sanoi muurari vihasesti keskeyttäen sotamiehen.
Siihen vastasi Nehljudof että on mahdoton pitää silmällä, kyntääkö joku itselleen, vai toiselle.
Silloin pitkäkasvuinen, järkevä talonpoika teki semmoisen ehdotuksen, että kaikki muokkaisivat maan yhdessä sakissa. Ja kuka tekee työtä, sille jaettaisiin maata. Kuka ei tee—se jäisi ilman,—sanoi hän ratkaisevalla bassollaan.
Tähän kommunistiseen tuumaan oli Nehljudofilla niinikään vastaväitteet valmiina, ja hän vastasi, että sitä varten pitäisi jokaisella olla kyntöaurat, ja jokaisella yhtäläiset hevoset, jottei toinen jäisi jälkeen toisesta, taikka että kaikki—hevoset, aurat, puimakoneet ja koko talous—olisi yhteinen, mutta semmoinen järjestys kävisi päinsä vaan jos kaikki ihmiset olisivat yksimieliset.
—Meikäläisiä ei saisi ikinä sovinnossa elämään,—sanoi kiukkuinen äijä.
—Heti syntyisi tappelu,—sanoi valkopartainen ja naurusilmäinen äijä.
—Sitten vielä: kuinka olisi maa jaettava laatuunsa nähden,—sanoi Nehljudof, miksi toiset saisivat mustaa multaa, toiset taas savea ja hiekkaa.
—Pitäisi jakaa osuuksina kaikille yhden verran,—sanoi muurari.
Tähän Nehljudof vastasi, että kysymys ei ollut maanjaosta jossakin yhdessä kunnassa, vaan yleensä eri lääneissä. Jos nyt annettaisiin maa ilmaiseksi talonpojille, niin mistä syystä toiset ottaisivat haltuunsa hyvän ja toiset huonon maan. Kaikkihan tahtoisivat hyvälle maalle.
—Aivan niin,—vastasi sotamies.
Muut olivat vaiti.
—Niin että asia ei ole niinkään helppo ratkaista,—sanoi Nehljudof.—Ja sitä asiata emme me yksin, vaan monet ihmiset ajattelevat. Niinpä on eräs amerikalainen George ajatellut asiaa tällä lailla. Ja minä olen hänen kanssaan yhtä mieltä.
—Sinähän olet isäntä, sinä siis annakin,—mitäs siinä muuta. Sinun on valta,—sanoi vihanen äijä.
Keskeytys saattoi Nehljudof in hämilleen, mutta iloksensa hän huomasi, ettei hän ollut yksin tyytymätön tähän keskeytykseen.
—Maltahan nyt, Simo setä, anna hänen kertoa,—sanoi vakuuttavalla bassollaan järkevä talonpoika.
Tämä rohkasi Nehljudofin mielen, ja hän alkoi selitellä ukoille Henry Georgen aatetta ainoasta yhtenäisestä verosta.—Maa ei ole kenenkään,—Jumalan,—alkoi hän.
—Niin on. Juuri niin,—kuului useita ääniä.
—Kaikki maa on yhteinen. Kaikilla on siis yhtäläinen oikeus siihen. Mutta maa voi olla parempaa ja huonompaa. Ja jokainen haluaisi tietysti saada haltuunsa parempaa. Kuinka nyt saisi sen oikein jaetuksi? Tietysti niin, että jonka haltuun tulee parempi maa, hän suorittaa niille, joiden hallussa ei ole maata, sen verran kuin hänen maansa maksaa,—vastasi Nehljudof kuin itsellensä.—Mutta koska on vaikea määrätä kenen on kellekin maksaminen, ja koska rahoja täytyy koota kunnallisia tarpeita varten, niin maan haltijan onkin paras maksaa suoraan kunnalle sen, minkä hänen maansa maksaa. Näin tulee kaikille tasan. Joka siis haluaa haltuunsa maata, maksakoon hyvästä maasta enemmän ja huonommasta vähemmän. Joka ei halua maata olkoon maksamatta mitään; ja kunnalliset verot suorittaa puolestasi se, joka hallitsee maata.
—Oikein puhuttu,—sanoi muurari liikutellen kulmakarvojansa.—Kellä on parempaa maata, se maksakoon enemmän.
—Olipa sillä Sorsalla päätä,—sanoi suortuvaparta.
—Kumpa maksu vaan olisi voimia myöten,—sanoi bassoäänellään pitkäkasvuinen, nähtävästi jo arvaten mihin päin asia kallistuu.
—Maksun täytyy olla sellainen, ettei se ole liian kallis eikä liian huokea… Kun on liian kallis, niin jääpi rästejä ja syntyy vaillinkeja, mutta liian halpaa maata taas kaikki alkavat ostella toisiltaan ia maa tulee kauppakaluksi. Näinpä minä nyt aijoinkin järjestää asiat täällä.
—Se on oikein, ihan paikallaan. Kyllähän siihen voidaan suostua,—puhuivat miehet aivan ymmärtäen asian ja hyväksyen Nehljudofia.
—No, jo oli päätä!—toisti leveä vanhus suortuvinensa.
—Entäpä jos minäkin haluaisin ottaa maata haltuuni,—sanoi hymyillen pehtori.
—No jos sattuu jäämään vapaa palsta, niin ottakaa vaan muokataksenne,—sanoi Nehljudof.
—Mitäpä sinä maalla? Olet sinä ilmankin kylläinen,—sanoi vanhus hymyilevin silmin.
Tähän päättyi neuvottelu.
Nehljudof toisti uudelleen ehdotuksensa, vaan ei vaatinut vastausta heti, ja kehoitti keskustelemaan asiasta kunnan kanssa ja sitten vasta tulla antamaan hänelle vastausta.
Miehet lupasivat niin tehdä, jättivät hyvästit ja läksivät kiihoittuneessa mielentilassa. Kauan aikaa kuului tieltä heidän yhä etenevä puhelunsa. Ja myöhään iltaan asti kuului vielä heidän ääniänsä jokea pitkin kylästä päin.
Seuraavana päivänä miehet eivät olleet työssä, vaan keskustelivat herran ehdotuksesta. Kunta hajaantui kahteen puolueeseen; toiset pitivät herran ehdotusta, edullisena ja vaarattomana,—toiset epäilivät siinä salajuonta, jonka laatua he eivät voineet ymmärtää ja jota he sen vuoksi erityisesti pelkäsivät. Kolmantena päivänä kaikki kuitenkin suostuivat tehtyihin ehtoihin ja tulivat Nehljudofin luo ilmoittamaan koko kunnan päätöksen. Tähän suostumukseen oli vaikuttanut erään akan arvelu, johon ukot olivat myöntyneet ja joka kerrassaan poisti kaikki petoksen epäilykset,—että nimittäin herra oli alkanut ajatella omaa autuuttansa ja menetteli näin sielunsa pelastamiseksi. Tätä arvelua vahvistivat ne suuret raha-almut, joita Nehljudof oli jaellut Panovossa oleskellessaan. Raha-almuihin oli herran saanut se seikka, että hän oli täällä ensi kerran nähnyt sen köyhyyden ja sen elämänkovuuden, joka oli tullut talonpoikien osaksi, ja liikutettuna tästä köyhyydestä, vaikka tiesikin menettelevänsä järjettömästi, ei voinut olla antamatta pois rahoja, joita hänelle oli nyt runsaasti kerääntynyt Kusminskissa jo viime vuonna myydystä metsästä ja lisäksi myydystä irtaimistosta.
Heti kun saatiin tietää, että herra jakelee rahaa pyytäville, alkoi joka taholta tulvata hänen ympärilleen kansaa, erittäinkin akkoja, almuja anomaan. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt miten olla heidän kanssaan, miten päättää kelle ja kuinka paljon oli annettava. Hänestä tuntui, ettei saanut olla pyytäville ja nähtävästi köyhille ihmisille antamatta rahoja, joita hänellä oli paljon. Mutta antaa umpimähkään niille, jotka pyysivät, oli järjetöntä. Ainoa keino tästä tukalasta tilasta pääsemiseksi oli matkustaa pois. Näin hän päättikin kiiremmän kautta tehdä.
Ollessaan viimeistä päivää Panovossa meni Nehljudof päärakennukseen ja alkoi katsella sinne jääneitä tavaroita. Tarkastellessaan tätien vanhaa mahonkista, pronssirenkaisilla leijonanpäillä koristettua kupupiironkia, löysi hän sen alimmasta laatikosta paljon kirjeitä ja näiden joukossa valokuvan, joka esitti yhdessä ryhmässä Sofia Ivanovnaa, Katariina Ivanovnaa häntä itseään ylioppilaana ja Katjushaa,—puhtaana tuoreena, kauniina ja elämänhaluisena. Kaikista talossa olleista esineistä Nehljudof otti ainoastaan kirjeet ja tämän kuvan. Kaiken muun hän jätti myllärille, joka hymyilevän pehtorin esityksestä ja kymmenennestä osasta hintaa osti talon muutettavaksi paikaltaan ja Panovon kaikki huonekalut.
Muistellessaan nyt sitä säälintuntoa, jota hän oli Kusminskissa kokenut omaisuuden kadottamisesta, ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli näin voinut tuntea. Nyt hän sen sijaan tunsi pysyvää vapautumisen ja uudistumisen iloa, jommoista tuntee matkaaja, kun uudet maat hänelle avautuvat.